tiistai 2. syyskuuta 2014

Kumpi vie, koira vai ohjaaja?

Nyt kun vauhtiin pääsin blogikirjoituksien kanssa niin yritän pukata uutta aihetta ilmoille. Mä niin nautin nykyisin tosta koiran kouluttamisesta. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa vielä paljon enemmänkin. Mutta nyt opettajana toimii roni, ja siinä se toimii ehkä vielä paremmin.

Mun toiminta on muuttunut niin paljon mustavalkoisemmaksi ja reilummaksi että olen oikein ylpeä siitä kehityksestä. En ole ennenkään koiria kohdellut mitenkään huonosti, mutta toiminta ei ole ollut niin mustavalkoista kuin olen luullut. Roni on hyvä opettaja kun se ilmoittaa kyllä heti jos en ole reilu sitä kohtaan.

Olenkin ronin herkkyyden myötä oppinut paljon, se ei anna paljoa anteeksi. Mutta vaikka kyseessä olisi kovempikin koira, ei turhat konfliktit ole ikinä hyväksi. Kova koira kestää kyllä enemmän virheitä mutta se taas luo helposti ohjaajalleen valheellisen kuvan että osaisi kouluttaa. Koirien kovuuttakin monesti luetaan väärin. Jotkut koirat, kuten bradi, kätkee paineen ja epävarmuuden säheltämisen ja saalisvietin alle. Epävarmuus kyllä näkyy taas monissa asioissa jos sitä osaa katsoa.

Olenkin viime aikoina kääntänyt ajatusmaailmani niin päin että koirani kouluttavat minua. Kun ne eivät osaa puhua, ne ilmoittavat mun epäreiluudesta erilaisin pienin merkein. Koirat yrittävät parhaansa mukaan aina tehdä oikein ja tekevät ainoastaan sitä mikä on tuottavaa. Tuottavaa on se mistä saa parhaan palkan. Onko se ohjaajalla oleva nami tai lelu, vai onko se karkaaminen esteille vai rallattely yksin lelu suussa. Se on jo puolivoittoa jos se on ohjaajalla oleva lelu tai nami. Tai sen pitäisi olla se itsetarkoitus.

Konflikteja voi hallitusti käyttää myös hyödyksi, mutta sitä en tässä käsittele. Mutta siis nykyisin mun toiminnassa vältetään konflikteja viimeiseen asti. Ja hyödynnetään maksimaalisesti koiran luontainen tapa toimia. Palkka arvotetaan niin hyväksi että se voittaa muut asiat.

Tänään kävimme treenaamassa porukalla kokeeseen valmistavaksi. Joka tarkoittaa meillä hyvää mielentilaa ja perusasioiden vahvistamista. Eli häiriössä vahvistin aktiivisuutta ja keskittymistä, hauskanpitoa ja leikkiä. Näin reilu viikko ennen koetta on turha enää koeliikkeisiin hirveenä puuttua. Tiukahkolta tuomarilta on odotettavissa pistevähennyksiä useampaan liikkeeseen ja hyvälläkin suorituksella tulos voi olla tiukassa.

Pieni treenimäärä näkyy eikä täsmällisyys, teknisyys jne ole lähellekään sillä tasolla millä joskus ollut. Mutta mielentila, keskittyminen ja suoritusvarmuus on reilusti korkeammalla kuin ennen. Jos ei tule tulosta niin treenataan lisää, kunhan pääsisimme kokeen läpi hyvässä vireessä, ja mieluummin vaikka vähän kurittomasti. Koe on nimittäin tutulla aksakentällä, eli odotettavissa "agilitymielentila".

Mutta luulen että olen pääsemässä asian ytimeen. En odota tuloksia, vaan haluan vain oppia lisää, ja lisää.

Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne mennään.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Noudon tärkein osa

Sain koutsilta yksi ilta pähkinäksi kysymyksen että mikä on tärkein osa noudossa? Tätä tehtävää miettiessä menikin jonkin aikaa. Kävin läpi kapulaan tarttumiset, rauha vaiheen edessä istuen, korkean vietin ja ties mitä. Viimein, kovasti autettaessa sen tajusin. Jälkeenpäin jopa ilmeisen helppo kysymys. Vastaus avasi taas paljon ajattelumaailmaani. Mutta tottakai irroitus on tärkein vaihe noudossa. Irti käsky tarkoittaa sitä että palkka on tulossa.

Rakennettaessa halukasta noutoa, kuten muistaaksi koeohjeessa sanotaan. On irroitus luonnollisesti se osuus jota kohti koira on saatava pyrkimään mahdollisimman nopeasti. Joku koira helposti palkkaa jo kapulalla itsensä. Toinen mälvää kapulaa epävarmana. Ote on heikko. Luovutus ei ole tiivis. Kyseessä ongelmia jotka johtuvat pääasiallisesti siitä että koiralle ei ole selkeä ketju tai se ei palkkaannu vahvisteesta. Oikein rakennettu nouto koostuu monesta osasta. Saalisvietin kohotus=heittäminen, hallinta nostaa edelleen viettiä=patoaminen sivulla, kiinni käyminen kapulaan, kapulan tuominen, rauha ja mahdollinen kanavointi edessä istuen, irroitus josta koira tietää pääsevänsä vahvisteelle. Jos ohjaajalla ei ole kunnollista vahvistetta, koira voi palkata itsensä jo kapulaan. Kiinni käyminen ja rauha yksikseen palkkaa kyllä koiran, silloin ohjaaja ei vain kuulu kuvioon.

Tästä päästään taas siihen kun useampi on ihmetellyt mun noutotreenejä. Jotkut koirathan saadaan noutamaan kuuliaisuuden tai pakon avulla, ronia ei kummallakaan. Eikä niillä yleensä saada mitenkään näyttävää noutoa. Pakolla tarkoitan nyt prkl tuo se kapula käskyttämistä. Pakkonoudosta olen kuullut mutten tiedä kuinka se tehdään.

Jokatapauksessa, tänään oli noutokapula hukassa ja teinkin treenejä mäntyhalolla. Pyöreä kuoreton puolimetrinen mänty. Nyt näin oikeastaan ekaa kertaa ronissa sen ilmeen jonka noutoon haluan. Se toi halkoa halukkaasti eteeni, istuen ja kanavoiden samalla. Annoin reilusti rauhavaiheen ja nautiskelin tilanteesta. Pystyin vahvistamaan rauhaa pienellä taistelulla, tai irroittamaan ja vahvistamaan irroituksen ottamalla koiran kiinni halkoon uudestaan. Tai sitten yksinkertaisesti ottamaan koira hallintaan ja jatkamalla vaikka seuraamisella, samainen halko toimien vahvisteena.

Mutta se tunne kun hallitsee tilanteen ja koira on äärettömän hyvässä tunnetilassa. Kyllä tästä saadaan vielä nouto ja siitä tulee hyvä nouto.

Sillisalaattia

Taas tulee melkoinen sillisalaatti, aiheuta olisi lukuisia ja en vielä tiedä kuinka monesta ehdin ja jaksan kirjoittaa. Tapani mukaan kirjoitan sitten vähän kaikesta sekaisin.

Päällimmäisenä on mielessä bradin viimeisin tapaturma. Olimme viime viikolla iltalenkillä metsässä ja bradi täräytti yhteen männyn kanssa täydestä vauhdista. Ja bortsun täysi vauhtihan tarkoittaa n. 50km/h. Sydän jätti varmaan useamman lyönnin välistä. Vauhti pysähtyi metrin matkalla, koiran lentäessä voltin kovan ulvaisun saattelemana. Tiedän samanlaisissa tapahtumissa koiria loukkaantuneen vakavasti, jopa menettäneen henkensä. Onneksi siitä ei nähtävästi seurannut muuta kuin lihasvamma. Ell ei ainakaan nähnyt kuvaamiselle tarvetta, nivelten liikeradat oli normaalit eikä aristuksia niissä ilmennyt. No, jokatapauksessa bradilla edessä taas xx määrä saikkua, hihnalenkityksellä siis taas mennään. Ollaanhan tässä 3kk päästykin treenaamaan täysipainoisesti kevään tassuhaavakierteen jälkeen.

Ilmosin viime tipassa meidät bradin kanssa kennelpiirin nuorten koirien toko-ringin näyttökokeeseen. Lopulta peruin menoni jo ennen koetta. Ilmeni että rinkiin haetaan valmiita koiria. Näyttökoe olisi ollut kokeenomainen suoritus ilman palkkaa, "jotta nähdään ohjaajan ja koiran yhteistyö". Ko. suppeakatseisuus jo sieppasi niin paljon että peruin koko jutun. Vastasin että meidän yhteistyö on niin hyvällä mallilla etten halua asettaa koiraa epäreiluun tilanteeseen johon se ei vielä ole valmis. Jos ei yhteistyötä näe nuorelta koiralta kuin ilman palkkaa kokeenomaisesti toimimalla, saa mun puolesta homma olla. Saikun vuoksi ei kyllä muutenkaan olisi voitu kokeeseen osallistua.

Roni on ilmottu tokon piirinmestaruuskisojen joukkueeseen. Tavoitteena ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi ja saada koiralle hyvä mielentila läpi kokeen. Liikkeitä olemme taas hyvin vähän treenanneet. Tuomarin huomioon ottaen seuraamisen painamisesta rokotetaan, ja kymppejä on turha odotella kun pisteitä lähtee sieltä täältä. Eli jos jäävät ei tuurilla onnistu niin tulos on tiukassa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten aijon aloittaa agilityn syystauon nyt. Bradi on saikulla ja mun motivaatio nollissa. Tästä eteenpäin agility jää kakkoslajiksi, eli tottis tai haku menee edelle, jos sattuu päällekkäin. Siltikin se mitä aksaa treenataan, treenataan ns kunnolla, se ei vain ole enää päällimmäisenä.

Tottikseen on palannut se palo, paluu perusasioihin, jota tarvitaan että hommasta mitään tulee. Nöyrä työnteko, niiden pienten osien vahvistaminen joista kootaan tulevaisuudessa kokonaiset liikkeet. Vanha totuus on palannut mieleen "sitä saat mitä vahvistat". Ja siinähän koulutuksen ydin lyhykäisyydessään on, vahvista mitä haluat, jotta saat mitä vahvistat. Eli kun vahvistaa oikeaa asiaa oikeaan aikaan, oikealla vahvisteella, alkaa koira tekemään niin kuin halutaan, yksinkertaista ja totta.

En enää mieti kuinka palasina on nouto. Nautin siitä hetkestä kun roni tarjoaa noutokapulaa, tai muuta esinettä edessä istuen. Ja minulla on vaihtoehtoina vahvistaa sitä istumista, tunnetilaa siihen eteen, tai irroittaa esineestä ja vahvistaa sitä. Tai vain irroittaa esineestä ja pääsemme jatkamaan vaikka toiseen liikkeeseen hyvällä keskittymisellä. Se tunne kun tilanne on hanskassa on huumaava. Silti olen alkanut potkimaan itseä ja koiraa pois mukavuusalueelta. Sieltä on pakko poistua jos haluaa tuloksia. Mulla on nykyään keinot joilla saan ronit palautumaan "harmaalta alueelta", voin tarjota tilan jossa se pääsee purkamaan syntyneen paineen.

Mulla ois kaikki palikat käsissä. Hyvää oppia, hienot koirat, hyvät olosuhteet. Nyt kaikki on kiinni siitä, että mä teen töitä, enkä jumitu paikalleni.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Prioriteetteja ja realismia

Viikonloppuna oli PM-kisat virpiniemessä ja niiden ohessa oli myös 1 ja 2-lk ratoja. Ronin kanssa juostiin kakkosjoukkueessakin joukkuekisassa. Joukkuekisasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. olin kolmas suorittaja ja kaksi hyllyä jo alla joten yritys vähän lopahti, lisäksi takana 14h päivä joka näkyikin siinä että olin auttamatta myöhässä, ohjaaminen oli puolihuolimatonta jne. Lauantain yksilökisoista tipahteli myös hyllyjä, en ala enempää analysoimaan mutta oli hyviä pätkiä ja kaikki olisi ollut mahdollista.

Sunnuntain yksilöradoilla tuli sit pommi. Roni lähti ihan käsistä. Eka rata meni vielä kohtuudella mutta toinen. Joku voisi sanoa että se näytti keskaria ja teki omat ratkaisunsa. Karkasi ihan täysin tiukasta hallinnasta nokan alta, kolme kertaa peräjälkeen. Sitten otin tiukasti hallintaan ja kävelin hammasta purren pois radalta. Onnistuin sikäli pysymään neutraalina että roni kyllä oli aktiivisena mukana eikä se käsittänyt tilanteesta muuta kuin että rata loppui siihen ilman kehuja tai palkkaa.

Olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, ei tästä tule yhtään mitään. Tarkemmin kun ajattelin ja rehellistä vertaistukea saaden ymmärsin homman nimen. 5 rataa peräjälkeen ilman palkkaa. Turhauma nousi ja roni nosti itsensä sellaiseen viettiin että oksat pois. Tämä sama tila on kerran ilmennyt treeneissä joskus alkukesällä kun se tippui puomilta ja teki pari lentokeinua peräjälkeen, ihan vauhdin takia. Mutta tämähän on se tila johon sitä yritän ajaa esim tottiksessa.

Se ei vain osaa siinä tilassa enää hakeutua hallintaan. Ja se on sellainen tila, jossa roni, mun nöyrä bordercollie, uskaltaa kyseenalaistaa minut. Se tila, jossa tekeminen, bordercollielle ehkä huono vertaus, tehdään tappomeiningillä. Jokainen joka on nähnyt koiran jahtaamassa jänistä, ymmärtää sen tilan. Koira keskittää kaiken energiansa, nopeutensa ja taitonsa siihen että se saa saaliin kiinni, ja saa sen tapettua. Se pitää nyt opettaa toimimaan myös siinä tilassa, mun kanssa.

Onneksi mulla on yksi henkilö joka sanoo asiat suoraan, ilman liibadaabaa. Mulla on koira jolla on edellytykset vaikka mihin, se on agilityssa kone. Sen hermorakenne kestää kaiken sen vietin jota koirasta löytyy. Ohjaaja ei ole vain koiran tasolla. Saman vertaistuen avulla aloin ymmärtämään että mulla on kaksi vaihtoehtoa.

A. Keskittyä kunnolla agilityyn. Se vaatisi minun treenimäärän reilua nostoa. Liikkumista ja koordinaatiota pitää parantaa. Treenaamisen pitäisi olla tinkimätöntä omalta kohdaltani. Pyörälenkit olisi vaihdettava juoksulenkkeihin. Ja jätettävä muut lajit vähemmälle, kaikkea ei vaan voi ja ehdi tehdä, kunnolla.

B. Jättää agility humputteluksi, jossa mahtava koira kyllä menee hukkaan. Keskittyä alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän tokoon ja hakuun jotka sopivat paremmin minulle ohjaajana. Joihin kyllä koirallakin on edellytykset.

Tämän hetkisen mietiskelyn tilanne on se että alan kallistumaan vaihtoehtoon B. Se sopii paremmin mun fysiikalle, varmaan vielä mentaalipuolellekin. Se on kuitenkin myös se jota haluan enemmän. Ja ronista saa vielä mahtavan koiran sinnekin, kun saa vain tuon saman hullun bordercollien esiin myös siellä. Sen joka tuo noutokapulan hullunkiilto silmissä eteeni, odottaen lupaa laittaa se päreiksi. Agilityyn musta ei ehdi kehittyä riittävän hyvää ohjaajaa ainakaan tän koiran aikana, että mun kannattaisi kaikki liikenevä tarmo siihen laittaa. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat järjestykseen.

Kyllä me silti treenataan ja kisataan aksassa, eikä tehdä sitä vasemmalla kädellä. Mut aksataan ilman tavoitteita, ja yritän vain tehdä parhaani. Treenataan kun ehditään. Realiteetti on että mun paras ei ole kuin tyydyttävä ton koiran kanssa.




perjantai 15. elokuuta 2014

Paineitako?

Sain viime kirjoituksestani palautetta että mä itse aiheutan itselleni hirveät paineet kisoihin mun asenteella. Blogissani en parin viikon takaisista kisoista juuri vissiin avautunut mutta facen puolella sitäkin huolellisemmin. Mokasin niin äärihelpon radan että itseruoskintani sai muutamat toppuuttelemaan minua.

Voihan se niinkin olla että asetan itselleni liian isot paineet, mutta mun mielestä se ei niin ole. Puran vähän ajatuksiani aiheesta. Mä olen jännittäjä, jännitän epävirallisia kisoja ja kokeita melkein yhtälailla. Jännitän jopa treenejä vähän oudommassa seurassa. Olen aina inhonnut, enkä tykkää edelleenkään olla huomion keskipisteenä. Jännityksen hallinta taas vaatii omat juttunsa mutta mulla parhaimmillaan jännittäminen aiheuttaa erittäin hyvän keskittymisen. Paine ja jännityksen hallinta vaatii lujan keskittymisen. Keskittyminen vaatii taas sen että on selkeä tavoite jota kohti etenen.

Agilityssa haen vain ja ainoastaan nollia, mulle on ihan sama vaikka voittaisin kisat jos saan virhepisteitä. Viime kisojen mokattu rata. Tein esteen merkkauksen ja perään persjätön, kuten kymmeniä kertoja treeneissä. Roni lukee persjätöt älyttömän hyvin ja mulla pysyy fokus rataan, siksi en mielellään valssaa. No mitä teen kisoissa, jään persjätön jälkeen katsomaan tuleeko koira, no totta hitossa se tulee. Ja kun en katso eteeni juoksen päin estettä, tiputan riman ja koira karkaa mun hidastuksen vuoksi putken väärään päähän.

Olisin voinut kohdan mennä myös valssilla, varmistellen. Siinä tulee esiin mun seuraava heikkous, mä en halua varmistella. Vien koiraa mahdollisimman nopeasti miten vain osaan ja sillä tyylillä jolla aion mennä tulevaisuudessakin. En hae varmistellen nollia vaan mennään koko ajan tulos tai ulos tyylillä. Eikö tämä ole jo osoitus etten ole liian kiinni nollissa? Otan taas esimerkiksi rallin jota olen joskus aiemmin käyttänyt. Viimeisin jyskälä on hyvä esimerkki. Rallin voitti Latvala, jota on moitiskeltu epävarmaksi autojen romuttajaksi. Joo, romua on tullut mutta on pitkästä aikaa rallikuski jossa on ainesta mestariksi. Hirvonen taas, varma suorittaja ja maaliin pääsijä. Muttei ikinä onnistunut voittamaan Loebiä. Mistä se johtuu? Tahto puuttuu.

Ehkä vähän huvittavaa verrata itseä mestareihin, mutta esimerkin vuoksi se on oleellista. Kaikista ei ole mestariksi, se on fakta. Mutta jos tavoitteellisesti jotain tekee, tärkeintä on halu, palava halu. ilman halua, ei tule ikinä mestaria. Jos ei ole halua, "ei ole väliä", "ei pidä ottaa niin tosissaan". Silloin humputellaan, ja humputteluna se aina pysyy. Ei siitä sitten tulekaan ikinä yhtään mitään.

Vaikka mä itsekin puhun nollapeikosta hartioilla, ei se oikeasti sitä ole. Se on halu tehdä hyvä suoritus. Olen tehnyt hyviä ratoja joilta on tullut hylky, mutta olen tehnyt myös todella huonoja ratoja. Ja niistä saa ihan syystä ruoskia itseään. En silti jää niihin kiinni, jatkan treenaamista ja mennään seuraaviin kisoihin. Ja tulevissakin kisoissa mennään tosissaan, ja tunteella. En varmistele, en humputtele, vaan aina mennään tekemään parastaan. Onneksi meillä on täällä riittävän kokoinen petäjä, johon voi vähän päätään kolauttaa aina huonon kisan jälkeen. Koska kuskista se on kiinni, koira mulla on huippuhyvä.



Mutta Suomen kulttuurissa ei edelleenkään saa olla itseluottamusta ja kunnianhimoa, pitäisi olla nöyrä. Ei saa inhota häviämistä vaan "ei saa ottaa niin tosissaan", "ei sillä ole väliä". Se on se syy miksei Suomi yleensä pärjää tiukoissa paikoissa. Halu, halu puuttuu, se joka tulee sisältä. Kaiken muun voi opetella. Viikonlopun kisat merkitsee jatkon kannalta varmasti paljon. Loppuun lainaan suurta urheilijaa.

Champions aren’t made in gyms. Champions are made from something they have deep inside them - a desire, a dream, a vision. They have to have the skill and the will. But the will must be stronger than the skill.

~Muhammed Ali


maanantai 11. elokuuta 2014

Treenimasis

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän treenimasista tänä kesänä. Treenit on jääneet murto-osaan suunnitellusta. Ennemmin tulee lähdettyä kävelemään metsään kuin kentälle tai edes omalle pihalle. Välillä vaan tuntuu ettei hommasta tule hevonhelvettiä, itseluottamus on nollassa, rimakauhu päällä ja kaikkea mahdollista. Siitäkin huolimatta näen koirissa kehitystä.

Yksi päivä huomasin että bradillahan on jo selkeästi näkemys seuraamisesta. Ronilla taas ei taidot ole mihinkään kadonnut ja voisimme aika kylmiltään lähteä kokeilemaan sitä kolmatta alo1. Vähän vain vaatisi eri kentillä käymistä että saisin mielentilan varmasti nousemaan. Ei huvita edes blogia kirjoittaa vaikka mielessä käynyt muutamiakin aiheita, yritän nyt purkaa sumaa pintapuolisesti

Mä olen yrittänyt miettiä missä mulla nyt klikki on, ehkä se kuitenkin on useamman asian summa. Vaikka sanotaan ettei vanhoja saisi muistella niin päällimmäisenä ehkä kuitenkin on masennus niistä virheistä mitä ronin kanssa olen tehnyt. Luulin remun jälkeen jo ymmärtäväni jotain mutta ensimmäisestä sudenkuopasta ylös päästessäni kaaduinkin naamalleni viereiseen sudenkuoppaan. Nyt sieltä juuri ylös päästyäni en uskalla edetä etten taas kapsahda seuraavaan. Hyvin pikku askelin etenen vaikka nyt pitäisi lähteä jo reippaasti kävelemään. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa paljon enemmänkin. Nyt roni on joutunut opettajan rooliin, onneksi sain tulkin jonka avulla ei ihan harhaan taas menty.

Agilitymasennus taas tulee siitä että mä en vain osaa, enkä nähtävästi opi. Mun sitoutuminen ei ole sitä luokkaa että kehitys olisi mun taidoille riittävää. Alkuperäinen ajatus oli että syyskuulle vedetään aksaa täys hönkä päällä ja sitten tauolle. Syyskuussa ois alueella vielä kivasti kisoja. Nyt mietin jos jättäisi ensi viikonlopun viimeiseksi ja jäisi tauolle. Viikonlopun radat voivat vaikuttaa päätökseen. Hyvältä radalta voi tulla hylky, mutta viime kisojen mukaisia ohjaajan tyhmiä, alkeisvirheitä, ei saa enää toistaa.

Meidän päälaji haku on taas ollut iha suossa. Ei ole hakuryhmää, ei treenejä ja sitä kautta hyvälle alulle saatu ilmaisukaan ei ole kehittynyt. Ajattelinkin että tälle syksyä ehtisi vielä hakuilla hyvinkin, nyt alkaa vasta kelit olla kohdallaan.

Roni täytti 3.v tän kuun 3. päivä. Sankari sai lahjaksi aksatreenit ja lammas-lihapullakakun.

Aina pitää löytää myös asioiden hyvät puolet.

Viimeisen reilun vuoden aikana olen oppinut suunnattoman paljon koirien kouluttamisesta joka tulee auttamaan jatkossa paljon. Olen huomannut että olen pystynyt jo jopa jakamaan tietoa eteenpäin auttaessa muita. Enkä siis opettamaan liikkeitä tai muuta teknistä, vaan säätämään ohjaajan tekemistä ja opettamaan hallitsemaan sitä kautta koiran mielentilaa. Ja kun minä saan pyyteettömästi apua, olen valmis sitä myös antamaan eteenpäin, jos vain kuulija sitä haluaa. Tyyli eroaa jokatapauksessa niin paljon "perinteisestä" kouluttamisesta, ettei sitä voi tuputtaa jos ei vastaanottaja ole valmis sitoutumaan.

On ollut ihan lottovoitto saada opettaja jolta kaiken tän tiedon olen saanut. Tuhansia chattiviestejä on vaihdettu, kymmenittäin videoita kuvattu, kymmenittäin videoita jaettu ja eritoten eri tilanteita ja koiria analysoitu. Paljon on vielä opittavaa mutta kyllä mä olen jo oppinut paljon enemmän, kuin olisin keltään tähän asti tapaamaltani henkilöltä ikinä oppinut. Teoriassa ei koiria kouluteta, mutta teorian hallitseminen auttaa viimeistään siinä tilanteessa kun on syntynyt ongelma. Tiedän että viimeistään pääsen hyödyntämään näitä tietoja jos ja kun menen suojelukentille, siellä tämä on tutumpaa. Kuinka saada matalampiviettisestä kaikki irti tai kuinka saada korkeaviettinen "pysymään käsissä".

Yleisiä ongelmia tuntuu olevan koiran "kuumeneminen". "Sitä ei voi palkata lelulla", "miksi se vinkuu", "miksi se ei tee mitään, on passiivinen". Nykyään minä vasta alan ymmärtämään mitä tarkoittaa olla mustavalkoinen. Miksi ohjaajan rauhallisuus on niin tärkeää, miksi koiralle on tärkeää luoda palkka jota se oikeasti arvostaa. Ehkä joku päivä se vielä näkyy, mitä olen omille koirilleni tekemässä. Kun vietti padotaan, suunnataan tekemiseen ja kuinka paljon voimaa koirasta on saatavissa irti kun on palkka josta se oikeasti palkkautuu.

Monesti puhutaan että varsinkin bortsuilla alkaa jossain vaiheessa pelkkä tekeminen palkkaamaan. Mä en halua ikinä siihen pisteeseen että koira tekee vain tekemisen halusta. Mä haluan että mulla on ässä hihassa, mulla on palkka jonka koira haluaa. Monesti näkee esim aksassa tekemisestä palkkautuvia, miljoonaa kaahaavia bortsuja, rimat räiskyy ja ohjaaja on vain statisti koiran palkatessa itseään esteillä. Millä saat koiran hallintaan jos ei ole työkaluja taskussa, paras palkka on tekeminen.

Mut mää olen huomannutkin että olen useimpien kanssa niin eri linjoilla koulutuksessa että parempi pysyä hiljaa. Se ettei mun mielestä bortsu paimentaessaan "käy vaan tekemässä töitään ja mene sen jälkeen lepäämään", vaan koirassa tapahtuu muutakin jota pystyy mallintamaan muissakin lajeissa. Tästäkin sain kommentiksi että yllättävän paljon tiedän paimennuksesta mun kokemuksella. En tiedä paimennuksesta, mut tiedän suunnilleen mitä siinä koiralla tapahtuu.

Sen saman voiman voi saada käyttöön myös muualla. Kyse on vain siitä että koiran sisällä pitää saada samat reaktiot aikaiseksi, hormonit saa liikkeelle. Ei se koira tilalla jaksa paimentaa ainoastaan sen vuoksi että sen pitää. Vaan se pääsee siitä tilaan johon se jää "koukkuun". Ihan samaan tilaan sen voi viedä tottiksessa, saada samat hormonit vapautumaan ja saada koira haluamaan lisää, ja lisää.

Ja sitä koiraa ei viedä siihen tilaan heittämällä sille puolihuolimattomasti pallo, tai kiljuen ja pomppien työntämällä patukka kitaan. Sitä ei saada siihen tilaan antamalla palkkautua aksassa tekemisestä. Se viedään sinne ihan muulla tavoin, ja tää on juuri se alue jota olen opettelemassa. Kuinka koira saadaan sinne tilaan jossa voitetaan isoja kisoja. Tilaan jossa koira keskittää kaiken voimansa tekemiseen eikä mihinkään turhaan. Tilaan jossa se keskittyy täydellisesti häiriöistä huolimatta. Tilaan jossa koiras on varma mitä se tekee.

Mut se vaatisi töitä, mitä mä en nyt ole juuri tehnyt. Puolustukseksi voisin sanoa että kesä on kiireisintä aikaa töissä ja kotitöissä, kelit ovat olleet tuskaisen kuumia ja perhe ja ja. Kaikenlaisia tekosyitä voi keksiä, oikeasti syy on vain se etten mä ole jaksanut, olen laiska. Nyt olen taas ottanut itseä niskasta kiinni ja alan oikeasti treenaamaan. Alan tekemään töitä päästäkseni siihen tavoitteeseen johon haluan. Haluan saada koirani tekemään töitä minulle, kaikin voimin, välittämättä muista. Olla koirille reilu, rauhallinen ohjaaja jonka kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä. Ja eritoten, haluan oppia paljon lisää. Koetulokset tulevat sitten mukana.

Olen taas unohtanut mottoni: Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne kuljetaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ante up

On jännä miten toisia blogeja lukemalla törmää ajatuksiin jotka osuvat niin hyvin. Kopioin otsikon joka tarkoittaa:

originally used in games of risk such as poker meaning to increase the risk or raise the stakes of the game. More commonly used now as a challenge to person, replaceable with "step up"

Ihan oikeasti, nyt olisi jo aika. Bradi on 1,5v ja roni täyttää 3. Nyt olisi aika ottaa riskiä ja nostaa panoksia. Pelkään niin paljon epäonnistumista etten uskalla edetä. Passailen, keksin tekosyitä ja lähden mielummin lenkille kuin kentälle. Ronin kanssa nousimme suosta vähän kantavammalle maalle, nyt rohkeus loppui eikä enää haluakaan kiivetä kalliolle asti. Laiskottelemme hetteen vieressä. 

Bradin kanssa emme ole sukeltaneet, no emme tietenkään kun en uskalla juuri mitään sen kanssa tehdä. Pojalla on motivaatiota, saan pidettyä sen hyvässä mielentilassa ja olisi kaikki ainekset. Paitsi kun ohjaaja. Nyt lupaan, alamme tekemään töitä, kokoan itseni ja alamme nousemaan kohti tummana häämöttävää vuorta. Ei sieltä joka virheestä pyöritä takaisin suon silmään. 

Jotta oppii, on otettava myös virheaskeleita. Jotta tietää missä menee raja, on rajasta käytävä yli.