perjantai 18. toukokuuta 2018

Päättymätöntä loistetta

Blogikin kuolee taas. Mielenkiinto on muualla ja kiirettä pitää oman laitumen rakentamisen kanssa. Treenaamassa on käyty parilla lammastilalla ja on aivan huikeaa miten paljon olemme kehittyneet. Siis ihan arkisissa tilanteissa ja toimissa on tullut varmuutta. Helatorstain treeneissä teimme ilonan kanssa niin hienoja juttuja että vieläkin liidän niillä. Ensin ajeltiin pitkää peltosarkaa ja viimein aloin huomata oman sijaintini ja sen vaikutuksen hommaan. Ilona oli myös hyvin nöyrä ja kuulolla, yhteistyö on siis löytymässä. Sitten ilona toimi esim jarrukoirana laidunsiirrossa, tolppakoirana hakutreenissä ja haki pari karkuria metsästä, ihan hakuna. Teki myös elämänsä pisimmät hakukaaret ja kaikkea muuta hienoa. Perjantaina toimi demokoirana kun palauteltiin pyörössä edellisen päivän isoa treeniä. Se on niin makee.

Larakin on syttynyt ja näin äkkiseltään tuntuu että se on vielä voimakkaampi ja rohkeampi kuin ilona mutta ei ole yhtä nöyrä. Mutta aivan älyttömän käteensopivan tuntoinen penska, sekin. Saa varmasti painia sen kanssa. Ilonan kanssa olen jopa miettinyt että olisiko sen kanssa kohta mahdollista olla kisoissakin tolpalla. Mutta tällä hetkellä ei tartte paljon miettiä mihin katseeni suuntaan kun tartten seuraavan koiran, samalta kasvattajalta tulee sitä mitä kaipaan, voimaa.

Toissa päivänä olin lampurin kanssa yhteydessä että ainakin viikko vielä katsellaan laitumen rehevöitymistä että riittää ruoka. Tunti siitä ja näin ilonan jalasta tulevan verta. Ei muuta kuin kotiin ja kuraojissa uinut kurakoira ensin ulkona pesulle, sitten sisällä pesulle ja sitten tarkastukseen. Suolavedellä huuhtelin haavaa mutta vuoti sen verran etten nähnyt kunnolla. Sidoin jalan jotta vuoto vähän tyrehtyisi ja näkisin tilanteen.

2h päästä havahduin kun lattiat taas veressä, paketista tuli läpi. Viimeisin asia jota tässä vaiheessa olisin halunnut nähdä. Ainoalla paimentavalla koirallani tassussa haava. No ei muuta kuin paketti auki ja toteamaan tikkaustarve. Ja tottakai päivystys aikana. Kävimme sitten hakemassa pikku krapulan ja 4 tikkiä päivystyksestä, ihanan kallista. Nyt sitten tötterö päässä odotellaan parantumista, ilman koiraa en yhtään lammasta ota.

Tässä vielä kuvina viime aikojen tapahtumia:













maanantai 2. huhtikuuta 2018

Vi##u kun vi#u##aa

Ilona kävi tuossa vasta virallisissa kuvauksissa. Tuloksena B-B lonkat, kyynärät 0-0, olat epävirallisena puhtaat mutta selästä LTV3. Ortopedi oli jo lausunut selän puhtaaksi ja sitten tippui pommi kun lausunto tuli kennelliitolta. Amatöörimäinen virhe mielestäni ortopedilta vaikka lopputulosta se ei muuta. Tilanne olisi eri jos selkää ei ois lausuttu virallisena ollenkaan.

Eihän se mikään maailman loppu ole, mitä nyt loppuelämän stressi taas kuinka pitkään ja mitä kestää. Ja vie se pohjan pois minun jalostustoiveilta. Jotkut ottavat ltv-koirien kanssa riskejä, paljon isompiakin kuin ilonaa olisi käyttää. Mutta ei puhettakaan että lähtisin omaa jalostustyötä aloittamaan nartulla jolla on selkeä vika. Olisihan sitä voinut kiertää tavalla jota jotkut kasvattajat harrastaa. Pistää pään pensaaseen ja jättää kuvaamatta jos ei oireile. Sillä tavalla on ocd:n kanssa päästy varsin ikävään tilanteeseen ja selkähommat on menossa samaan. Vituttaa vaan kun se on muuten niin potentiaalinen koira.

Ja stressiä tuottaa siis se että tiedän varsin hyvin mitä on elää sairaan, kipeän tai rikkinäisen koiran kanssa. Joka ikinen päivä, joka ikinen kerta kun tulee joku kolhu, sydän muljahtaa ja koiran liikettä jää katsomaan. Joka ikinen viikko asia on mielessä, milloin ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mun koirilla on nyt ollut järjestyksessä: Nisäkasvaimia 10kk ikäisellä seropinartulla. Luusto-ongelmia 4v seropiuroksella, lonkat D/E paha nivelrikko ja kyynärät myös rikki, lopetettu 6v. 10kk ikäisellä bordercolliella ocd, operoitu ja kuntoutettu, 2v iässä ollut sairaslomalla 1v, sairaseläkkeellä, epäily selkäongelmasta, menossa tutkimuksiin. 6v bordercollie lopetettu epilepsian vuoksi, puhkesi 5v. Nyt 1v3kk ikäisellä bordercolliella LTV3, lonkissa toispuoleisuutta, ei tietoa onko yhteyttä, ei oireile, vielä, mun tuurilla kyllä vielä oireilee.

Jokohan tuossa alkaisi olla tarpeeksi vai mitähän me tuolla laralle keksitään. Joku autoimmuunisairaus, kyynärät? Ei tässä oikeasti ole enää paljon toivoa että saisi sellaisen paperilla ihan terveen koiran. Eihän se mitään takaa, ainakaan pärjäämistä harrastuksissa tms. Mutta olisi se jo jotain. Ilonan kanssa moni lohduttaa ettei se nyt välttämättä oireile ikinä, ei se mitään rajoita. Kyllä se vaan saattaa rajoittaa. Käy taas kuten ronin kanssa että alkaa oireilemaan kun koira alkaa toimimaan. Sehän se tässä pelottaa, että mulla on taas hieno nuori aikuinen ja pitäisi olla parhaassa iässään. Homma alkaa toimimaan, yhteistyö on kasassa, ja sit koira sairastuu.

Tässä oikeasti on jo tarvittu mustaa huumoria tämän kanssa. Ekan illan itkujen jälkeen tää jatkuva huono onni on lähinnä naurattanut. Onneksi mulla on tuo lara. Vaikka se on pentu, se tuntuu niin omalta. Se on niin hyvällä tavalla sekopää että lapsetkin sanoo sitä psykopaatiksi. Mutta vaikka se on kiva, sen kanssa ei varmasti tehdä lampurin luona ns oikeita töitä kuten ilonan kanssa reilun vuoden iässä. Tai ainakin uskon vastuuvakuutukselle tulevan käyttöä. Ilona on voimakas, mutta samalla nöyrä ja yhteistyöhaluinen. Lara ei ole nöyrä, se on tähän astisista bortsuista se kovapäisin, ihan helposti.

Olen luonnehtinut että ilona tuntuu sellaiselta koiralta jonka voi ottaa tilanteeseen kuin tilanteeseen, se tekee hommat huomaamattomasti, tarkasti ja nöyrästi. Lara tuntuu enemmän koiralta joka päästetään irti kun on homma joka on saatava tehtyä. Se on niin itsevarma jyrä luonteeltaan. Sen kanssa ei varmasti pääse niin helpolla kuin ilonan. Vääntämään tullaan ihan varmasti. Mikä sekään ei ole mikään automaatti. Saa senkin kanssa miettiä. Mutta saa nähdä, taidan alkaa kattelemaan jo seuraavaa pentua. Vuoden välein jos ottaa koiran ni pakkohan joskus on tulla ehyt.

Tuolla rakkaan facebookin roturyhmässä keskusteluissa on tullut vähän ihmeellisiä oletuksia esiin. Siellä nyt ylipäätään haukutaan työlinjaiset seropin näköisiksi koipeliineiksi joita ei muka näe muualla maailmassa, kuten Englannissa, Uudessa-seelannissa tai Australiassa. Kruftsin käyttöluokkakin ihan eri näköistä kuin Suomen käyttölinjaiset. Ainainen käyttö- vastaan näyttölinja keskustelu. Miksi ei voi olla nätti ja pärjätä käytössä. No miksi? Miksi ne nätit ei pärjää kisoissa eikä näy tuloksissa. Yksi iso syy että esim Englannin ja Australian käyttölinjaiset ei ole olleet virallisissa FCI rekistereissä kauaakaan. Ei ole kauaa kun ISDS rekisterissä oleva luettiin sekarotuiseksi. Ausseissa taitaa suurinosa edelleen olla sekarotuisia ja jos siellä paimenlinjaiset on rekkarissa, ne on ISDS rekkarissa.

Sekin tuli ilmi että osa luulee että paimennus perustuu kouluttamiseen kuten vaikka agility. Sama kuin vertaisi jäniskoiran kouluttamista agilityn kouluttamiseen. Lelupalkalla estehyppely, metsässä maalimiesten etsiminen tai tottelevaisuus ohjaajan kanssa on hieman eriasia kuin sisäsyntyisen vietin ohjaamana ohjaajalle työskentely. Ilman sitä sisäsyntyistä viettiä ei pääse kovinkaan pitkälle. Tottispaimennus sujuu varmaan yhtä hyvin kuin bortsun opettaminen jäniskoiraksi, tai noutajaksi. Tottakai koira koulutetaan, toisia enemmän kuin toisia, mutta se mitä ne tekee, on pitkälti sisäsyntyistä. Sille toiminnalle annetaan vain nimi ja se ajetaan hallintaan ja yhteistyöhön. Siksi paimenlinjaiset pärjää paimennuksessa. Se miksi ne ei pärjää näyttelyissä, johtuu rotumääritelmän tulkinnasta.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Periksi ei anneta, asenne ratkaisee

Välillä ihan treenipäivitystä minun ja ilonan päälajista eli paimennuksesta. Eilen kävimme vuorostaan eri paikassa treenaamaassa, paikassa jossa olemme kerran käyneet aiemmin. Saimme tehtäväksi ottaa lampaat ulos karsinasta ja viedä hevosaitaukseen jossa oli tarkoitus treenata. Lampaita oli heti joku 20-30. No, mä vähän hermoilin ja hätäilin, josta koira tietenkin myös hermoili ja kaaoshan oli valmis. Lampaat oli ihan väärässä paikassa pihalla. Onneksi lampuri ei hermoile, eihän siinä nyt mitään erikoista käynytkään ja pääsimme kokeilemaan lampaiden keräämistä. Koira kävi vähän kiihkeänä mutta sai tietenkin lampaat kerätty jä saimme ne ohjattua aitaukseen lopulta aika kivuttomasti.

Hevosaitaus, ehkä sellainen 20x30m, tai ehkä vähän isompi, portti 5m joka jätettiin auki, kova veto portista suoraan näkyvään lampolaan ehkä 20m päähän. Eli ihan vain fiilisteltiin etäisyyttä ja pidettiin vetosuuntaa. Ilona vähän puskee lähelle joten opeteltiin pitämään etäisyyttä sekä malttia, malttia odottaa että ne lampaat lähtee ilman puskemista. Iso porukka ei käänny hetkessä. Hyvin alkoi malttaa ja hermot sillä on kunnossa. Lisää kokemusta vaan niin ei tartte hätiköidä. '

Sitten lampaat ja koira alkoi rentoutumaan ja kokeiltiin ajoa vetoa kohti. No ei, ilona aistii vedon, sille tulee hätä, sen hätä pelottaa lampaita ja nehän lähtee. Otimme vielä vähän pyöritystä keskellä aitausta että lampaat, sekä koira rentoutui taas. Ja saimme kuin saimme pätkän, hyvin lyhyen mutta pätkän kuitenkin ajoa kohti vetoa, lampaat oli rauhallisia, koira oli rauhallinen ja ajoi rauhallisesti ja otti käskyt vastaan.

Sitä fiilistellessä päästin lampaat pikkuisen liian lähelle porttia joten ajattelivat ottaa ritolat. Suunnitelmana oli päästää koira hakemaan lampaat mulle palkaksi hyvästä ajosta mutta nyt tilanteessa tuli kilpajuoksu. Suunnilleen puoli laumaa oli jo portista ulkona kun koira pääsi portille ajatuksella "ette muuten karkaa". Portista läpi ja kylkikosketuksella törmäys ensimmäiseen lampaaseen mutta pysähtyivät ja joutuivat palaamaan aitaukseen.

On sillä työkoiran luonne, se mistä olen aiemmin kirjoittanut. Huononakin päivänä se on hyvä, hyvänä päivänä erinomainen. Mutta missään tilanteessa se ei jätä töitä kesken. Se pistää myös kropan peliin kyselemättä. Ja se on se mitä mä arvostan koirassa. Ei ole päivää jolloin joudun sanomaan "ei sitä tänään huvita". Niin kauan kuin jalka ei ole poikki mennään, mennään niin pitkälle että sydänkäyrä on suora. Se on se asenne. Sen takia mulla on ilona. Sen vuoksi mulla on myös Lara kasvamassa.

Loppuhuomautuksena, olisin omalla toiminnallani voinut tilanteen purkaa erilaillakin, kokemattomuuttani tilanteesta tuli tuollainen ja ilona sai ekan kolhunsa. Toivotaan ettei siitä tulee jatkoseuraamuksia, ainakaan nyt ei näytä oireilevan, enkä tietentahtoen noita halua. Mutta ei noita voi kokonaan välttääkään.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Konfliktista toiseen

Lara, tuo syötävän suloinen, ihanuuksien hirviö, oikea monsteri. Täällä ollaan hätää kärsimässä, me seka vanhemmat koirat. Eikä, se on oikein mallikas penikka, mä tykkään, omaa ajatteluakin pitää olla. Ilonalle se vaan ottaa nyt koville, laran ei tartte ku jyrsiä pöydän jalkaa ja ilona voisi kaivaa kuopan ja häipyä paikalta. Se stressaa kaikkea mitä pentu tekee, saati jos pentu vaikka ajattaa kissoja tms. Se ei voi kestää tuollaista ilkeyttä. Olen ollut tuosta vähän hämilläni mutta sitten aloin laskemaan yksi plus yksi.

Ilonalla oli pari viikkoa sitten juoksut. Jäimme paimennuksesta tauolle koska sen itsevarmuus ei ollut oikealla tasolla ja vahva koira taantui "perus" nuoreksi koiraksi joka tarvitsi tukea epävarmuudessa eikä halunnut mennä uuhien päitä kohden. En halunnut ottaa riskiä tässä vaiheessa että tapahtuisi kolaus itsevarmuudelle joten jäimme odottelemaan juoksujen loppua. Lauantaina treeneissä koira taas olikin lähes oma itsensä. Agilitysta myös jäätiin parin viikon tauolle ja viikko sitten treeneissä tuli konfliktitilanne ja ilona passivoituikin siitä. Kielsin sitä moikkaamasta kuvaajaa ja ilona tuumasi että pidä tunkkis. Tuttua jo ronin ajalta, pienen pieni kauhun tunne jopa tuli kurkkuuni. Homma saatiin kuitenkin kunnialla loppuun ja eilen jätin treenit vielä väliin.

Tänään sitten kasvattajan ja luottokoutsini kanssa kirjoitellessa sen tajusin, sillä täytyy olla valeraskaus. Ja tutkinkin sen ja sen nisät on selkeästi turvoksissa. Siksi se on tuollainen hiton lapanen ja olen pelännyt että olen rikkonut sen :D

Nyt olen monta päivää fiilistellyt lauantailta jäänyt tunnetta kun olimme ilonan kanssa yhdessä paimentamassa. Se oli niin makee, ja meillä molemmilla oli kivaa. Meitä syyspuolella vaivannut maahanmeno-ongelmakin on selätetty. Mun täytyi vaan tajuta missä kohtaa voin sitä pyytää maahan jotta en aiheuta liian isoa konfliktia. Jos koira on varma että lampaat karkaa jos se menee maahan ja tyhmä ohjaaja karjuu maahan-käskyä, ei homma voi sanoa yhteistyöksi. Osaamisen karttuessa voi tilanteita hankaloittaa ja vaatia maahanmenoa myös tilanteissa jossa se ei koiran mielestä ole järkevää.

Muutenkin paimennustreenit ovat nyt mieleisiä. Mulla pysyy oma pää kasassa ja mä pystyn samaa tahtia koiran edistymisen kanssa oppimaan itsekin. Kun edelleen päätavoitteeni on oppia kouluttamaan koiraa, ei saada koulutettua koiraa ilman että tajuan miksi se tekee mitäkin.

Lopuksi pari Hakalan Marin ottamaa kuvaa lauantain treeneistä. Vielä että se on hyvä, se tuntuu hyvälle ja näyttää hyvälle:




keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Sisko ja sen täti

Nyt se vastustelu tuli liian raskaaksi ja sorruin. No en oikeastaan sortunut, päätöksen oikeastaan tein kun kuulin suunniteltavasta astutuksesta. Tuosta on saatava pentu. Kasvattaja on sama kuin ilonalla, mitäpä sitä vaihtamaan kun hyvän on löytänyt. Emä on ilonan isoäiti isän puolelta. Eli samaa sukua ilonan kanssa mutta eri narttulinjaa. Pentu on siis ilonan täti. Molemmissa näkyy ja on näkynyt jo pennusta niitä tiettyjä haluamiani ominaisuuksia joita olen aiemmin avannut. Nyt otin tarkoituksella laumassa vähän taaemmaksi jäävän ja vähän pidempään asioita miettivän pennun. Mutta ei se millään tavalla arka ole, ei ole vaan suinpäin menossa.

Kasvattajan kanssa synkkaa tosiaan hyvin, ainakin mun mielestä. En mä sano että edellistenkään kanssa mitään ongelmia olisi. En tiedä onko se molemminpuolista, ainakin se luotti minulle toisen koiran :) Ja viestit menee perille ja vastauksiakin aina välillä tulee. Sellainen kevyt vittuilu ja sarkasmi alkaa jo myös sujua sen lisäksi että tarvittaessa saa apuja ja neuvoja mutta ei tuppauduta liikaa. Olen siis tyytyväinen.

Mitä koirien linjoihin tulee, takaraivossa koko ajan on ajatus myös mahdollisesta omasta kasvatustyöstä. Molemmat narttuni ovat sijoituksessa eli saan nähdä kasvattajan valinnat ja jälkeläisnäytöt ennen omia ratkaisuja. Ja takana on hienoja koiria, nyt useammassa linjassa. Ja mikä minulle tärkeintä, nyt uuden pennun narttulinja on sama mikä oli ronin takana. Ronissa mielestäni oli jotain erilaista kuin suurimmassa osassa bortsuja. Ja se sama näkyy jo pennussa.

Aina sanotaan ettei pennusta tiedä mikä siitä tulee. Ei tietenkään tiedä mutta jokainen kerta kun mulle sanotaan "on sulla hieno ja vahva narttu", ajattelen että tietenkin on, sellaisen valitsin pentua hakiessa, sukuja valitessa. Siellä on takana voimakkaita koiria ja jos jo pentulaatikossa esittää oikeita ominaisuuksia, eihän siitä voi tulla kuin hyvä. No eihän tuo ilonakaan ole vielä lähelläkään valmis ja vielä ihan penikka, mutta kyllä se mielestäni on hyvä aihio. Nyt alan työstämään heti perään myös toista, joka on samaa maata mutta kuitenkin vähän erilainen. Sen huomaa jo nyt.

Treenipaikka on vaihtunut sitten viime vuoden. Eikä muutos ole välttämättä huonompaan vaikka ns opetusta ei nyt olekaan. Ympärillä on mahtava porukka jolla kaikilla perustietoa lajista ja yhdessä pähkäilemällä meidänkin homma etenee. Ja nyt pääsee kokeilemaan niitä omia ideoita ja kiireettä. Olen saanut hyvän perusopin ja nyt on tunne että voi kokeilla omia siipiä. Tässä oppii siis itsekin kouluttamaan koiraa vaikkakin eteneminen ei ehkä ole niin nopeaa. Mutta tavoitteista en tingi. Ensi kesänä kisataan ja hankitaan kokemusta ja kaudelle 2019 laitetaan tavoitteita.

Mutta loppuun muutama kuva uudesta tulokkaasta, Päättymätön Varmuus "Lara"




maanantai 22. tammikuuta 2018

The Beast is Awakened

Kun otin ilonan, olin ihan varma mitä olen ottamassa. Vaikka aina sanotaan että "ei pennuista voi tietää, ei voi ennustaa". Kyllä niistä vaan voi, tai kyllä niistä näkee tiettyjä ominaisuuksia. Tai ainakin mä haluan nähdä, toivoa. Muutenhan koiran ottaminen olisi ihan arpapeliä. Kasvattajillakin on, tai ainakin pitäisi olla vahva näkemys siitä millaisia haluaisi kasvateistaan tulevan. Nykypäivänä mitään ei voi sanoa ääneen, joku voi pitää lupauksena ja jos koirasta ei sitä tulekaan, vaatii korvauksia. No minusta näyttää että olen osunut oikeaan. Tai sitten uskomukseni on vain riittävän kova.

Se välillä pirskahtelee, se näkyy, se kuuluu, sen tuntee. Pienessä sirossa nartussa on sisällä paljon ominaisuuksia jotka ovat tulossa pintaan. Olen jaksanut maltilla sitä kasvattaa, ja jaksan edelleenkin. Nuo pirskahdukset antaa itsekuria jatkaa maltilla. Aina välillä se näyttää mitä on tulossa, se ei sitä kaikkea itsekään vielä osaa käsitellä mutta yritän parhaani mukaan auttaa sitä. Onhan minulla kokemusta jo ronin kanssa. Ronin joka sai aikaan wow-fiiliksiä. Se oli eleetön, mutta se oli tehokas. Niin eleetön ettei sen nopeutta moni ymmärtänyt ennenkuin itse ohjasi. Dominanssia ei huomannut jos et osannut sitä lukea.

Paimennuksessa saan tuntea sen jokaisella kerralla, tiedän että minulla on hyvä, vahva ja hyvähermoinen narttu. Tänään sen tunsin ensimmäisen kerran agilityssa, ilona oli syttynyt. Ei siitä vielä mitää wow-fiiliksiä välity. Se näyttää vielä "ihan kivalta". Mutta mä tunsin sen, tuulahdus menneestä, se eleeton peto joka tekee ainoastaan sen mitä täytyy, ei mitään turhaa. Kurkkua puristaa, vaikka tunne on hyvä. Se on tulossa. Se on syttymässä. Tunsin sen tunteen, se oli niin tuttu. Kuin kotiin palaisi. Olen kokenut tämän ennenkin. Se tunne kun voit täydellisesti luottaa koiran tekevän sen mitä pyydät, ja tosissaan. Ei vielä, mutta tiedän että se on tulossa, ja se antaa voimaa jaksaa tehdä töitä. 




torstai 11. tammikuuta 2018

Kun vain tekisi mieli huutaa

Kun vain tekisi mieli huutaa kuinka hyvä koira minulla on. Kukaan ei jaksa vain kuunnella. Tänään kävimme tutustumassa uuteen lammastilaan ja heidän lampaisiinsa. Mukavat lampurit, mukavat lampaat ja ilona taas loisti. Alussa se on aina vähän hermostunut kun ei se tiedä mihin lampaat voi karata, se rentotuu kun huomaa että se hallitsee ne, kokemuksen puutetta. Mutta treenasimme pässeillä, oiskohan ollut vuotiaita. Eivät ole liikkeissään kovia ja tarvitsevat jo voimaa koiralta. Ja ilonallahan sitä riittää. Porukassa oli 20-30 yksilöä. Ahtaassa karsinassa sen pää on jäätävän kylmä. Se kestää ahtaat paikat rauhallisena ja neuvottelee ja antaa aikaa lampaille siirtyä pois. Mutta se ei häviä neuvotteluja, lampaat siirtyy. On se vain makee, se on niin luonnollinen, niin kypsä ja niin vahva ollakseen vasta reilun vuoden. Karsinasta pukkasimme lampaat pihalle, siellä vähän poispäin ajoa ja sitten vapaata kuljetusta perinteisellä. Siinä ilona joutui käyttämään päätään ja miettimään miten se saa kaikki liikkeelle paalihäkiltä,mutta niin ne vain tuli, viisaskin siis. Aina sen kanssa saa olla ylpeä vaikka uuteen paikkaankin menee. Se saa kehut kypsyydellään, rauhallisuudellaan ja voimallaan, ja se luonnollisuus. Se on luonnonlapsi. Jokaisen treenin jälkeen olen pakahtua, onnellisuuteen.