sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Anna mennä, tunteella!

Tuossa viikko sitten juttelin yhden tytön kanssa hämmentävän keskustelun. Se meni suunnilleen näin: -Sä olet aika arvostettu tuolla koirapiireissä
-Täh? Missä piireissä?
-No, tuolla koirapiireissä, kokeneempien parissa.
-Täh?
-Sulla on joku uus systeemi, tyyli, mitä sä oikeen teet niiden koirien kanssa?
-Täh?

Olin niin häkeltynyt etten saanut mitään kunnon vastausta aikaiseksi. Nyt viikon asiaa pureskeltuani olen saanut jotain ajatuksia kasaan. Tietty tässä vaiheessa kiitokset opettajalleni joka sai silmäni avautumaan. Mutta, eihän tyylissäni ole mitään uutta. Päinvastoin, kaikki ylimääräinen karsitaan pois ja keskitytään olennaiseen. Jätetään vappuhatut ja vappupillit kotia ja rakennetaan koirasta se aktiivinen osapuoli. Etsitään ne hetket joita vahvistetaan jotta saadaan koiran oma voima esille. Ei yritetä suitsia sitä keinotekoisesti vaan opetetaan koira hallitsemaan itse viettiään.

Minun tyylilläni ei hienostella tekniikoilla, ei hienostella välineillä. Siinä eletään hetkessä ja mennään hyvin pitkälti tunteella. Muistan hyvin ronin kanssa saamani kommentin uuden ajan kynnyksellä.
-Ronin kanssa pitää olle pehmeä patukka
-Kun se on oikeassa tunnetilassa, se on ihan sama mikä lelu sillä on vahvisteena.

Saman lauseen kuulen aika usein nykyäänkin, ja vastaan samalla tavalla. Kun koira on oikeassa tunnetilassa, sen voi palkata vaikka kakkosnelosella. Nyt siis puhutaan koirista joilla on tarvittavia resursseja. Tyhjästä niitä ei ammenneta mutta useimmilla on paljon enemmän potentiaalia kuin irti on saatu.

Mä tiedän että näen asioita joita kaikki ei näe, kuulen asioita joita kaikki ei kuule ja varsinkin tunnen asioita joita kaikki ei tunne. Niistä on turha puhua jos toinen ei tunne samoin, ei sitä voi selittää. Mä olen ajatellut että antaa tekojen puhua puolestaan. Näytöt on mikä ratkaisee. Olen huomannut että olen sitä hiljempaa mitä enemmän opin. Vanha totuus, mitä enemmän opit, sitä vähemmän tiedät ymmärtäväsi. Siksi en tuputa "omaa tyyliäni" kellekään. Annan kyllä apua ja keskustelen mielelläni. Pyyteetöntä apua olen itsekin saanut.

Olen viikonlopun ollut katsomassa ja talkoilemassa  spky:n paimennuskisoissa. Arvokasta oppia katsella ja kuunnella kokeneempia. Tutustuin vähän yhteen uuteen ihmiseen joka varmaan paremmin tutustuessa ymmärtäisi mistä puhun. Ainakin se ymmärsi mikä omassa toiminnassa meni vikaan kun koira ei ottanutkaan käskyjä. Niin kauan kun koira tekee sitä ja koira tekee tätä, ei ole ymmärtänyt tärkeintä asiaa. Se on ohjaaja joka antaa suunnan koko hommalle, ensimmäisellä käskyllä, kisapaikkaa lähestyessä, jo auton takaluukun auetessa. Kaikki lähtee sieltä. Oli se laji kuin laji. Tunnetila, kaiken a ja o. Sen jälkeen, sitä saa mitä vahvistaa. Koira tekee mikä sille on kannattavinta.


lauantai 13. toukokuuta 2017

Huippukoiria ja valjaita

Piti nyt alkaa taas kännyllä päivittämään tätä. Viimeksi mainitsin bradin hakukokeen suorittamisesta. Eli bradi suoritti pelastuskoiraliiton alaisen haun peruskokeen hyväksytysti. Koe ei tuo koulareita eikä mainetta tai kunniaa. Se liittyy meidän vapaaehtoistyöhömme etsintäkoiraryhmässä Vapepan alaisuudessa. Mä en siitä halua huudella yleensä. Vaitiolovelvollisuus sitoo oikeissa etsinnöissä olleita ja sitä myöten pyrin pitämään sen harrastuksemme vähän taka-alalla julkisesta keskustelusta.

Nyt kuitenkin kun bradista olen kriittisesti kirjoittanut ja toisaalta sen tekemisistä treeneissä taas en kirjoita niin avaan lyhyesti. Bradin kanssa olen tältä haavaa hylännyt agiltyn, pk-lajit ja paimennuksen. Suurinpana syynä että sen eteenpäin vieminen veisi minulta resursseja paljon kun en saa yhteistyötämme toimimaan. Bradi on niin ohjaajapehmeä että sen kouluttaminen vaatii niin silkkisiä hansikkaita ettei minun hermorakenne siihen kykene. Eli siis esim pk-haussa sen saa todella nopeasti epävarmaksi kun sitä joudutaan ohjaamaan, ts kouluttamaan. Ei tarkoita mitään fyysistä tms mutta jos se kutsutaan vinolta pistolta pois niin se riittää. Tai paimennuksessa siihen kohdistetaan yhtään painetta että sitä saataisiin ohjattua.

Pelastushaussa taas etsintä tehdään "partioimalla" eli etsintä on vapaampaa. Olen huomannut että bradi on rennompi ja se osaa jopa pistotyöskentelyn mikä tuossa työssä tuo paljon lisäarvoa. Se ei siis paineistu kun se ei ole niin kontrollissa ja ainoa mitä siltä vaaditaan on maalimiesten löytäminen. Pk-haku on tottismaisuudessaan todella kaukana oikeasta etsinnästä.

Jokatapauksessa bradi on koira jolla on aineksia pelastuskoiraksi. Hyvänä esimerkkinä toissaviikon treenit. Ensin 1,5h etsintä maastossa jossa helposti vielä minua polveen lunta. Maalimiehen hieno ilmaisu ja selkeä reagointi jo kauempaa. Pois tullessa 24h aiemmin maastoon tuodun laukun ilmaisu vielä. Tunnin lepo autossa ja sitten hypättiin mönkijän kyytiin ekaa kertaa elämässään. Tässä jäin kaipaamaan tukevia valjaita joilla koiran voisi nostaa kyytion sekä helpottaisi kyydissä pitämistä. Ei sillä että bradi olisi mihinkään ollut menossa, se istuu kiltisti kyydissä kun niin sanotaan. Paras osuus tuli n. 100m ajon jälkeen kun alkoi nenään tulla maalimiehen haju ilmasta. Selkeä reagointi, ensin liikehdintä ja nenän nostaminen, sen jälkeen vinkuminen. Helposti varmaan saisi jopa haukkumaan. Mutta se riittää että mä näen reaktion ja osaan lukea sen.

Pointti kuitenkin oli se että eka kerrallaan mönkijän kyydistä bradi bongasi maalimiehen ja ilmaisi sen vielä hyvin. Ei jokaisesta koirasta sellaiseen ole. Roni esimerkiksi paineistuisi ja lamaantuisi varmasti kylmiltään. Se vaatisi totuttelua. Joskus katselin kun poliiseja ja koiria vietiin maastoon helikopterilla. Silloin mietin että monikohan vapaaehtoisten koira siihen kykenisi. Tai ainakaan töihin sen jälkeen. Mä uskaltaisin sanoa että bradi pystyy. Se kyllä minun kanssani sinne tulisi eikä sille jää asiat päälle. Se on putkiaivoinen ja ympöristölleen kova koira joka ei turhia mieti, kunhan se tuntee olevansa minun suosiossa.

Mä pidän koiriani ihan normaaleina mutta kyllähän ne laajemmin ajatellen on materiaalin kärkeä. Mulla on sattunut tuuri ja olen saanut kunnian omistaa hienoja koiria. Jo remu aikoinaan opetti sen ettei keskinkertaisuus riitä. Koirassa pitää olla potkua kahden keskinkertaisen edestä. Sen vuoksi olen alkanut oppia laittaa kontekstiin puheet "huippukoirista" esimerkiksi bordercollieissa. Minulla on ja minun ilo saada sanoa että tuttavapiiriini kuuluu monta huippukoiraa. Niitä keskinkertaisia paljon vähemmän. Vielä tuolla roturyhmissä pitää muistaa että siellä on linjat sekaisin. Eli niistä huippukoirista voi jutella myös näyttelylinjaisten omistajat. Vaikka niistä sanotaan potkua löytyvän mutta onhan ne melkoisia perhesportteja näihin urheiluautoihin verrattuna. Jo fysiikaltaan saati työmoraaliltaan.

Mutta koko kirjoituksen ajatus oli kirjoittaa että ostin bradille juliuksen k9 valjaat. Ergonomialtaan ei parhaat mutta suunniteltu raakaan työhön. Kuten nuo koiratkin. Tavoitteena pelastushaun loppukoe ja pelastusjäljen peruskoe vielä tälle vuotta niin voimme suunnitella Virta-viranomaistarkastusta vuodelle 2018. Kun minulla on koira jolla on selkeästi ominaisuudet lajiin kohdallaan. Ja jota voi viedä nopeasti uusiin tilanteisiin. Mä en koiriani päästä helpolla, mutta onneksi ne on niin hyviä ettei tarttekaan.

P.S. Tokoa on ajatus bradin kanssa tehdä että saadaan vähän jotain mustaakin valkoiselle osaamisestamme. Rallyakin voisimme käydä leikkimässä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Teho ei ole voimaa

Puhelimella päivitystä, ei viitsi enempää facessakaan enää kirjoittaa. Olen vain niin innoissani pennusta. Sehän siis syttyi lampailla toisella kerralla. Kolmannella mentiin jo kuin vanha tekijä. En ole tosiaan monia paimenia vielä kouluttanut mutta voisin kuvitella että tältä se pitää tuntua. Se kun olen oppinyt herkistymään liinalle, sille kuinka pienet jutut siirtyvät sen kautta. Ja sitten tunnet sen että liinan päässä on jotain isoa. Koutsin sanoin "nyt sinulla on urheiluauto, aiemmin olet ajellut perheautolla". Nyt suurin ongelma on malttaa viedä pientä pentua maltilla. Kaikesta hienoudestaan huolimatta se on vasta 5kk. Nyt pitäydytään alkuun kuukausi pois lampailta. Mutta on siinä piru voimaa jo noin pieneksi.

Voima on jännä asia, se niin riippuu katsojasta. Edelleen saan ihmettelyä osakseni ajatuksistani. Joilllekin tuntuu olevan tärkeää saada todistaa ajatuksiani vääräksi. En mä jaksa siitä välittää, mä uskon omiin ajatuksiini ja tunteeseeni. Ilona edustaa mulle sellaista pentua millaista kuvittelin ronin mahdollisesta jälkeläisestä, tai sen jälkeläisestä. Minun mielestäni teho ja voima on eri asia. Urheiluautossa on tehoa, traktorissa voimaa. Teholla pääsee pitkälle mutta kun työt pitää tehdä äärimmäisissä oloissa tarvitaan voimaa. Siksi pidän ilonaa enemmän traktorina. Mutta tehokkaana traktorina.

Tai kun tehdään, leikitäänkö vai tehdäänkö tosissaan. Mä tykkään että tehdään tosissaan, leikit on erikseen. Asenne ratkaisee. Koiran pitää osata ottaa tosissaan, sen pitää osata suuttua niin että sitä vituttaa. Siellä on se voima.

Minusta tärkeintä on uskoa siihen omaan juttuunsa. Esimerkiksi kasvattajat, vanhemmat harrastajat jne. Ne saavat arvostukseni joilla on se oma näkemys mistä pidetään kiinni mutta ei nosteta itseä jalustalle. Mulla on oma näkemys mikä poikkeaa valtavirrasta. Uskon siihen itse, se riittää. Jatkossa nähdään näkyykö se muille. Ja minä osaan vaihtaa mielipidettä, jos asia minulle selkenee jotain kautta toisin.

Takaraivossa siis ajatus edelleen siitä että jonain päivänä kasvatan. En aijo kasvattaa joka pikkupojalle ja tytölle sopivia harrastuskoiria jotka jo pentulaatikossa raastavat lelua esittävät suurta saalisviettiä, taisteluhalua ja tempperamenttia. Tarkoitus on kasvattaa todellisia työkoiria vaalien niiden alkuperäisiä ominaisuuksia. Pyrkimys olisi kasvattaa niitä koiria jotka vielä pitkän päivän päätteeksi tuovat sen itsepäisimmänkin uuhen sieltä laitumelta. Sellaisia jotka eivät murene vastoinkäymisiin, vaikeuksiin eikä paineen alle. Sellaisia jotka ennemmin nauttivat siitä, syttyvät vasta eloon kun niitä haastetaan. Ei välttämättä helpoimpia, ei yhteistyöhaluisempia mutta osaavalle niitä työrukkasia jotka eivät jätä hommaansa kesken.

Tunne on että mulla saattaisi olla se jalostusnarttu käsissäni. En vain vielä tiedä mitä haluaisin uroksen pentuihon tuovan. Ehkä se aika kertoo. Tällä hetkellä tuo tuntuu niin täydelliseltä. Mutta aika näyttää.

P.S. Mun tehokkain koirani bradi suoritti pelastuskoirien haun peruskokeen kiitettävin arvosanoin. Eli ei sitäkään ole hyljätty. Sille löytyi laji jossa se saa tehdä mun kanssa ja riittävän vapaasti jottei se paineistu tekemisestä. Kohti hälyryhmää ollaan menossa.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Riivattu Gremlins, moves like Jagger

Nova sen kiteytti jo kommentissaan helmikuun alussa

OIIII! Siellä voimaa tulossa pintaan! Parhautta kerrassaan! Pistää omat hermot riekaleiksi ja parhaimmillaan pakahduttaa sydämen kokonaan. <3

Kaikkea sitä on elomme tähän asti ollut. Paimennuskoutsikin sanoi: "taitaa olla isin pikku prinsessa, et sää poikia noin katso, sun silmissä on sydämet". Sydäntä pakahduttavaa mutta samalla hermoja koettelevaa. Koira on nätti, kaunis, oikeasti silmääni miellyttävä. Isot pystyt korvat oli viimeinen silaus. Se on myös suloinen ja ihana luonteeltaan, se ei voi elää jos se on jonkun epäsuosiossa. 

Mutta se toinen puoli, kun korvat vähän kääntyy, suu on hieman auki, silmissä palaa, kuin koira olisi riivattu. Se ärsyttävän raivostuttavan ihana puoli. Se mikä hienoudestaan huolimatta vähän pelottaa. Se mikä näkyi jo muutaman viikon ikäisten pentuvideoissa pilkahduksina siellä täällä. Se jota nyt vahvistetaan varoen mutta malttamattomasti. Se jota ei ymmärrä jos sitä ei ole kokenut. Eikä sitä välttämättä ymmärrä vaikka olisi kokenut. Se joka erottaa koirat koirista. Se joka minun silmissäni on se viimeinen silaus. Vaimon mielestä se tekee koirasta yhden vitun riivatun gremlinssin. 

Ilona on nyt käynyt kahdesti lampailla. Otin ihan tietoisen riskin vieden turhan pienen pennun lampolaan mutta kun ei malta. Ja kyllä se mielestäni on jo kehittynyt riittävästi. Ekalla kerralla se söi ehkä kilon lampaan pskaa. Kuljettelin sitä mukana ja ajettiin lampaita edessä. Ei mitään mielenkiintoa vaikkei selkeää pelkoakaan. Olen varautunut että voi vaatia useammankin kerran. 

Mörköikää pukkaa, toiset koirat, ihmiset, kahvikupit, juurakot, aiheuttavat pöhinää. Vaikka tiedä että se kuuluu asiaan, meinaa se välillä turhauttaa, tulee epävarmuus. Mutta täytyy uskoa enkä kiinnitä noihin huomiota, ne jää pois kun koira kasvaa ja vahvistuu. 

Toinen kerta lampolaan. Sama pskan syönti jatkuu, kuljettelen koiraa. Se kyllä katselee lampaita mutta ei kiinnostu kunnolla. Jätän sen istumaan yksin ja menen itse lampaiden luo. Tulee ohje "tehdä töitä", tarkastella korvamerkkejä ja sorkkia. Ilona katselee tarkasti, yksi lammas aikoo lähte ja sitten se tulee. Koira tekee pienen liikkeen vasemmalle, entiedä liikkuiko jalat edes mutta kroppa esti lampaan lähtemisen. 

Se oli se hetki, se syttyi, silmiin syttyi se liekki. Koko koiran olemus muuttui, se kasvoi. Siitä ei ole paluuta. Pienen koiran päähän on istutettu ajatus että hän, yksin hän pystyy hallitsemaan noita isoja eläimiä joita on monta. 10kg vs 200kg. Sen jälkeen minä roikuin liinassa kaksin käsin. Oli ensimmäiset neuvonpidot kumpi päättää mihin päin mennään. Älytön halu pysäyttämään eikä likalla tuntunut polvet notkuvan mennä suoraan päin. 

Että se tulee nauttimaan tuosta, minäkin varmasti jos löydetään yhteinen tie. Edelleenkään en osaa sanoa millainen paimen siitä tulee, en sen paimennusominaisuuksista. Mutta sen tiedän että tuolla samalla hetkellä rakastuin siihen asteen verran lisää. Siinä asuu sisällä peto. Se elää sille että se saa painetta, sitä haastetaan. 

Se oli samalla ensimmäinen paimen jonka itse sytyttelin. Roni oli koutsin käsissä kun noviisina katselin vierestä. Bradi ei ikinä syttynyt. Se vähän kyti mutta sille ei vaan kehittynyt sitä paloa. Sitä paloa joka bensan lailla räjähti käsiin ilonan kanssa. Ja ronin kanssa. Se aito halu tehdä, ja se luonne joka kestää paineen. Ja sen tuntee liinan päähänkin. 

Tästä on hyvä jatkaa, meillä on tavoite minkä nyt kerron ääneen. Nuortenkoirien paimennusmestaruuskisat 2018 syksyllä. Alle 2 vuotiaille tarkoitetut kisat ja ilona täyttää sopivasti joulukuussa kaksi. Kun se nyt jo syttyi, pääsemme treenaamaan 2 täyttä kautta ja toivottavasti myös talvikauden.  

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Aina ilona iloinen

Kokeillaanpa välillä tätäkin päivittää. Bradille on löytynyt se THE LAJI. Se on pelastuskoirahaku. Siinä se saa suorittaa työtään vapaammin kuin pk-haussa johtuen erilaisesta hakutyylistä. Pehaa kun tehdään ns partioimalla eikä siinä ole keskilinjaa, ei suoria pistoja tms nillitystä. Bradi kun tykkää tehdä, mutta se ei kestä oikein koulutusta. Siitä kyllä saisi pk-koirankin mutta se vaatisi minulta paljon panostamista ja molempien mielenterveydelle on parempi vähän löysätä pipoa. Kokeita kohti, kalenteria jo luettu.

Roni on nyt talvella saanut muutaman kohtauksen, paska tauti tuo epilepsia. Aika paljon tuota kuullostaa olevan bortsuilla, kuten joskus vuosia sitten jo ennustin. Siitä huolimatta roni käy normi lenkeillä, rasituksella ei näytä olevan vaikutusta kohtauksiin. Paimentamassa se on käynyt myös ongelmitta. Surku, se olisi hyvä koira. Minulle tarjoutui mahdollisuus kesälampaisiinkin tälle kesälle, mutta jouduin siitä kieltäytymään kun en voi ronin varaan laskea mitään. Se on koiristani ainoa joka minkäänliaseen työhön paimennuksen saralla pystyy. Nyt odotukset lepää ilonan vahvoilla harteilla, josko ensi kesäksi omia lampaita.

Ilona, siitä en oikein tiedä mitä sanoisin. On se vaan värkki, kaikin puolin. Se on pelottavan paljon samanlainen kuin roni, mutta siinä on kaikkea enemmän. En voi kuin toivoa että se esittää myös harrastuksissa hyviä ominaisuuksia, en kyllä epäile yhtään mutta esim toiminta lampailla on minulle ainakin kyssäri. Jota lähdetään perjantaina ekan kerran aukaisemaan. Se on niin ihanan pirullinen ettei sanotuksi saa. Tai vaimo saa, sillä meinaa olla pinna välillä tiukalla. Se on niin sekoitus ronin vahvuutta, bradin toimintakykyä ja ripaus remun vittumaisuutta. Ah, niin täydellinen.

Sen saalis ei ole edelleenkään auennut, se leikkii jo paremmin minun kanssa mutta edelleen mennään varovasti ja haen yhteispeliä sen suhteen. Sen dominanssi on niin voimakas että halu hallita kaikkea kääntyy mun hyväksi, se ei voi kestää sitä jos se ignoorataan. Sen vaan täytyy olla suosiossa eikä sen yli saa kävellä tai sen maailma keikkuu.

 Se on ilkeä. Sanotaan ettei koirat ole ilkeitä, tai vittumaisia eikä ne näytä keskaria. Ei niin, nuo vaan ilmentää ihmiskäytökselle tyypillisiä juttuja. Ilona kiusaa pienempiään, se on ilkeä. Se kiusaa myös isompiaa, se on vittumainen. Sitä saattaa itseä vituttaa, se on se voimavara. Kun ihmistä vähän vituttaa, se on tehokkaimmillaan. Se agre puskee pintaan. Sama on koiralla, kaikki ei vaan kykene siihen. Eikä tuota monikaan ymmärrä. Mä ymmärrän ja se riittää mulle. Moni näkee hienon koiran, ei sitä analysoida mistä se johtuu. Mä analysoin.

Mun koiralla pitää olla kyky pelätä, halu puolustautua uhkalta. Se ynnättynä tuohon dominassiin ja muihin ominaisuuksiin. Hain laumaamme alfanaarasta, sen näytän saaneeni. Alfa on se joka ei ole joka paikassa ekana, ne jotka on ekana, kuolee ekana. Alfa on valmis pakenemaan, tai vastaamaan uhkaan, riippuen uhkasta. Jos ajatellaan meidän bortsuja, bradi on se joka tapetaan ekana, se ei osaa pelätä. Siinä kohtaa roni ja ilona poistuu jo paikalta. Yleensä harrastuskoiraksi halutaan noita jotka on pelottomia. Mutta tehokkaimpia, vaikkakaan ei varmasti helpoimpia, on ne vahvemmat yksilöt.

Ilona on vielä nuori, se tarvitsee vahvistusta. Mulla on sellainen 2 vuotissuunnitelma, vahvistaa noita jo olemassa olevia vahvuuksia. Nyt ei ole kiire, tiedän vanhastaan ettei tämän tyypin koira kasva nopeasti, ne on hitaammin kehittyviä. Itsekkäästi ajattelen että tarvitsen siihen ronia, meillä ei vielä ole varaa menettää sitä. Se on se esimerkki, varma johtaja.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ilona iloinen mutta totinen

Ilona on iloinen, minä olen myös iloinen. Ainahan pennut on ihania ja niistä pitää. Mutta tällä kertaa se edelleen tuntuu ihan erityiseltä. Ilona on kuin roni, mutta paljon rohkeampi toimintakykyisempi. Se on kuin sekoitus mun aiempia koiria. Bradilta on tullut tempperamenttia ja vilkkautta, mutta järki on tullut mukana. Remulta on tullut dominanssi, ahneus ja eräänlainen "ilkeys". Eihän siitä nyt pennusta tiedä mitä tulee mutta edelleen, se on kuin esimerkki ajatusteni mukaisesta täydellisestä pennusta. Se on välillä "pain in the ass", mutta samalla niin suloinen. Hykertelen riemusta joka kerran kun yritän nätisti irroittaa suusta jotain kiellettyä. Se kun pentu tapittaa suoraan silmiin, puree täydellä suulla ja rauhallisesti kenkään eikä ole aikomustakaan irroittaa. Kanavoinnin kautta irroitus löytyy tai tietenkin vaihtokaupalla.

Se on nöyrä, mutta se ei nöyristele. Se vaikuttaa äkkiseltään nöyremmältä kuin onkaan. Se on pirun vihainen kun sille päälle sattuu. Siinä on sitä samaa eläimellistä alkukantaisuutta kuin mihin ronissa olen ihastunut. Se voima joka ne pitäisi hengissä luonnossakin. Ilonassa se näkyy jo monellakin tapaa. Jotain lieveilmiöitä se tietty tuottaa. Varsinkin nyt pentuna se meinaa heikompiaan kiusata. Mutta näyttää että nyt minulla on se työkoira, joka tekee tosissaan. Kun se starttaa, se ei enää leiki. Kunhan nyt vain pysyy terveenä.

3 viikkoa meni ennenkuin pojat sen hyväksyi laumaan. Siitä lähtien bradi on hoitanut leikkisedän roolia ansiokkaasti. Siinä on kyllä koira jolla on sydän kultaa ja haluaa kaikille vain hyvää.

Roni sai viime viikolla toisen epilepsiakohtauksensa heinäkuun jälkeen, edellisestä meni 1,5 kuukautta. Viimeisimmät kohtaukset ovat olleet lyhyitä eikä ole jättäneet mitään jälkitiloja. Olemmekin tehneet kaikkea ihan normaalisti. Käymme paimentamassa, aksataan aina kun päästään ja kuntoa kohotetaan kunnon lenkeillä. Arki luistaa siis varsin hyvin.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tunteiden vuoristorata, tunteella, ei järjellä.

Kun kurkkua puristaa ja sydän on pakahtua, onnesta tällä kertaa.

Tapahtumaketju sai alkunsa kesällä Tyrnävän paimennuskisoissa. Kisoissa tottakai oli monia erilaisia, hienoja koiria. Mutta yksi oli selkeästi ykkönen, toinenkin herätti kiinnostuksen. Nykyaikana kun älypuhelin on mukana, jo heti kisoissa piti alkaa googlettelemaan kuka ja mistä. Googlettelu tuotti tuloksen että koira oli Päättymätön Teho, kari. Koira oli erittäin nopea, "keveä" eli ei hirvittävän voimakas silmä vaikka oli intensiivinen ja uhkui voimaa. Juuri sitä voimaa jota nyt en edelleenkään osaa selittää.

Tapahtumaketjuun tottakai kuuluu yhteydet kasvattajaan, pentussuunnitelmat, omat suunnitelmat, empiminen jne jne. Pennut syntyi, kuulumisia tihkui, edelleen empimistä. Emä oli videolla ihan samantyyppinen, intensiivinen ja periksiantamaton. Vasta pentujen ollessa 7 viikkoisia tuli lopullinen päätös, tästä on saatava pentu, hinnalla millä hyvänsä. Pennuista näki videolta että aivot tulee mukana jo perustoimituksessa eikä ne ole puhtaasti saalispuolen koiria. Kyllä,se on juuri se juttu. Samaan syssyyn kun katselin sulutauluja niin sen tajusin.

Uros, kari, sen emän emän emä on snow. Snow on taas roni emän, vissyn sisko. Uroksen emälinja on siis sama kuin ronilla. Joo, tuo se tietty pienen epiriskin mutta ronilla se oli molemmilla puolilla. En tiedä mikä voima ohjasi mutta ihastuin siis kisoissa ainoaan jalostuksessa olevaan ronin sukuhaaraan. Eihän tässä vaiheessa enää ole paluuta. Järjellä ei enää ole mitään tekemistä, nyt mennään tunteella loppuun asti.

Sehän piti sitten perjantaina startata kohti Orivettä, 450km suuntaansa. Perillä makea pentue, jokainen pentu olisi ollut potentiaalinen. Kukaan ei varmasti ole helppo, ei mikään tulosautomaatti. Mutta yhteistyön toimiessa varmasti hienoja ja voimakkaita koiria.

Minulla oli lopulta varaa valita parista vaihtoehdosta. Ja mähän päädyin siihen ilkeinpään ja dominoivimpaan narttuun. Se tuli meille sijoitussopimuksella kun kasvattaja halusi siihen jättää jalostusoikeuden. Pentujen takana on hienoja paimenia. Englantilaisia sukuja ja emä on tuontikoira. Pari pentua on menossakin työkoiriksi, siksikin odotukset on korkealla. Potentiaalia pitäisi löytyä.

Eli nyt esittäytyy Päättymätön loiste, alias Ilona. Terhakka lyhytkarvainen trikkityttö. Olen mykkänä onnesta. Muutaman päivän tutustumisen jälkeen en keksi mitä muuttaisin kun pitäisi kuvailla täydellinen pentu.