Se pieni ero. Ei sitä voi selittää jos sitä ei ymmärrä.

Olen tätä kirjoitusta hauduttanut päässäni ja nyt sain lopullisen sysäyksen. Olen kyllä asiasta aiemminkin kirjoittanut mutta tänään asia tuli silmille. Erään ihmisen facebook-päivityksessä kokeneet sakemanni ihmiset puhuivat rodun muutoksesta. Saksanpaimenkoirista jalostetaan nopeampia ja saalisviettisempiä, kun halutaan niiden pärjäävät kisoissa malikoille. Mutta eihän se niin toimi. Kaksi erityyppistä rotua ja mennään perse edellä puuhun. Siinä kadotetaan rodun vahvuuksia kun lähdetään hakemaan toisen vahvuuksia. No jalostus se ei ollut tämän jutun teema.

Siellä joku sanoi hyvin, teho ei korreloidu saalisviettiin ja nopeuteen, mikä tosin äkkinäisen silmään on sitä tehoa. Onhan se näyttävää ja tehokkaan näköistä monien mielestä. Se teho, josta mä puhun voimana, taas tulee ihan muista asioista. Teho on sitä kun koiralla on viettiä, rohkeutta ja kuormituksensietoa. Tarkoittaa sitä ettei saalis ole ainoa aktivoitavissa oleva viettialue ja sitä kestää kouluttaa.

Asia tuli siis ilmi tänään paimennuksessa bradin kanssa. Bradillahan on toimintakykyä, saaliviettiä, tempperamenttia ja nopeutta yli oman tarpeen. Mutta ei se vaan paimennuksessa loista. Sillä ei oikein ole rohkeutta, eikä se kestä kuormitusta. Se on niin nöyrä ettei se uskalla tehdä omia ratkaisuja ollenkaan. En sano etteikö koulutuksessakin olisi vikaa. Mutta ei siellä silti tunnu ihan tarvittavia palikoita olevan. Sitä pitää käsitellä niin silkkihansikkain ettei mun taidot siihen riitä. Eipä onnistukaan kun koira pitäisi saada menemään yli vaikeasta paikasta eikä pystykään saaliilla viemään. Heitän siis hanskat tiskiin tuossa lajissa.

Siksi vaihdankin huomiselle tunnille ronit. Se opettaa mulle paljon enemmän. Nyt vain pikkuisen testaillaan kuinka se kestää. Epilepsia on niin salakavala ettei siitä tiedä mikä siihen vaikuttaa vai vaikuttaako mikään. Mutta, ronihan oikein nauttii pienestä kuormituksesta, ja painetta se kestää muutenkin enemmän. Se ei ole niin nopea tai saalisviettinen kuin bradi. Mutta voimaa sillä on paljon enemmän, se pyyhkii bradilla pöydän mennessään. Koulutettavuus sillä taas ei ole niin hyvä kun ei sitä nöyryyttä niin ole mutta se paikataan koulutuksen kestävyydellä. Se kestää tehdä virheitäkin ja se vastaa kyllä oikeanlaiseen koulutukseen nopeasti. Siinä oli syy miksi olisin halunnut sen jalostukseen vielä.

Tästä päästään taas aihetta liippaavaan asiaan. Monesti tulee keskustelua kun puhutaan koulutuksesta ja sen "iloisuudesta" tai "mukavuudesta". Aina välillä kuulee kun joku ei ole koirasta kivaa (yleistäen rankasti). Ajatellaan suurinta osaa harrastajista, he kouluttavat koiriaan jotta heillä on kivaa. Heillä on päiviä jolloin "koira nyt ei vain halunnut".

Jos taas ajatellaan vaikka rajavartiostoa, poliisia, lampuria tms töitä joissa käytetään koiraa apuna. Ei siellä voi yksinkertaisesti tulla päivää, ei edes hetkeä jolloin "koira nyt ei halunnut". Se on pirullinen tilanne jos koira ei uskalla käydä kiinni puukkomieheen vaan jää kuseksiin puskiin matkalla. Koiran pitää tehdä, vaikka se nyt ei sillä hetkellä ole kivaa. Sen tulee ohjaajalta tulevasta paineesta huolimatta pystyä tekemään tehtävänsä tarkasti ja loppuun asti. Siinä tulee se ero koiramateriaalissa ja koulutustavoissa. Harrastetaan tai koulutetaan työkoiraa, se on pari ihan eri asiaa.

Mä koulutan koiraa kuten työkoiraa. Tulevaisuudessa mulle on tulossa lampaita enkä usko ikinä olevani niin rikas että on varaa niitä kadottaa mihinkään "kun koiraa ei huvita". Harrastan myös pelastuskoiratoimintaa, vapaaehtoistyönä. Vaikka se on vapaaehtoistyötä, ei sinne pidä mennä katsomaan huvittaako koiraa. Siksi minua vähän oudoksutti kun keskustelimme pakkasrajoista. Kerroin meidän rajaksi -15 astetta, sen jälkeen homma menee epämukavaksi. Siihen tuli kuittia että ei oikeat etsinnät katso pakkasta ja pitäähän koiran rajat olla selvillä.

Oikea tilanne on eri kuin treenit. Jos 5v lapsi on hukassa niin ei sille ole pakkasrajaa. Toinen, pitäähän koiran rajat tietää. Kun mun koira on hälytysryhmässä, en mä siltä kysele húvittaako sitä. Sen pitää silloin tehdä kuten mä käsken. Ja siihen se koulutetaan, jos suinkin pystytään. Silloin sille on ihan sama mennäänkö pakkasella vai helteellä. Minun pitää itse tietää, mihin keliin sen voin vielä laittaa. Mutta edellä mainittujen juttujen vuoksi pitääkin olla erilaista materiaalia. Toiset on vähän helpompia, toiset vähän haastavampia.

Kaikille kaikkia mutta niitä vaikeitakin pitää olla, muuten ei riitä kunnollista materiaalia työkäyttöön. Ne tulee sieltä ihan samoilta kasvattajilta. Siksi en ole vieläkään ottanut sitä sakua. Se kun tulee sieltä työkoirapuolelta, sillä on voimakas puolustuspuoli eli se on kaksiviettinen. Sitä ei halllita pelkällä pallolla, se ei tee asioita huvikseen. Se tekee ne tosissaan, aina. Ja se pitää osata motivoida, että sitä kiinnostaa tehdä tosissaan. Tämän tyypin koira voi olla vaarallinen väärissä käsissä. Eikä sen kanssa varmastikaan menestytä kisoissa. Se ei tahdo taipua siihen muottiin. Mutta sen näkee, ja tuntee, sen voiman, ehtymättömän voiman. Se kun on saatu valjastettua käyttöön, koiraa huvittaa aina.

Huostaanotettu tarkkispoika

Mä olen useamman kerran vihjaillut bradista että se ei ole ihan penaalin terävin kynä jne. Nyt mulla on ollut tarve jonkun aikaa valottaa tätä puolta enemmän.

Kesällä kun roni sai kohtauksia ja sillä jäi vähän epävarma stressitila päälle. Muutamat olivat huolissaan että päästänhän sen pois jos se stressaa liikaa, jos se ei pysty elämään rentoutuneena. Jo silloin ajattelin että bradistahan tässä pitäisi olla huolissaan, se nimittäin ei rentoudu ikinä ja on jatkuvassa stressitilassa. Sille paikoillaan olo kotona on opittu tapa, ei se silloinkaan ole rento. Se on sekunnin sadasosassa pystyssä jos se tulkitsee jonkin käden liikkeen merkiksi että ehkä voisi tapahtua jotain.

Se saattaa tuona hetkenä kaataa olohuoneen pöydän ja jyrätä toiset koirat alleen kun se ampuu esim takaovelle. Ei, ei hätäisiä liikkeitä kotonakaan. Lenkillä se on omassa transsitilassaan ja paimentaa ronia. Se ei ole silloin tässä maailmassa, siihen ei saa juuri mitenkään yhteyttä. Maanista, erittäin maanista. Bradin ollessa 6kk, kysyi tyttäreni että nukkuuko bradi ikinä, se kun ei ollut sellaista nähnyt tapahtuvan. Ja pentukoirien pitäisi nukkua paljon, ainakin niin sanotaan. Nukkui se öisin, sen jälkeen kun oli hyökännyt minun kimppuun ja olin ystävällisesti klo 3 yöllä kertonut ettei nenän pureminen ole soveliasta. Ja roni ja remu oli kertonut että nyt nukutaan. Tai ainakin se makoili ja natoi muiden olla rauhassa.

Mitään mikä vaan pyörii, ei voi olla meillä esillä, se kyllä on sen jälkeen 24/7 leikkimistä. Pallot on takavarikossa piilossa. Lumihiutaleita se yritti pentuna alkaa metsästämään. Ihme kyllä se ei ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota esim autoihin tai pyöriin. Se saattaa nyt 4 vuotiaana lenkiltä takaisin päin tullessa juosta meidän omaan, parkissa olevaa autoa päin.

Sen maha reagoi esim treeniin tai metsälenkkiin menemällä sekaisin. 30min lenkillä ja se alkaa. Yöllä jos heräät niin se seisoo vieressä ja tuijottaa. Aamulla kun herätyskello soi, se syöksyy makkarin ovelle ryminän kanssa. Se on siis koko ajan kierroksilla, se ei oikeastaan koskaan ole rento. Tästä johtuen oma toiminta on korostunut, kotona kaikki toiminta pitää tehdä rauhassa. Ei saa hätiköidä ja esim ovea kohti kävellessä pitää katsoa ettei pienet koirat satu tulilinjalle, bradi kun ei väistä mitään tai ketään, se menee yli tai läpi. Se ei osaa säädellä omaa toimintaansa. Kaikki täysillä nyt.

Yksi ilta sen tajusinkin. Bradi on kuin erityislapsi. Neuroottinen, maaninen ja riippuvainen. Se tarvitsee normaalia enemmän tukea ja ohjausta, varmaa ja luotettavaa huolehtijaa. Sille on maailmanloppu jos sitä ei hyväksytä. Sillä on jonkinsortin eroahdistus, tai paremminkin läheisriippuvaisuus. Se on aika pehmeä ja nöyrä, piilottaen sen vilkkaan ja tempperamenttisen kuoren alle.

Se on kuin huostaanotettu tarkkispoika joka olisi helppo saada huonoille teille. Mutta se on paikassa jossa sitä ymmärretään, sille asetetaan rajat ja annetaan rakkautta. Sen pelastus on ettei se ole terävä eikä aggressiivinen. Mutta silti se voisi olla jossain ongelmakoira, me pärjäämme sen kanssa. Rakas se on, ja hellyttävä, mutta arki sen kanssa ei mitenkään päin ole helppoa. Tai on, kun sillä on tarkat rajat. Ja muistaa itse olla rauhallinen, todella rauhallinen.