lauantai 11. kesäkuuta 2016

Miksi?

Pahimmat tunnemyrskyt takana, jäljellä taas kysymys miksi?

Tällä hetkellä elämme seesteistä aikaa. Päivä kerrallaan seuraamme ronin tilaa. Kohtauksia ei ole tullut sunnuntain jälkeen. Nyt vain toivomme että tasapaino-ongelmat ja persoonallisuuden muutokset johtuvat lääkkeen sivuvaikutuksista eikä ole oire esim aivoverenvuodosta tai kohtauksien jälkeensä jättämiä. Kontrolli ell on 21.6.

Minua on jo muutama syyllistänyt kun koiraa ei ole kiikutettu neurologille, tai magneettiin. Espoon aistista kuulemma löytyisi molemmat. Olen varmaan huono koiran omistaja. Minä en näe hyötyä minkä saisin sieltä. Nyt katsotaan vastaako lääkitykseen, jos ei, on tiedossa tarinalle nopea loppu. Jos vastaa, on se hyvä. En mä tee mitään tietoa sillä että onko siellä aivokasvain, tai aivoverenvuoto tms. oireet aiheuttava. Lopputulos on sama.

Minun mielipide on edelleen: jos koira ei voi elää koiran elämää, ei se ole elämisen arvoista. Eli ronin on pystyttävä jatkossakin normaaliin arkeen. Toisekseen, koira ei kärsi lopetuksesta, se kärsii ainoastaan ihmisen itsekkyydestä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kuuta taivaalta

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun kaikki tuntuu olevan kuosissaan. Koirat pelaa, harrastukset luistaa, tavoitteet ja lippu korkealla. Yhteistyö koirien kanssa pelaa, ongelmat on selätetty. Aurinko paistaa vesisateellakin. Ronin kanssa ilmottu aksakisoihin, luonnetestiin, vahvasti suunnitelmissa hakukokeet syksyllä. Olipa jopa alustavasti suunnitelmia astutuksesta. Unelma ronin pennusta.

Sitten, eilen aamulla, herään kolinaan, en osaa unenpöpperössä asiaan reagoida. Seuraava päivällä, epilepsiakohtaus, ronilla, niin selkeä että maallikkokin sen ymmärtää. Mitä? Ei voi olla totta? En voi uskoa sitä. Kelaan pikakelauksella mielessäni vaihtoehtoja, myrkytys? Onko voinut saada jotain? Käärme? Ei tule mitään mieleen. Eläinlääkäri, puhtaat veri- ja virtsatestit. Luultavasti ei mitään ulkoista syytä.

Muistutus siitä että optimismi on perseestä...8 kohtausta vajaan 2 vrk aikana. Lääkitys, nyt ainoastaan toive että kohtaukset lakkaa.

Älä unelmoi, älä puhu ääneen, joku kuitenkin menee perseelleen. Pidä suu kiinni varsinkin jos menee hyvin. Kiitos ja anteeksi.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Menettämisen pelko

Tuttavani joutui lopettamaan alle 6.v bortsunsa kun se sairastui välilevytyrään eikä hoidoista huolimatta enää tullut oireettomaksi. Vastuullisen koiranomistajan päätös, jos koira ei kykene normaaliin elämään. Bortsulla normaali elämä tarkoittaa juoksemista vapaana miljoonaa, hyppiä ojien ja puun runkojen yli. Kaikkea sitä mitä vain elämä menevälle koiralle tarkoittaa.

Tämä vain herätti heti vanhat muistot. Remu. Se meni liian nuorena.

Nykyinen tilanne, bradilla on selkeitä klassisia kipuoireita. Se nuolee jalkojansa, hammastaa varsinkin takajalkojaan, se ei ravaa puhtaasti kuin hitaassa vauhdissa, vaihtaa takapään laukalle mennen sellaista sekalaukkaa jossa etupää ravaa ja takapää laukkaa. Sellaista "pupulaukkaa" näkee joillakin koirilla ja olen kuullut että se voi olla merkki selän ongelmista. Pahin oli ehkä viime talven ongelmat kun tassut palelivat todella herkästi. Kertoo jostain tunto tai verenkierto-ongelmista. Remulla tuli viimeisenä talvena ko oireet joka oli viimeinen tikki jolloin teimme päätöksen.

Tilanne ei sikäli ole aktiivinen ettei ortopedi ole kliinisissä tutkimuksissa löytänyt mitään, eikä hieroja eikä fyssari ole löytänyt mitään. Luultavasti vaatii siis kuvauksen jotta tilanne varmistuu. Bradihan menee vaikka jalka poikki joten liikkeestäkään ei osaa isommin sanoa. Epäilen (pelkään) että selässä on ongelmaa ja vaatisi kuvausta selvitäkseen. Nyt bradi on kevennetyllä ohjelmistolla eli ei rasiteta turhaan hypyillä tms kunnes saadaan kuvattua. Saaminen on nyt kiinni kustannuksista, tai ehkä enemmän pelosta että sieltä löytyy jotakin. Menettämisen pelosta, helpompaa olisi laittaa vain silmänsä kiinni.

Tällä hetkellä mennään ilman hyppyytystä, tehdään vain tottista ja juoskoot vapaana niin kuin sielu sietää. En ala sitä rajoittamaan. Kun mielipiteeni on, jos se ei sitä kestä, ei se ole enää elämää.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Vapautuneisuutta

Oho, lähteekö taas blogikirjoitus julkaisuun. Johonkin mun pitää avautua kun ei koko ajan viitsi facebookkiinkaan työntää koira aiheisia päivityksiä.

Mutta siis koin että olemme ronin kanssa sillä tasolla agilityssa että kannattaa sijoittaa rahansa valmennukseen pelkkien "oman seuran" treenien sijaan. Eli aloitimme syksyllä Minnan koirakoululla valmennusryhmässä. Muut ryhmässä on 3.lk koiria joka vähän hirvitti mutta hyvin me ollaan pysytty kyydissä. Onhan se mukavaa kun esteet on valmiina kentällä kun tunti alkaa eikä mitään tarvitse kerätä poiskaan. Tunti tehokasta treeniaikaa ja 4 koiraa tunnilla. Tarkoittaa ihan tehokasta treeniä.

Ei sillä että yhdistyksen treeneissä on vikaa ollut. Jokaiselta kouluttajalta olen paljon oppinut ja eteenpäin on menty. Talvella vain hallitreenit on niin lyhyet esteiden siirtelyineen ja radan rakentamisineen. Odotan innolla kesäkautta ja pitkiä treeni-iltoja kentällä ilman kiirettä.

Nyt tuntuu että me ollaan otettu talven mittaan se tarvittava askel kohti kisakentille paluuta. Ronin irtoaminen on hyvä mutta sen lisäksi on löytynyt jarrut ja ratti. Nyt alkaa tuntumaan että olemme riittävän usein samalla radalla. Alan pysymään hyvin rytmissä, ja jos tipahdan niin pääsen takaisinkin suht nopeasti. Oma liikkeeni on parantunut mutta sen lisäksi maltti on vahvempi. Maltan ohjata tarkemmin vaikka kiire onkin ja oma vauhtini nousee koko ajan. Paketti pysyy siis kokonaisuudessa paremmin kasassa. Oma osansa tulee varmasti nyt sillä että painoni on tippunut 6kg ja tupakoinnin lopettaminen on hyvässä vauhdissa.

Ja roni, mä en vaan voi hehkuttaa kuinka paljon tykkään tosta koirasta kun ollaan löydetty yhteinen sävel. Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka se on tehokas, tykkään erityisesti siitä ettei se sählää turhia vaikka se tekee täysillä. Sitä on niin makea nykyisin viedä kun itsekin pysyn paremmin kartalla. Se irtoaa, mutta sitä voi viedä millin tarkasti ahtaissakin paikoissa. Se kyllä rokottaa edelleen heti jos ohjaaja tipahtaa kyydistä, se ei näy kuin hännän pää kun se sujahtaa jo hallin toisessa päässä putkeen.

Mutta siis yhteistyö ronin kanssa paranee koko ajan. Uskon että kesän paimennuksilla on iso osa siinä asiassa. Mutta muutenkin olen ehkä opinut jotain siitä mustavalkoisuudesta ja reiluudesta. Olen nykyisin huomannut että roni joka on lenkillä huidellut aina jossain 50m päässä haistellen omiaan, on alkanut pyörimään jaloissa. Ei se ikinä ole mihinkään karkaillut eikä sen mukana pysymisestä ole tarvinnut huolehtia. Mutta nykyisin se haluaa pysyä lähelläni, kuin kysyen koko ajan "mitä nyt tehdään?". Ihan kuin joku olisi vaihtanut tuon koiran. Pitkistä keskusteluista ja mietinnöistä peilin edessä on ollut siis apua.

Muutenkin se on taantunut uudestaan pennuksi, on repinyt hanskoja ja leikkinyt kengillä, mitä se ei ole ikinä tehnyt. Ihan kuin sen sisältä olisi vapautettu se kahlittu pentu. Ja niin haluan uskoakin. Olen tarkoituksella antanut tilaa, vahvistanut sen röyhkeyttä ja oma-aloitteisuutta. Mutta toisaalta lisännyt hallintaa roimasti. Tyttäreni tuumasi samaa, ronista on tullut pentu. Nyt vain nautin tilanteesta vaikka poden suurta syyllisyyttä hukatessani pari tärkeää vuotta koulutuksellisesti. Mutta ehditään me vielä vaikka mitä, 5.v tulee vasta syksyllä ronin mittariin.

Tähän sopii hyvin seuraava facebookista poimimani kuva. Remun muistolle ja ronille omistettu:


maanantai 15. helmikuuta 2016

Naksahtelua putkiaivoissa

Olen monen monituista kertaa aukaissut tämän kirjoitussivun mutta tekstiä ei vaan ala tulla. Ehkä tilanteeni on turhan seesteinen eikä isompia ongelmia ole joten ajatustoimintanikin rullaa tyhjäkäynnillä. Katsotaan, yleensä tekeminen synnyttää tekemistä, eli jos tekstia alkaa vain tulla kun kirjoittaa. On mulla sentään pohjalle pari ajatusta josta tekstiä voi aloittaa.

Joulukuu ja alku vuosi meni kennelyskästä tervehtyessä. Olipa vaan viheliäinen tauti ja kiroan alimpaan helv*ttiin kaikki jotka eivät varo-ajoista tai karanteeneista välitä. Oltiinpa pari viikkoa terveenä ja sain itse influenssan ja sen jälkitautina keuhkokuumeen josta toipuminen on kesken. Väliin mahtui myös -30 asteen pakkaset jne jne joten treenirintamalta ei isompia ole kerrottavana. Nyt onkin taas vesikelit ja jäätiköllä joka paikka eli sen voi taas laittaa tekosyyksi miksei hommat etene. Ollaan me nyt kuitenkin vähän päästy tekemään ja jopa kehitytty.

Ronin kanssa palattiin aksavalmennukseen 1,5kk tauon jälkeen. Odotin että talutan radalle pitelemättömän ohjuksen joka sinkoilee ihan mihin sattuu. Mutta ei, roni näytti kuinka se on reagoinut talven koulutukseen, ratti ja jarrut löytyivät heti. Roni on aina ollut makea vietävä, nykyään se on vielä makeampi. Niin kauan kuin ohjaajalla pysyy senssit selvänä, reagoi se pienimpäänkin ohjaukseen ja on vietävissä todella tarkasti. Jos ohjaaja tippuu kartalta, se kyllä rokottaa heti omien valintojen muodossa. Talvi on todella tehnyt meille hyvää, ohjaamiseen on löytynyt herkkyys ja roni reagoi paljon herkemmin. Sen lisäksi kontaktit ja kepit on saaneet paljon vahvistusta. Paljon on tietty vielä tekemistäkin.

Bradin kanssa olen löytämässä sitä kadoksissa ollutta punaista lankaa. Minähän olen osannut opettaa bradit hyvin patoamaan, mutta omalla toiminnallani ajanut sitä silti koko ajan hektisemmäksi. Ja olen tämän halunnut kuntoon ennen kuin etenemme koulutuksessa. Kuuluu siis asiaan "perusteet pitää olla kunnossa". Käytännössähän tämä on tarkoittanut sitä että bradi tekee erittäin keskittyneesti mutta palkkauksessa bradi "repeää liitoksistaan" ja sen saattaminen siitä toiminta-alueelle ei ole onnistunut kunnolla. Tästä on tullut sitten lelun (ja myös kapulan) kanssa mälväystä, heittelyä, jalkoihin tiputtamista, minun päälle hyppimistä ja kaikkea muuta kuin olisi tarkoitus eli istumista eteen ja lelun tarjoamista. Tämä ongelma on minua kalvanut jopa pakkomielteeseen asti.

Mutta nyt napsahti, kuulemma ohjaajalla ensin johon koira reagoi halutusti. Nyt bradi on sen tajunnut, nätisti eteen istuen, rauhallisesti mutta kunnolla lelua pitäen, se pääsee haluttuun lopputulokseen eli saa ohjaajat eli minut aktivoitua. Ja kun bradi oppii jotain, se orjallisesti toteuttaa osaamaansa. Siinä se on ihan mieletön, se ei yritä keksiä omia ratkaisuja vaan putkiaivoisesti ajattelee -> tästä olen saanut palkan niin teen sitten näin. Ärsykekontrolliin saaminen vaatii kyllä oman työnsä mutta se on jo paljon että se tarjoaa erilaista tekemistä kuin yleensä siihen asti. Sen tottis etenee nyt sitä tahtia että elättelen toiveita kokeista ensi kesälle.

Ja mä tunnen että olen taas oppinut jotain ja päässyt yhtä porrasta lähemmäksi tavoitteita. Halutun toiminnan vahvistaminen, oikea hetki ja oikeanlainen vahviste, se ei ole yksinkertaista. Tuossahan koiralla on jo palkka suussaan, mutta sen kanssa oikein toimiminen pitää saada vahvistettua. Eli toiminnan vahvistaminen kun vahviste on jo koiralla? Onkohan tässä kyse sitten siitä laumapalkasta?

Nämä on juuri niitä perusasioita joiden hoksaamisesta minä saan motivaationi. Perusasioita jotka ovat äärettömän tärkeitä kaikessa koiran koulutuksessa. Kuinka saadaan koirasta aktiivinen ohjaajaa kohtaan. Kuinka löydetään oikeat hetket vahvistaa haluttua toimintaa ja kuinka se vahvistetaan. Tuo bradin toiminta lelun kanssa, äärettömän hyvä esimerkki. Vahviste on jo koiralla, mutta silti pitäisi saada vahvistettua. Mä en edes tajunnut aluksi mitä tuossa hetkessä olen tajunnut. Se valkeni mulle taas myöhemmin.

Monet puhuvat positiivisesta kouluttamisesta mutta eivät ymmärrä kuinka paljon paineistavat koiraansa omalla aktiivisuudella. Ohjaajan passiivisuudesta hyötyy vilkkaat että rauhalliset koirat. Kyse on vain siitä että saadaaan koira aktiivisesti tarjoamaan osaamaansa toimintaa sen tavoitellessa palkkaa josta on rakennettu sille tärkeä. Ja tuossa oli taas yksi pointti, rakennettu tärkeä. Se että koiraa tykkää lelusta tai nakeista, ei vielä tee siitä hyvää palkkaa. Palkan tulee olla niin tärkeä että koira näkee sen tavoittelemisen arvoisena myös vaikeassa paikassa. Ja siihen palkan arvotukseen kannattaa käyttää aikaa.

Ja se ohjaajan passiivisuus ei tarkoita etteikö koiraa innostettaisi, tai sitä kehuttaisi, tai sen kanssa ei leikittäisi, vaan se ohjaajan aktiivisuus on koiran ansaittava. Eli koira opetetaan siihen että passiivisen ohjaajan saa aktivoitumaan tekemällä opetetut asiat. Siihen kuuluu olennaisena osana rakentaa ohjaajallekin niin yksinkertainen toimintamalli jota hän pystyy noudattamaan myös paineenalla. Kuten siellä kokeessa kun korvissa humisee kohonnut verenpaine, pyörryttää ja happi loppuu. Yksinkertainen toimintamalli antaa mahdollisuuden tuossakin tilassa toimia kuten treeneissä eikä koira koe olevansa mitenkään erikoisessa tilanteessa. Ohjaaja on jo treeneissä opetellut ylijäykän toimintamallin ja koira tietää saavansa ohjaajan aktiiviseksi toimimalla opetetulla kaavalla.

Kuullostaa jopa helpolta, käytäntö on tietty taas eri asia. Ohjaajilla on niin paljon eri toimintoja, opeteltuja tai tiedostamattomia, että koira saa niin ristiriitaista informaatiota ettei se ole kumma jotta esim maan haistelu tuntuu paljon kivemmalta ratkaisulta. Mutta tuohonhan koko homma perustuu, ohjaajalta riisutaan kaikki ristiriitaisuudet pois, jätetään vain olennainen. Koiralle on taas helpompaa kun se tietää tarkkaan mitä ja milloin siltä halutaan. Se kuuluisa mustavalkoisuus joka ei ole niin yksinkertaista kuin se tuntuu.

Tästä päästäänkin hyvin paimennukseen. Laji josta lähtökohtaisesti on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja kaikki perustuu vain perusasioihin. Koiran luontainen vietti ja ohjaajan rajatut mahdollisuudet ohjata haluttuun tekemiseen. Koirista en niin tiedä mut ohjaaja on lajiin syttynyt täysillä. Ajatuksen pyörivät jo nyt pellolla, vaikka lumisin talvi on vasta edessä. Aikomukseni on päästä treenaamaan myös bradia täysipainoisesti. Yhdelle paimennusleirillekin olen jo ilmoittautunut.




maanantai 21. joulukuuta 2015

Loppuvuosikatsaus

Meillä elellään edelleen täyslevossa kennelyskän vuoksi, bradilla tuli jopa jälkitautina keuhkokuume. Nyt on antibiootit päällä ja oireet helpottanut mutta saikku jatkuu pitkälle ensi vuoteen. En ota minkäänlaista riskiä jälkitaudeista. Kaverin karkeakarvainen saksanseisoja kuoli kun kävi metsälenkillä 10 oireettoman päivän jälkeen. Eli kolmisen viikkoa tässä vielä ihan pissalenkeillä mennään. Onneksi on tervepäiset koirat, vaikkakin vähän on näkyvissä patoutunutta energiaa. Bradi repii pehmoleluja ja roni paimentaa kissoja.

Yleensä tässä vaiheessa käyn läpi vuoden aikana saavutettuja tavoitteita. Mutta nyt, en edes viitsi käydä katsomassa mitä olen laittanut tälle vuodelle. Ainoat kokeet/kisat missä olemme startanneet tänä vuonna on paimennuskokeet, joihin ei koulutustasomme vielä riittänyt. Piti olla kotikenttäetu ja kaikki mutta... Varikko oli ihan oudossa suunnassa, koko tilanne ja mikä lie. Tutut ja turvalliset lampaat, varsinkin uuhet, olivat päättäneet etteivät ala suosiolla yhteistyöhön. Kokeneemmillakin koirilla oli täysi työ pidätellä takaisin varikolle pyrkiviä uuhia laitumella, saati meillä noviiseilla. Ja olihan se muutenkin tiedossa ettei tasomme häävi ole. Mutta opettavaisena kokemuksena aivan mahtava ja nyt näin että siellä voi tapahtua ihan mitä tahansa eikä tarvitse jännittää omaa epäonnistumista.

Nyt alkaa sitten selittely, plaaplaaplaa. Kesä mentiin ronin kanssa ohjelmalla 2xpaimennus ja 1xaksaa per viikko. Siihen päälle satunnaiset tottikset ja hakutreenit, bradin treenit kotona ja kentällä, pojan jalkapallotreenit, tytön ratsastus, kotityöt, päivätyöt ilman lomia, treeniryhmän vetäminen jne. Mä luulen että mulle tuli jonkinlainen burnoutti, ei vaan kiinnostanut enää mikään. Bradin kanssa jumin paikoilleen, mikään ei tuntunut sujuvan ja treenaaminen oli ihan höpöä.

Talveksi vedin tarkoituksella velvollisuudet minimiin. Otin yhden aksavalmennustunnin vain ronille, muuten päätin että treenaillaan kotona. Ei mitään sidottuja menoja. Omaa fysiikkaani ja myös henkistäpuoltani vahvistamaan lähdin vapaaottelunperuskurssille. Tiesin että siellä ei päästetä helpolla, eikä helpolla ole päästy. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa ne treenit kun laatta on meinannut lentää. Mutta kyllä jo nyt huomaa että on kannattanut, kunto on parantunut roimasti.

Henkistä puolta pidän itseni vahvimpana puolena. Mutta ainahan siinä on petrattavaa. Mulla on edelleen kova työ psyykata itseeni motivaatiota kun joku ei suju. Mulle on muutamakin koutsi sanonut että mietin liikaa ja tilanteet menee "ohi", tunnistan sen itsestäni. Mutta silti olen sitä mieltä että mielummin annan tilanteen mennä ohi kuin teen hätiköityjä ja sitä kautta yleensä huonoja päätöksiä. Tiedän pystyväni myös nopeisiin ratkaisuihin, kunhan olen asiassa riittävän sisällä, siihen asti pyrin miettimään tarkkaan mitä teen. Sitä kautta tahtoo vain luontevuus ja rentous kadota. Tämä ongelma on niin tottiksessa, aksassa kuin paimennuksessakin.

Aksatreeneissä tämä näkyy siinä että jos sössin jotain, luovutan ja otan uusiksi, en ala pelastelemaan. Paimennuksessa tämä korostui kokeessa. Tolpan kierrossa päätin että koirahan menee maahan kun käsken, jäin toteuttamaan sen ja lampaathan livahti karkuun. En silti jäänyt harmittelemaan sitä, mielestäni meidän tasoa palveli paremmin se että vaadin koiralta sen mitä halusin. Enkä mä halua aksatreeneissäkään harjoitella pelastelemaan, haluan oppia ohjaamaan puhtaasti. Tottiksessa olen pääsyt sen verran pitkälle että se alkaa mennä "tunteella", asiat tulee selkärangasta ja havainnoin hetket jotka kannattaa vahvistaa.

Siltikään vaikka tuloksilla ei tänä vuonna ole juhlittu, en koe että vuosi olisi mennyt hukkaan. Päinvastoin, olen oppinut ehkä enemmän kuin yhtenäkään edellisenä vuotena. Mistäkö? No tärkeimpänä mustavalkoisuudesta, johdonmukaisuudesta ja reiluudesta. Käsitteet joita viljellään koulutuksessa paljon mutta joiden merkitys ei avaudu suurelle osalle. Mulle ne on tänä vuonna avautunut ihan erilailla kuin aiemmin, vaikka joka vuosi olen ajatellut että tiedän niistä jo paljon.

Olen ehkä liikaakin keskittynyt oppimaan itse joten koirien opettaminen kokeita ajatellen jää liian taka-alalle. Mä niin nautin kun olen saanut nöyrästä ja pehmeästä ronista esille kovan ja dominoivan puolen. Nautin kun hektinen ja vilkas bradi keskittyy tehtäväänsä suu kiinni, häseltämättä yhtään. Ennen kaikkea nautin siitä että olen alkanut saavuttaa aseman jossa en ole johtaja, vaan jotain enemmän. Nautin suunnattomasti kun osaan viestiä koirien kanssa ilman sanoja tai varsinkaan äänen korottamista. Nautin myös kouluttamisesta kun näen koiristani että ne haluavat tehdä kanssani yhteistyötä. Paitsi ronissa näkyy vanhat ongelmat, yhteistyö ei aina toimi vaan roni tekee sitten kuten itseä huvittaa.

Tästä erittäin hyvä esimerkki on paimennus. Ronin kanssa olemme vääntäneet maahanmenosta koko kesän. Tässäkin olisi erittäin tärkeässä osassa johdonmukaisuus, mustavalkoisuus ja reiluus. Esimerkkinä "pehmeä" maahankäsky jota koira ei noudata, perään tulee tiukka "MAAHAN" ja se tulee sellaisella äänensävyllä jotta jos se jää huomiotta, tulee Zeus ja taivas tippuu niskaan. No koira tottelee, 2 sekunnissa äänensävy taas pehmeäksi "aja", sitten taas pehmeä "maahan". Miettikääpä, koira joka aistii omistajan mielenliikkeet ällistyttävän tarkasti. Pidä itsesi rauhallisena mutta tarvittaessa nouse uskottavasti "sfääreihin" sekunnissa tullaksesi sieltä alas seuraavalla sekunnilla. Täh? Ei ole helppoa.

Muutenkin paimennus on henkisesti todella raskasta puuhaa. Saadaksesi homman pysymään hallinnassa, on itsensä hallittava ja pysyttävä rennon jämäkkänä. Yksikin väärässä kohtaa sanottu "kireä" käsky saa ronit nostamaan keskarin pystyyn "pidä tunkkis, mä teen sit yksin". Eli koita huomioida lampaiden reaktiot, koiran reaktiot ja yritä pitää omat reaktiot neutraaleina. Huh huh... En ihmettele yhtään että monet puhuu kuningaslajista. Muuttujia on paljon. Aksaesteet kun ei juokse karkuun jos niille kääntää selän.

Tästä päästäänkin hyvin hallintaan, jonka käsitteeseen olen alkanut vähän päästä sisälle. Olen ajatellut että mulla on koirat hyvin hallinnassa vaan paskan marjat. Kyllähän niitä voi vapaana pitää missä tahansa, ne osaa jätä käskyn, ja kotona ne osaa vaikka mitä. Mutta laitetaanpa pieni painekattilallinen viettiä pää koppaan, etäisyyttä ohjaajaan yli 50m niin näkee siinä hallinnan. Ja pöh. Tätä mä harmittelen eniten. Jos nyt pääsisin rakentamaan ronia uudestaan ihan pennusta. Mutta se on haave, jos joskus pääsisin rakentamaan samanlaista koiraa uudestaan pennusta.

No joo, menipä se taas selitykseksi. Koutsi piti mulle jonkun aikaa sitten virtuaalisesti sellaisen puhuttelun että korvat punoittaa vieläkin, onneksi välimatkaa on muutama sata kilsaa. Mutta se ehkä sai mut ottamaan pään pois pensaasta. Mulla on kaksi hienoa koiraa, mun pitää alkaa treenaamaan niitä eikä vain haikailla ja haaveilla. En laita ensivuodelle mitään tavoitteita. Sen lupaan että treenaamaan aletaan tosissaan kunhan koirat tervehtyy.

tiistai 15. joulukuuta 2015

Carpathian Forest Ice Troll "Roni" *muokattu*

Nyt kun elämme täyslevossa viheliäisen kennelyskäepidemian vuoksi, voisin yrittää kirjoittaa tännekin. Kuten varmaan useat on huomanneet (rotupiireissä jutut kulkee nopeasti), olen ilmoittanut ronit rotuyhdistyksen jalostusuroslistalle. Ajattelin sen vuoksi kirjoittaan jonkinlaisen esittelyn, tai paremminkin mietiskelyn ronista.



Ihan alkuun voisin todeta että tuurilla on iso osuus ronin kanssa. Taustatyötä ei paljon tehty, roni tuli tavalla "tuossa lähellä olisi yksi pentu vapaana". Mutta joskus se paistaa risukasaankin ja sain melkoisen kultakimpaleen. Ronin isään ihastuin heti ensinäkemältä, edelleenkin se on mielestäni todella hieno koira. Emä tulee paimenkoirasuvuista.

Kuvailisin ronia nykyään sanoilla: tasapainoinen, sosiaalinen, henkisesti vahva, vietikäs, taisteluhaluinen ja harkitseva. Se ei suunapäänä ole mihinkään menossa vaan käyttää tervettä harkintaa uusien asioiden kanssa. Varmuuden myötä esiin tulee tulta ja tappuraa. Se on näennäisen pehmeä ja nöyrä, mutta kovuutta ja dominanssia löytyy, se yrittää vain hienosti piilottaa sen. Sillä ei ole tarvetta räyhätä muille, mutta milliäkään se ei peräänny jos toisella on asiaa. Olemuksellaan se viestittää toisille egonsa ja sitä onkin pitänyt suitsia.



Harkinnasta kertoo paljon se ettei sitä ole pitänyt ikinä paikkailla tapaturmien vuoksi, vaikka se aiheuttaakin ihastuksen huokailua tekemisellään. Sen tekeminen on yksinkertaisen eleetöntä, mutta äärettömän tehokasta. Se ei tuhlaa energiaa sähläämiseen vaan tekee ainoastaan oleellisen. Siksi se esimerkiksi agilityssa on yllättänyt useita ihmisiä nopeudellaan. Se ei näytä niin nopealta kuin se on, mutta kello tykkää. Ohjatessa sen nopeuden vasta huomaa.

Ensimmäinen 1-2 vuotta oli melkoista tarpomista. Siitä syystä etten osannut olla mustavalkoinen ja välttää konflikteja. Paineistin koiraa ihan liikaa ja sain koirasta passiivisen. Onneksi löytyi koutsi joka sai taottua järkeä päähäni ja hänen avullaan kurssi käännettiin. Nykyään harrastuksissa sujuu hyvin. Koira on aktiivinen ja kouluttaminen on kivaa kun ohjaaja ei enää tuo ristiriitoja mukaan. Tulokset ovat vasta tulossa, ohjaaja kun haluaa tehdä vähän kaikkea, kerta koirakin sopii kaikkeen. Keskittyminen voisi auttaa etenemään nopeammin. Mutta eiköhän ne tuloksetkin sieltä ala ensivuonna tulla.



Tokosta luovuin ajanpuutteen vuoksi, ei vain riitä jaksaminen eikä aika kaikkien niiden miljoonan jutun opettamiseen. Nyt jäljellä on haku, agility ja paimennus.

Haussa pistot ja risteily alkaa sujua, työstämisen alla on rullailmaisu. Hakuryhmällä mahtaa olla talvitauko ja nyt olisi hyvä aika saada se ilmaisu valmiiksi. Ronin työmoraali on luokkaa "nyt pois alta risut ja männyn kävyt, sammaleet saa kyytiä kun saan luvan toimia". Maalimiehet pitää hanskoja, se nimittäin tulee leluun lujaa.

Agilityssa ei olla tänä vuonna kisattu ollenkaan, en hankkinut edes lisenssiä. Kyllästyin omiin ohjausvirheisiin ja fysiikan puutteeseen. Nyt ollaan treenattu vain vuosi ja alkaa tuntua että alkuvuodesta heti voidaan palata kisaradoille. Koutsit on saaneet potkittua mua oikeille urille ja virheiden määrä on tipahtanut huomattavasti ohjaamisessa. Ei se edelleenkään ole mitään täydellistä mutta tietty järki siihen alkaa tulla. Samaten esimerkiksi kontaktien kriteereitä on saatu selvemmiksi ja roni tekeekin melkoisen hyvin ne nykyään.



Paimennuksen pääsimme aloittamaan kunnolla tänä kesänä, silti treenikertoja on vasta yhteensä n. 30 3 vuoden ajalta. Roni syttyi lampaille heti ensimmäisellä kerralla, ei tarttenut paljon kaivella. Lampailla näkyy alkuajan huono suhde joka edelleen vaatii korjaamista. Hallintaan on jouduttu panostamaan ja mun epäreilu ohjaaminen ei saa aikaan passiivisuutta vaan roni lyö korvat lukkoon ja "tekee yksin". Kyllä siitä paimenkoiran saisi, jos osaisi, tilakoirana varmaankin jo menisi. Kisakoiraksi on vielä vääntämistä. Kisat startattiin viime kesänä, aika laihalla menestyksellä. Hallinta, hallinta ja hallinta, jos ei mene maahan/stoppaa, on aika hankala kisata. Mutta kovuus tulee paimennuksessa esiin.



Arjessahan roni on mitä helpoin, kotona huomaamaton lasten halinalle. Dominanssi tulee esille arjessa, ei mitenkään silmiinpistävästi mutta käyttää hävyttömästi hyödykseen vieraat ja ottaa rapsutuksensa. Ronia on aina voinut pitää vapaana ja se kulkeekin vapaana paremmin kuin hihnassa. Olen mä sen verran skarpannut että hihnakäytöksen alkeetkin olen opettanut aikuisiällä. Roni on todella nopea oppimaan, se ei montaa toistoa tarvitse kun sillä on jo "haju" hommasta. Erittäin helppo koira siis ja pärjää pitkälle pelkillä lenkeillä. Nytkin se on jo pitkälti toista viikkoa ollut täyslevossa kennelyskän vuoksi eikä sen pää "hajoile" yhtään. Vähän normaalia enemmän hajoaa vain pehmoleluja.

Ronihan on kaikinpuolin terve. Yltiövarovaisen omistajan vuoksi se on kuvattukin jo useampaan kertaan. Sen lonkat on lausuttu B/B vaikka kuvannut lääkäri oli varma A/A tuloksesta. Selkä on epävirallisesti kuvattu röngtenillä terveeksi, olat on kuvattu pentuna puhtaiksi, kyynärät on 0/0 ja polvet epävirallisesti puhtaat. Suvussa on jonkin verran sairauksia, lähinnä kauempana, lähisuvussa isän sisaruksella OCD ja nivelrikkoa. Ronin pentue on yhtä lukuunottamatta kuvattu puhtaiksi ja muutenkin ovat terveitä. Ronilla oli 2013-2014 kaksi kipukohtausta selässä kesken agilitytreenien. Ortopedi vikaa löytänyt kuvaamallakaan. Ne paikannettiin fyssarin avulla yliliikkuvaksi selkäniveleksi ja fasettilukoksi. Ongelmaa ei ole esiintynyt selkälihasten vahvistamisen jälkeen.



Kaikenkaikkiaan pidän ronia keskivertoa parempana bordercolliena, mutta sehän on subjektiivinen näkemys. On sille tosin tukea useammilta ulkopuolisiltakin. Roni on vähän erilainen kuin yleinen näkemys "hyvästä" bordercolliesta on. Se on rauhallinen, se ei ole vilkas, se ei ole niin tempperamenttinen. Mutta roni on tehokas, se on vahva, siinä on sellaista tekemisen voimaa joka pitää nähdä ja tuntea, se ei ole mikään saalispimpula.



Roni ei lähde jalostukseen kevein perustein. Toivon jalostukseen sitä havittelevalta ymmärrystä ja tietoa asiasta. Itselläni ei ole aikomusta ainakaan vielä alkaa kasvattamaan, mutta mielestäni ronissa on edellytyksiä siirtää jälkipolville ominaisuuksia jotka eivät ole ihan yleisiä bordercollieissa. Ja jos joskus alan kasvattamaan, on tämänhetkinen ihanteeni jotain ronin tyyppiä. Jos haluaa aivottomana pallon perässä juoksevan, sähäkän ikiliikkujan, roni ei ole sellainen. Se on enemmän dieselmäinen työmyyrä, joka tekee työnsä varmasti ja roiskimatta.




Ai niin, jotain olennaista unohtui. Kommenteihin tuli kyselyä outoihin tai koviin ääniin suhtautumisesta. Roni reagoi jonkin verran ukkosen jyrinään ja myös raketeiden ääniin sisällä. Reagointi ei ole voimakasta eikä saa aikaan paniikkia. Uskonkin tässä taustalla olevan oppimisen. Edesmennyt koiramme oli paukkuarka ja räyhäsi noille äänille sekä stressasi voimakkaasti. Paimennuksessa tai pellon reunalla odotellessa se ei reagoinut millään lailla lähellä olevaan keskikovaan ukkoseen eikä kesken lenkin lähistöllä yllättäen alkanut ilotulitus saanut siltä isompaa reaktiota kuin katseli hetken minua että pitääkö tähän reagoida? Ampumaradan vieressä lenkkeily ei ole saanut minkäänlaista reaktiota siltä eikä esimerkiksi joulukuusimetsässä ollessa parin kymmenen metrin päästä ohi menevä sähköjuna. Tuosta olin ihan varma että nyt säikähtää mutta ihan tyynesti se katseli käskyn alla istuen ohi kiitävää rätisevää ja kolisevaa junaa. Starttarilla sille ei ole vielä ammuttu.

Eli, roni kun on luonteeltaan "epäilevä", sen olisi varmasti helposti saanut reagoimaan erilaisiin ääniin. Tässä tulee se ettei omistaja vahvista vaan ääniä milläänlailla. Mutta ronia siis ei nyt aikuisiällä paljon hetkauta oudot tai erikoiset äänet. Joihinkin uusiin juttuihin se on reagoinut nuorempana mutta kun ohjaaja on pysynyt neutraalina, on se huomannut asiat vaarattomiksi.

Eli mielästäni tämä yhdistyy jo ylempänä kerrottuun luonteenpiirteeseen, roni on terveen epäilevä ja se reagoi uusiin asioihin, se ei ole aivottomana menossa joka paikkaan mutta ei panikoikaan.

Luonnetestiin alan katselemaan sille paikkaa heti alkuvuoteen. Vaikka moni ei sitä pidäkään bortsulle luonteenomaisena, pitää mun mielestä bortsunkin se läpäistä. Jokaisen tervepäisen koiran tulee (ja voi) se läpäistä.

Yhteyden minuun saa helpoiten sähköpostilla jani.s.hurme ( a ) gmail.com
Sitä kautta saa myös puhelinnumeron niin voimme puhelimessa keskustella asiasta lisää.