Aina uskollinen ystävä Brad

Tuon musiikin voi laittaa taustalle soimaan kun lukee tätä tekstiä.

Kirjoitan välissä bradista, tuosta uskollisimmasta ystävästä jota voi kuvitella. Olen kovasti sitä ajatellut kun se ei enää aktiivisesti harrasta. Vähän jopa säälittää. Sehän on alusta asti ollut minun koira, kukaan muu ei sille juuri merkkaa paitsi minä. No tottakai muukin perhe mutta ei samassa mittakaavassa. Jos olen kotona, tarkkailee se koko ajan missä olen, se on aina siellä mistä näkee minut. Seuraa perässä sisällä ja ulkona sekä selkeästi kuulemma odottaa minua kotiin.

Nyt se on vähän paitsiossa, saikulla kotona. Sehän reväytti jalkansa tuossa joku 2kk sitten. Luulin sen olevan jo parempi mutta lenkki lumihangessa ilonan kanssa sai sen taas kinkkaamaan. Tuolla se makaa sohvalla, näyttää nukkuvan mutta sininen silma aina tietyin välein vilahtaa hämärässä etten ole karannut mihinkään tästä koneelta. Ruoka-aikaan minun pitää olla samassa huoneessa tai se jättää kuppinsa. Siinä on koira joka on valmis seuraamaan vaikka maailman ääriin. Olisin 15 vuotiaana ollut niin mielissäni tuollaisesta koirasta jonka voi ottaa mihin tahansa mukaan, se tulee kaikkien ihmisten ja koirien kanssa toimeen. Se on kiltti, vaikka vähän vauhdikas ja se haluaa aina onnistua tekemään oikein.

Siinä tuleekin se ongelma. Vauhdikkuus aiheuttaa sen ettei terveitä päiviä ole riittävästi. Se on niin kiltti ja kuuliainen että en kykene sitä kouluttamaan ilman sen paineistamista. Se itse haluaa niin paljon onnistua että pienikin epävarmuus paineistaa sen. Siksi kaikki pitäisi pilkkoa niin pieneksi. Vielä pienemmäksi mistä jo saan kommenttia että ajattelen liian vaikeasti.

Siitähän taas monesti saan kommenttia. Nimittäin liian vaikeasti miettimistä tai ylipäätään liikaa miettimistä. Mä taas tykkään siitä. Esimerkiksi agility. Mulla on visio siitä miltä koira näyttää valmiina, tunne siitä millainen sitä on ohjata ja olen miettinyt kuinka siihen päästään. Ronin kanssa teimme viimeisenä talvena jotain niin makeeta ennen sairastumista, se oli kuin yhteinen ajatus. Silloin hakeuduin maksulliseen valmennukseen ja sieltä tuli se viimeinen silaus. Löydettiin se viimeinen herkkyys ja ohjaajalle maltti.

Bradin kanssa pääsimme suht vähillä pohjilla jo hyvin mukavaan vaiheeseen, se hakee sinne mihin ohjaan ja jos en ohjaa, se hakee seuraavalle esteelle. Samaa opetan nyt ilonalle ja nyt pitää vaan treenit mitoittaa sen osaamisen mukaan. Sen verran helppoja että koiran on mahdollista onnistua ilman ohjaajan auttamista. Paljon on työtä, mitään ei saa ilmaiseksi tuon kanssa. Nyt se on liikaa kiinni palkassa eikä luovu siitä riittävän hyvin. Toisekseen mun turhautuminen saa aikaan siinä keskittymättömyyttä ja silloin ulkoiset häiriöt alkavat aiheuttaa siinä hektisyyttä eli häsläystä. Nyt taas malttia, jarru päälle ja helppoja treenejä, paljon toistoja.

Tälläisen videon tein bradista ja ronista jo kauan aikaa sitten.

https://www.youtube.com/watch?v=K8eUP2qoTAU&index=180&list=UUpcgyVg8Z6LcKZaslCPHo8Q

Yks piru

Jani H 8. helmikuuta 2017 klo 10.20

Kauniin ulkokuoren alla on yksi piru. Mutta itse kaivan verta nenästä. Tunnistat varmaan tyypin joka uusia asioita kohdatessaan on varautunut mutta omaa toisen hullun persoonallisuuden.

Noin kuvasin ilonaa sen vasta tullessa meille. Ja ihan samoin voisin kuvailla edelleen. Ilona siis täytti vuoden äskettäin. Se on ollut hyvin pitkälti sitä mitä olen odottanutkin. Eteneminen ei ole pelkkää juhlaa, vääntää saa vähän väliä jostakin. Taipaleemme on vasta alussa mutta olen luottavainen. Vaikka jostakin syystä vuoden ikäisiä huppukoiria on paljon enemmän kuin 3 vuoden ikäisiä. Johonkin ne katoaa siinä välissä. Silti mun sydän pakahtuu, onnesta. Vielä kun selvitetään tuo kuvaaminen kunnialla niin kaikki on hyvin. 

Nyt viime yönä, kasvattajalle syntyi 10 pentua, 7n ja 3u. Emänä ilonan isoäiti, torrie. Biatchien biatch. Nyt kyllä kutkuttaa ottaa sieltä toinen koira, toinen harrastuskoira siis. Nyt vain on miettimistä että ottaisko nartun, ja kun bradit leikataan ei tartteisi juoksuista välittää. Toisaalta, mulla on ärhäkkä, vahvaksi kasvava narttu kotona, mahtuuko toinen moinen? Uroslauma meillä toimi mutta toimisiko narttulauma. 2 vittupäätä samassa laumassa. Asiaa pitää miettiä. 

Katsaus vuoteen 2017 ja vähän tulevaisuutta

Tässä vaiheessa yleensä käydään läpi mennyttä vuotta. Mä en tiedä haluaisinko mutta aloitin sen jo viime yönä ja päätin sitten kirjoittaa tämän päivityksen. Vuosihan on ollut taas ristiriitainen, tasaista, kivaa jne taitaa olla ihan turha odottaa tämän koiraharrastuksen parissa. Jos tavoite vuodelle 2018 olisi ettei tarvitsisi lopettaa yhtäkään koiraa, olisi erittäin hyvä alku.

Bradin kanssa kävimme keväällä pelastushakukokeen, heittämällä läpi n. 5 minuutissa vaikka toisen ilmaisun kanssa oli vähän tökkimistä, tämä oli tiedossa, siksi nopeassa aikataulussa teimme koevalmiuden jotta pääsisimme syksyllä loppukokeisiin. No jätettiin sittemmin koko harrastus. Puntaroin asiaa enkä voisi viedä noin pehmeää koiraa oikeisiin etsintöihin kun se reagoi muhun niin voimakkaasti. Samalla epäily selkäongelmista johti siihen että päätin lopettaa. Sittemmin myös selän alueen ongelmat on konkretisoituneet ja bradi on jätetty ihan kotikoiraksi.

Samaan syssyyn olemattomat määrät etsintöjä ja hälyryhmämme päätös jättää suojelua harrastaneet koirat ryhmän ulkopuolelle sai aikaan sen etten jatkanut myöskään ilonan kanssa. En mä halua tuntikausia viikossa kouluttaa koiraa, kouluttautua itse, turhan takia, jos ei ole etsintöjä. Enkä myöskään halua että mahdollinen käyntini maalimiehen luona, lopettaisi sitten harrastuksemme. Eli, antaapi olla. Saatan minä jatkossa lähteä toise yhdistyksen kautta jos Poliisi alueella alkaa käyttämään vapaaehtoisia.

No entäs ilona"ainailoinen" mutta silti niin vittumainen, täytti muuten juuri vuoden. Meidän koulukiusaaja, muiden hermojen kyselijä ja ensimmäinen narttuni harrastuskoirana. Koiralla oli oletusarvoisesti jo kovat odotukset. Etsin pentua johon saisin samaa hulluutta kuin ronissa oli. Sitä kun ei ole monessakaan bortsussa. Ihastuin ilonan isään heti ensinäkemältä. En siihen kuinka se menestyi kisoissa vaikka luokkaakin se taitoi vaihtaa ko kisoissa. Vaan siihen millainen se oli koirana. Vahva, itsevarma mutta selkeästi ohjattava. Koira aiheutti googlettelua jo paikanpäällä ja kiinnostus kasvoi nähdessäni lisää videoilta. Tapani mukaan hommat oli aika pitkälti selvillä ennenkuin edes rouvalle asiaa esitin. Eikä se lopulta tarvinnut kuin yhden illan pehmityksen.

Sukutakana, videot sukulaisista, kasvattajan kertomukset. Kaikki tukivat samaa, koirat oli itsevarmoja, vahvoja ja aktiivisia. En siis edelleenkään peilannut paimennusominaisuuksien kautta, kun en niistä mitään ymmärrä. Mä peilaan mieleiseni koiran kautta ja ilonan myötä se myös vaikuttaa hyvältä paimennusta ajatellen. Nyt on selvinnyt esim että ilona on luontaisesti laaja, sillä on hyvät flänkit ja se on muutenkin luontainen paimen. Silti minua ihastuttaa sen dominointi, halu hallita, se on sen moottori paimennuksessa. Se haluaa eläimet järjestykseen. Toinen on sen rohkeus, en ole kertaakaan nähnyt, sen ekan vuoden aikana että se väistäisi lampaita. Se on tietty lampaidenkin hyvyyttä. Mutta ei se väistänyt siellä pässikarsinassakaan, hetken sillä oli pasmat sekaisin mutta kun se huomasi pystyvänsä niitäkin, jähmeitä ja ylituttavallisia eläimiä siirtämään, sen itsevarmuus nousi kohisten.

No mut jospa sen hyvyys nähtäisiin tulevaisuudessa vielä ihan kisoissakin. Tavoite on edelleen olla mukana 2018 nuortenkoirien mestaruuskisoissa ja 2019 kisata siellä ihan kunnolla. Ylipäätään ensi kaudella jo kisataan useammissa paikoissa. Nyt on silti alkanut eniten tökkimään tunne ettei se ole ihan hansskassa. Kokoajan on ollut tunne että vien ralliautoa vähän yli omien rajojen. Nyt ajattelin painaa jarrua ja palata vähän takaisin. Meillä ei ole kiire, ja mä haluan että koira on näpeissä. Mä en halua toista ronia jonka oma ajatus oli liian vahva mun ajatuksiin nähden. Silläkin uhalla että joudun makselemaan ilonan kanssa oppirahoja. Luotan vain siihen ettei hyvä koira rikki mene virheistä. Harmiksi talven treenit loppui lyhyeen ja nyt pitää miettiä asiat uusiksi. Mutta onneksi on vaihtoehtoja, 100km ei ole pitkä treenimatka jos on unelma.

Agilitya on myös pikkuhiljaa aloiteltu. Se on selkeä kakkoslaji ja näissä kahdessa taidan tämän koiran kanssa myös pitäytyä, ei voi vaan kaikkea tehdä jos tekee tavoitteellisesti. Nopeasti se oppii mutta liian hektinen se tuolla vielä on. Palkkaajien suut olen jo yrittänyt tukkia etteivät kiihdytä koiraa liikaa. Agilitykentällä myös näkyy ilonan keskenkasvuisuus. Perusasioita rakennamme, ajatuksena kisata lajissa aikaisintaan 2019. Mutta mä näen sen jonka haluankin, siitä vielä tulee hyvä. Sillä on vähän sama asenne kuin ronilla, alussa vähän hitaammin, varmuuden myötä tulee asenne ja sama hyvä totisuus. Roniin verrattuna ilonalla on vielä enemmän raivoa, sellaista hyvää raivoa.

Vuosihan kumuloitui Ronin sairauteen, heräämisiin keskellä yötä vaikkei kyse olisikaan kuin asennonvaihtamisen aiheuttamasta kynsien ropinasta. Se ääni on vain syöpynyt niin syvään että kun ilona nykyisin nukkuu sängyn alla, vaihtaa asentoa, pompataan rouvan kanssa molemmat ylös. En enää spekuloi asiaa sen enempää, kerron vain sen yön tapahtumat. Silloin yöllä, roni sai jotain 8kpl kohtauksia 2h tunnin aikana, luetaan silloin pitkittyneeksi kohtaukseksi. Ja kyllä sen näki koirastakin. Sekaisin kuin seinäkello, käveli pitkin seiniä. Emme saaneet päivystävää eläinlääkäriä kiinni joten teimme pikaratkaisun. Koiralle loput rauhoittavat, koira autoon ja haimme kyytiin metsästäjä kaverimme. Kaivoin kesäisessä aamuyössä, hyttysten ja murkkujen kiusatessa kuopan kiviseen maahan. Tämän jälkeen kävimme läpi, mihin kohti ja missä kulmassa. Koira maahan ja otin aseen, ja pam. Se oli kerrasta siinä, ikinä ennen en ole mitään elollista ampunut. Asiasta en halua sen enempää keskustella. Rajuudestaan huolimatta lopetus oli jopa siistimpi kuin eläinlääkärillä, ei se sielläkään ole lasten kateltavaa. Ja kaikesta tuskasta huolimatta, eipähän tule liian herkästi otettua noita eläimiä kun tietää kuinka paljon niiden poismeno vie mukanaan.

Tästäkin huolimatta katse kohti ensikautta. Kesälampaat olisi tulossa, ilonan kuvaaminen alkuvuodesta ja mahdollisesti pentu tulossa. Ainakin nyt ilonan isoäiti, sekä myöskin täti, on astutettu ja pentuja odotellaan. Koska tykkään kasvattajan koirista ja kasvateista isolla otannalla ja omaani olen tyytyväinen, en ole edes muualle katsonut. Toivottavasti kasvattaja ei vielä ole kypsä ja luottaisi myös jatkossa minulle pennun. Siinä vaiheessa kun alan ajamaan 300-600km kisamatkoja, olisi kiva olla toinen kisakoira. Se on vähän eritilanne kuin vaikka agilityssa jossa startteja on paljon ja lähempänä. Siksi, mitä todennäköisimmin, minulle tulee "2 vuotta tupakoimatta" lahjaksi pentu. Olihan ilona siis 1v lahja.