maanantai 14. elokuuta 2017

Suru on kunniavieras

Suru muuttaa muotoaan, se muuttuu ikäväksi. Suru iskee aina harvemmin, ei enää ihan joka päivä. Silti se tulee, kuin meren aallot, toisena päivänä kovemmin kuin toisena, mutta et voi sitä pysäyttää. Huomaan olevani katkera, en voi sille mitään. Yritän taistella vastaan ja jatkaa eteenpäin.

Onneksi mulla on ilona kuka on astumassa isoihin saappaisiin, mutta ei vielä, se on nuori. Mutta siinä on se jokin. Se minkä remu mulle alunperin näytti, roni sen minulle opetti ja jos ilonan kanssa osaan sen jo käyttää hyödyksi.

Viikonloppuna oli isolla radalla PM/EM-karsinnat paimennuksessa. Isot pojat ja tytöt karsivat ketkä pääsee Suomea edustamaan. Jotenkin ajatus isoista radoista tuntuu kaukaiselta. Sitten mietin miltä tuntui alkujaan opettaa koiralle hakua ja kuinka mietin isoa voittajaluokan rataa mahdottomaksi. Koira hakee ihmistä 30m päästä ja jotenkin se pitäisi saada ohjattuna kiertämään koko iso rata. Paljonhan siinä helpottaa että on hyvä koira. Vaikka ronin kanssa jäi kisat kisaamatta, ehdin sen kanssa treeneissä nähdä että kun pohjatyö on tehty oikein, ei matkan lisääminen ole ongelma.

Mutta jos läpi matkan joudutaan etsimään kikkoja joilla radasta selviää, on ongelmia jo tiedossa. Siksi, nöyränä jatkamme ilonan kanssa perustyötä pienessä aitauksessa. Tinkimätöntä, ehdottomuutta vaativaa perustyötä. Sato kyllä korjataan aikanaan, kunhan perustukset on järkähtämättömät.


Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
 
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

tiistai 8. elokuuta 2017

Murehtiminen ei takas eilistä tuo

Elämä jatkuu, ehkä. Jotenkin tuntuu että tämä teki kipeämpää kuin remun lähtö. Olimme päässeet jo syvemmälle yhteistyöhön ja oli aika alkaa korjata satoa. Mutta minkäs teet, elämä on, tuntuu että toisilla vain useammin kuin toisilla.

Ilonan kasvattaja ja hänen puolisonsa olivat meillä viikonlopun kun olivat kisareissulla täällä. Vierailu ja viikonlopun paimennuskisat myös katkaisivat suruajan hyvin ja vei ajatukset muualle. Kyyneleitä tulee ja menee varmasti vielä pitkään mutta sunnuntaina päätin että on aika jatkaa eteenpäin. Jepulta saimme hienon piirroksen johon tämä tarina on hyvä päättää. Ronin levollinen ilme on siihen vangittu hyvin.



Kasvattaja(t) oli tosiaan matkalla 12 koiran kanssa, joista yksitoista bordercollieta. Meillä oli siis lenkillä parhaimmillaan 13 bortsua. Melkoinen vilinä. Mukava oli tutustua heihin paremmin ja nähdä heidän laumaansa enemmän. Sikäli myös hienoa että edelleen ottaisin koiran sieltä, tietty se vaikuttaa että olen erittäin tyytyväinen siihen mitä ilona esittää jo nykyään. Paimennuskisatkin taas opetti paljon uutta ja sain uusia tuttavuuksiakin. Ilonan kasvattaja oli jutellut koutsini kanssa ja sain piikittelyä että olen vähän pehmoinen kouluttaja ja en uskalla edetä ilonan kanssa.

No piru edetään, maahanmenotreenit alkoi heti la iltana ja varasin tuplamäärän paimennusvalmennusta tälle kuulle. Toisena päivänä ilona osasi mennä maahan juostessaan bradin kanssa. Katotaan kasvattajapäivillä kuka sisaruksista on taitavin :) Eikun minua vaan pitää välillä vähän läpsiä poskille. Nyt loppui ilonan pentuaika, aika siirtyä kohti nuoren koiran haasteita ja velvollisuuksia. Eli vapaa surffailu pellolla loppuu ja aletaan neuvottelemaan kumpi määrää suunnan. Samalla aletaan pikkuhiljaa treenaamaan jo fysiikkaakin, hiekkakuopalla vapaana siis. Ei nuorelle koiralle sen kummempaa. Pääkoppa sillä on uskomaton ikäisekseen. On mulla melkoinen hiomaton timantti käsissä. Koirasta ei menestys jää kiinni. Matka kohti nuorten koirien mestaruuskisoja 2018 siis on nyt virallisesti alkanut.

P.S. Ilonan isä pääsi EM-kisoihin Young Handler kilpailuun. Siinä koirassa on jotain. Ja tietty ohjaajassakin :)

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa Koval duunil asiat vaan onnistuu Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan Hanskat ei tipahda Periks ei anneta Ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen Jatkan jaksan vaikka väkisin Jos ois helppoo, kaikki tekis niin Mus on voima, jota en voi vaimentaa Pusken täysii aina vaan Mun ei täydy, vaan mä saan Katse eteen ja suupielet ylöspäin Teen vastoinkäymisistä voimaa Katse eteen ja suupielet ylöspäin Antaa tulla, kestän kyllä, Periks en tuu antamaan

Murehtiminen ei takas eilistä tuo Ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään Hakenu näkemystä mun meininkiini taas Monacon vipeistä slummeihin keniaan Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki Aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa Ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa Alotan ittestäni, korjaan mun mielen Nostan mun katseen ja mun suupielet

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

R.I.P. Roni 3.8.2011-29.7.2017

R.I.P Roni, ihan ei kerennyt 6v tulla mittariin. Epilepsia voitti meidät. Pe yönä roni sai 8 kohtausta 1,5h aikana ja joutui niin huonoon kuntoon että pikainen lopettaminen oli välttämätöntä. Kipeää tekee taas, kai se taas joskus helpottaakin.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kuulumisia

Olen kolme viikkoa ollut kesälomalla. Samat kolme viikkoa olen ollut lomalla pelastuskoirahommista. Lomaa otin sen vuoksi että mietin oman motivaationi riittämistä. Nykyisin hälytyksiä on niin vähän että tarvittavan treenimäärän suhde niihin on surkea. Tuntikausia viikossa pitäisi panostaa lajiin joka ei tuota sitä mitä siltä haluan. Viimeinen niitti oli hälyryhmämme päättämä sääntö ettei suojelua harrastaneet tai edes suojahihaan purreet koirat pääse hälyryhmään. En voi uskoa että nykypäivänä elää harrastajien keskuudessa tuollaisia ennakkoluuloja. Jos mun bortsut sattumoisin kävisi jonkun maalimiehen testattavana, ne olisi ulkona hälyryhmästä. Ja kun ne saattaa käydä, mitäpä noita treenaamaan lajiin turhaan. Jos kerran on vara noin seuloa jäseniä niin poistun sitten ryhmästä. Toisaalta, ei mun koiramateriaalikaan tyydytä tällä hetkellä. Mutta haikeaa se on taas lopettaa yksi aikakausi.

No palataan muihin tunnelmiin. Ilona ilopilleri, siitä olisi varmaan pekokoiraksikin mutta sen suunniteltu ura on muualla. Se on luontainen paimen, onneksi mulla on edes vähän kokemusta lajista kun nyt sain tuollaisen käsiini. Ilona oli tämän viikon kasvattajalla hoidossa. Ja sen myötä kävivät neljänä päivänä lampailla. Kasvattaja oli ilmeisen tyytyväinen, ja minusta syystäkin. On siinä koiralla palikat kohdallaan. En kummemmin niitä ominaisuuksia ala avaamaan. Potkua siellä kuitenkin on jo nyt, ja se on vasta pentu. 2018 saatte tulla sit kisoihin katsomaan.

Saalis sillä ei vieläkään ole oikein lähtenyt aukeamaan, tai on mutta leikki ohjaajan kanssa ei. En ole siitäkään huolissani, ronin kanssa se aukesi vasta parivuotiaana. Aksaa voisimme alkaa alkeita kohta treenaamaan mutta kun palkkaus. En mä halua alkaa mitkään nakinpalat taskussa tuolla kulkemaan. ;)

Roni on taas pitkän pätkän ollut kohtaukseton, onneksi. Kevään 4 kohtauksen sarja vei paljon takapakkia. En haluaisi sanoa ääneen mutta kyllä lähtölaskenta on vääjäämättä alkanut. Muuten se on oma mahtava itsensä. Vedän yhdistyksessämme agilityn mölliryhmää ja roni on monesti treeneissä demokoirana ja kohahduttaa suorituksillaan aloittelevia ohjaajia. Harmittavan hyvä koira. Huomenna menemme epävirallisiin kisoihin kisaamaan yhdistyksemme mestaruudesta.

Bradi taas jää harrastelevaksi kotikoiraksi. Se vaan auttamatta on pehmee, niin pehmee että mun ohjaaminen vaatii älyttömästi voimavaroja ja keskittymistä. En näe syytä jatkaa sen kanssa. Se on erittäin tyytyväinen kunhan vain saa olla minun kanssa ja on hyväksytty.

En edes itse haluisi tätä ajatella, enkä kyllä uskalla sanoa ääneen mutta olen edelleen yhden koiran loukussa. Ilona on niin kauhea vieläkin ettei ole mielessäkään uusi pentu mutta alan ymmärtämään esim lampurien arkea. Kyllä niitä koiria pitää olla, aina särkymävara. Nytkin jos ilona vaikka loukkaisi jalkansa, mä en tekisi mitään.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Anna mennä, tunteella!

Tuossa viikko sitten juttelin yhden tytön kanssa hämmentävän keskustelun. Se meni suunnilleen näin: -Sä olet aika arvostettu tuolla koirapiireissä
-Täh? Missä piireissä?
-No, tuolla koirapiireissä, kokeneempien parissa.
-Täh?
-Sulla on joku uus systeemi, tyyli, mitä sä oikeen teet niiden koirien kanssa?
-Täh?

Olin niin häkeltynyt etten saanut mitään kunnon vastausta aikaiseksi. Nyt viikon asiaa pureskeltuani olen saanut jotain ajatuksia kasaan. Tietty tässä vaiheessa kiitokset opettajalleni joka sai silmäni avautumaan. Mutta, eihän tyylissäni ole mitään uutta. Päinvastoin, kaikki ylimääräinen karsitaan pois ja keskitytään olennaiseen. Jätetään vappuhatut ja vappupillit kotia ja rakennetaan koirasta se aktiivinen osapuoli. Etsitään ne hetket joita vahvistetaan jotta saadaan koiran oma voima esille. Ei yritetä suitsia sitä keinotekoisesti vaan opetetaan koira hallitsemaan itse viettiään.

Minun tyylilläni ei hienostella tekniikoilla, ei hienostella välineillä. Siinä eletään hetkessä ja mennään hyvin pitkälti tunteella. Muistan hyvin ronin kanssa saamani kommentin uuden ajan kynnyksellä.
-Ronin kanssa pitää olle pehmeä patukka
-Kun se on oikeassa tunnetilassa, se on ihan sama mikä lelu sillä on vahvisteena.

Saman lauseen kuulen aika usein nykyäänkin, ja vastaan samalla tavalla. Kun koira on oikeassa tunnetilassa, sen voi palkata vaikka kakkosnelosella. Nyt siis puhutaan koirista joilla on tarvittavia resursseja. Tyhjästä niitä ei ammenneta mutta useimmilla on paljon enemmän potentiaalia kuin irti on saatu.

Mä tiedän että näen asioita joita kaikki ei näe, kuulen asioita joita kaikki ei kuule ja varsinkin tunnen asioita joita kaikki ei tunne. Niistä on turha puhua jos toinen ei tunne samoin, ei sitä voi selittää. Mä olen ajatellut että antaa tekojen puhua puolestaan. Näytöt on mikä ratkaisee. Olen huomannut että olen sitä hiljempaa mitä enemmän opin. Vanha totuus, mitä enemmän opit, sitä vähemmän tiedät ymmärtäväsi. Siksi en tuputa "omaa tyyliäni" kellekään. Annan kyllä apua ja keskustelen mielelläni. Pyyteetöntä apua olen itsekin saanut.

Olen viikonlopun ollut katsomassa ja talkoilemassa  spky:n paimennuskisoissa. Arvokasta oppia katsella ja kuunnella kokeneempia. Tutustuin vähän yhteen uuteen ihmiseen joka varmaan paremmin tutustuessa ymmärtäisi mistä puhun. Ainakin se ymmärsi mikä omassa toiminnassa meni vikaan kun koira ei ottanutkaan käskyjä. Niin kauan kun koira tekee sitä ja koira tekee tätä, ei ole ymmärtänyt tärkeintä asiaa. Se on ohjaaja joka antaa suunnan koko hommalle, ensimmäisellä käskyllä, kisapaikkaa lähestyessä, jo auton takaluukun auetessa. Kaikki lähtee sieltä. Oli se laji kuin laji. Tunnetila, kaiken a ja o. Sen jälkeen, sitä saa mitä vahvistaa. Koira tekee mikä sille on kannattavinta.


lauantai 13. toukokuuta 2017

Huippukoiria ja valjaita

Piti nyt alkaa taas kännyllä päivittämään tätä. Viimeksi mainitsin bradin hakukokeen suorittamisesta. Eli bradi suoritti pelastuskoiraliiton alaisen haun peruskokeen hyväksytysti. Koe ei tuo koulareita eikä mainetta tai kunniaa. Se liittyy meidän vapaaehtoistyöhömme etsintäkoiraryhmässä Vapepan alaisuudessa. Mä en siitä halua huudella yleensä. Vaitiolovelvollisuus sitoo oikeissa etsinnöissä olleita ja sitä myöten pyrin pitämään sen harrastuksemme vähän taka-alalla julkisesta keskustelusta.

Nyt kuitenkin kun bradista olen kriittisesti kirjoittanut ja toisaalta sen tekemisistä treeneissä taas en kirjoita niin avaan lyhyesti. Bradin kanssa olen tältä haavaa hylännyt agiltyn, pk-lajit ja paimennuksen. Suurinpana syynä että sen eteenpäin vieminen veisi minulta resursseja paljon kun en saa yhteistyötämme toimimaan. Bradi on niin ohjaajapehmeä että sen kouluttaminen vaatii niin silkkisiä hansikkaita ettei minun hermorakenne siihen kykene. Eli siis esim pk-haussa sen saa todella nopeasti epävarmaksi kun sitä joudutaan ohjaamaan, ts kouluttamaan. Ei tarkoita mitään fyysistä tms mutta jos se kutsutaan vinolta pistolta pois niin se riittää. Tai paimennuksessa siihen kohdistetaan yhtään painetta että sitä saataisiin ohjattua.

Pelastushaussa taas etsintä tehdään "partioimalla" eli etsintä on vapaampaa. Olen huomannut että bradi on rennompi ja se osaa jopa pistotyöskentelyn mikä tuossa työssä tuo paljon lisäarvoa. Se ei siis paineistu kun se ei ole niin kontrollissa ja ainoa mitä siltä vaaditaan on maalimiesten löytäminen. Pk-haku on tottismaisuudessaan todella kaukana oikeasta etsinnästä.

Jokatapauksessa bradi on koira jolla on aineksia pelastuskoiraksi. Hyvänä esimerkkinä toissaviikon treenit. Ensin 1,5h etsintä maastossa jossa helposti vielä minua polveen lunta. Maalimiehen hieno ilmaisu ja selkeä reagointi jo kauempaa. Pois tullessa 24h aiemmin maastoon tuodun laukun ilmaisu vielä. Tunnin lepo autossa ja sitten hypättiin mönkijän kyytiin ekaa kertaa elämässään. Tässä jäin kaipaamaan tukevia valjaita joilla koiran voisi nostaa kyytion sekä helpottaisi kyydissä pitämistä. Ei sillä että bradi olisi mihinkään ollut menossa, se istuu kiltisti kyydissä kun niin sanotaan. Paras osuus tuli n. 100m ajon jälkeen kun alkoi nenään tulla maalimiehen haju ilmasta. Selkeä reagointi, ensin liikehdintä ja nenän nostaminen, sen jälkeen vinkuminen. Helposti varmaan saisi jopa haukkumaan. Mutta se riittää että mä näen reaktion ja osaan lukea sen.

Pointti kuitenkin oli se että eka kerrallaan mönkijän kyydistä bradi bongasi maalimiehen ja ilmaisi sen vielä hyvin. Ei jokaisesta koirasta sellaiseen ole. Roni esimerkiksi paineistuisi ja lamaantuisi varmasti kylmiltään. Se vaatisi totuttelua. Joskus katselin kun poliiseja ja koiria vietiin maastoon helikopterilla. Silloin mietin että monikohan vapaaehtoisten koira siihen kykenisi. Tai ainakaan töihin sen jälkeen. Mä uskaltaisin sanoa että bradi pystyy. Se kyllä minun kanssani sinne tulisi eikä sille jää asiat päälle. Se on putkiaivoinen ja ympöristölleen kova koira joka ei turhia mieti, kunhan se tuntee olevansa minun suosiossa.

Mä pidän koiriani ihan normaaleina mutta kyllähän ne laajemmin ajatellen on materiaalin kärkeä. Mulla on sattunut tuuri ja olen saanut kunnian omistaa hienoja koiria. Jo remu aikoinaan opetti sen ettei keskinkertaisuus riitä. Koirassa pitää olla potkua kahden keskinkertaisen edestä. Sen vuoksi olen alkanut oppia laittaa kontekstiin puheet "huippukoirista" esimerkiksi bordercollieissa. Minulla on ja minun ilo saada sanoa että tuttavapiiriini kuuluu monta huippukoiraa. Niitä keskinkertaisia paljon vähemmän. Vielä tuolla roturyhmissä pitää muistaa että siellä on linjat sekaisin. Eli niistä huippukoirista voi jutella myös näyttelylinjaisten omistajat. Vaikka niistä sanotaan potkua löytyvän mutta onhan ne melkoisia perhesportteja näihin urheiluautoihin verrattuna. Jo fysiikaltaan saati työmoraaliltaan.

Mutta koko kirjoituksen ajatus oli kirjoittaa että ostin bradille juliuksen k9 valjaat. Ergonomialtaan ei parhaat mutta suunniteltu raakaan työhön. Kuten nuo koiratkin. Tavoitteena pelastushaun loppukoe ja pelastusjäljen peruskoe vielä tälle vuotta niin voimme suunnitella Virta-viranomaistarkastusta vuodelle 2018. Kun minulla on koira jolla on selkeästi ominaisuudet lajiin kohdallaan. Ja jota voi viedä nopeasti uusiin tilanteisiin. Mä en koiriani päästä helpolla, mutta onneksi ne on niin hyviä ettei tarttekaan.

P.S. Tokoa on ajatus bradin kanssa tehdä että saadaan vähän jotain mustaakin valkoiselle osaamisestamme. Rallyakin voisimme käydä leikkimässä.

lauantai 6. toukokuuta 2017

Teho ei ole voimaa

Puhelimella päivitystä, ei viitsi enempää facessakaan enää kirjoittaa. Olen vain niin innoissani pennusta. Sehän siis syttyi lampailla toisella kerralla. Kolmannella mentiin jo kuin vanha tekijä. En ole tosiaan monia paimenia vielä kouluttanut mutta voisin kuvitella että tältä se pitää tuntua. Se kun olen oppinyt herkistymään liinalle, sille kuinka pienet jutut siirtyvät sen kautta. Ja sitten tunnet sen että liinan päässä on jotain isoa. Koutsin sanoin "nyt sinulla on urheiluauto, aiemmin olet ajellut perheautolla". Nyt suurin ongelma on malttaa viedä pientä pentua maltilla. Kaikesta hienoudestaan huolimatta se on vasta 5kk. Nyt pitäydytään alkuun kuukausi pois lampailta. Mutta on siinä piru voimaa jo noin pieneksi.

Voima on jännä asia, se niin riippuu katsojasta. Edelleen saan ihmettelyä osakseni ajatuksistani. Joilllekin tuntuu olevan tärkeää saada todistaa ajatuksiani vääräksi. En mä jaksa siitä välittää, mä uskon omiin ajatuksiini ja tunteeseeni. Ilona edustaa mulle sellaista pentua millaista kuvittelin ronin mahdollisesta jälkeläisestä, tai sen jälkeläisestä. Minun mielestäni teho ja voima on eri asia. Urheiluautossa on tehoa, traktorissa voimaa. Teholla pääsee pitkälle mutta kun työt pitää tehdä äärimmäisissä oloissa tarvitaan voimaa. Siksi pidän ilonaa enemmän traktorina. Mutta tehokkaana traktorina.

Tai kun tehdään, leikitäänkö vai tehdäänkö tosissaan. Mä tykkään että tehdään tosissaan, leikit on erikseen. Asenne ratkaisee. Koiran pitää osata ottaa tosissaan, sen pitää osata suuttua niin että sitä vituttaa. Siellä on se voima.

Minusta tärkeintä on uskoa siihen omaan juttuunsa. Esimerkiksi kasvattajat, vanhemmat harrastajat jne. Ne saavat arvostukseni joilla on se oma näkemys mistä pidetään kiinni mutta ei nosteta itseä jalustalle. Mulla on oma näkemys mikä poikkeaa valtavirrasta. Uskon siihen itse, se riittää. Jatkossa nähdään näkyykö se muille. Ja minä osaan vaihtaa mielipidettä, jos asia minulle selkenee jotain kautta toisin.

Takaraivossa siis ajatus edelleen siitä että jonain päivänä kasvatan. En aijo kasvattaa joka pikkupojalle ja tytölle sopivia harrastuskoiria jotka jo pentulaatikossa raastavat lelua esittävät suurta saalisviettiä, taisteluhalua ja tempperamenttia. Tarkoitus on kasvattaa todellisia työkoiria vaalien niiden alkuperäisiä ominaisuuksia. Pyrkimys olisi kasvattaa niitä koiria jotka vielä pitkän päivän päätteeksi tuovat sen itsepäisimmänkin uuhen sieltä laitumelta. Sellaisia jotka eivät murene vastoinkäymisiin, vaikeuksiin eikä paineen alle. Sellaisia jotka ennemmin nauttivat siitä, syttyvät vasta eloon kun niitä haastetaan. Ei välttämättä helpoimpia, ei yhteistyöhaluisempia mutta osaavalle niitä työrukkasia jotka eivät jätä hommaansa kesken.

Tunne on että mulla saattaisi olla se jalostusnarttu käsissäni. En vain vielä tiedä mitä haluaisin uroksen pentuihon tuovan. Ehkä se aika kertoo. Tällä hetkellä tuo tuntuu niin täydelliseltä. Mutta aika näyttää.

P.S. Mun tehokkain koirani bradi suoritti pelastuskoirien haun peruskokeen kiitettävin arvosanoin. Eli ei sitäkään ole hyljätty. Sille löytyi laji jossa se saa tehdä mun kanssa ja riittävän vapaasti jottei se paineistu tekemisestä. Kohti hälyryhmää ollaan menossa.