maanantai 10. marraskuuta 2014

Millania ja operanttia

Nyt liikun tiedostetusti heikoilla jäillä. Asia uhkaa mielessäni levitä niin laajalle että saapa nähdä saanko sitä kirjoitettua auki. Tähän mennessä kirjoitan jo toista iltaa.

 Varmaan jokaisella koira-aiheisella keskustelupalstalla pyörii video Cesar Millanista ja noutajasta joka puolustaa ruokakuppiaan aggressiivisesti, eli on muodin mukaisesti resurssiaggressiivinen. Videon aiheena on se miksi kukaan tykkää Millanista. Millanihan kyllä herättää mielipiteitä, on väkivaltainen, käyttää sähköä ja ja. Videon linkki menee facebookkiin.

Cesar Millan video

 Tää Lehtosen Jaken video kuvaa hyvin munkin ajatuksia aiheesta:

Jakke Lehtosen video

Itse en nyt ala syväluotaamaan olisiko tilanne pitänyt tehdä mielestäni toisin jne. Koiralta provosoitiin käytös esiin ja siihen puututtiin. Cesar tuli purruksi ja sille on naureskeltu että muka osaa lukea koiraa ja tulee purruksi kaikista varoittavista merkeistä huolimatta. Mä, ja moni muu ajattelee ettei Cesar uskonut koiran purevan ihmistä tilanteessa jossa sillä on mahdollisuus väistää. Jokatapauksessa, tuossa tilanteessa olisi virhe luovuttaa. Sillä vahvistetaisiin koiran käytöstä. En ole nähnyt koko jaksoa, sikäli huono ottaa kantaa koko asiaan.

Mutta onhan CM guru omalla alallaan, todellisten ongelmakoirien kanssa. Ne koirat ovat vahvoja, tai epävarmoja tai ovat päässeet toteuttamaan itseään kauan ja ongelmat on syvällä. Vertailuina käytetään monesti esim Stillwelliä, joka niissä jaksoissa mitä olen nähnyt, on kouluttanut ovikellolle haukkuvaa fifiä tms. Onko tämä vertailukelpoinen ihmisagren pittbullin kanssa? Tai sitten suhahdus ja sormella tökkäys, väkivaltaa? Pitäisi ehkä ymmärtää mitä niillä haetaan.

Kaikista vastaväitteistä eniten haluaisin vilpittömästi nähdä vertailukelpoisen vaihtoehdon? Jonkun jolla oikeasti olisi näyttöä edes tuonnepäin olevista määristä ongelmakoiria. Hirveästi hypetetään operantista koulutustyylistä. Mä en enää ole varma mitä sillä operantilla tarkoitetaan. Muutamassa keskustelussa on selvinnyt että sekin sisältää pakotteita, rangaistuksia jne. Ihmiset ei vain ymmärrä että pelkkä katse voi olla pakote, ei-sana on pakote, höpöhöpö on pakote. Ei kun pakote, tai jos se laajennetaan käsittämään vielä rangaistus, tarkoittaa sähköpantaa ja hirveää hihnasta repimistä että koiran niskanikamat vain paukkuu.

Operantti tyyli on kuulemma ihan tutkitusti todettu tehokkaimmaksi tavaksi eläinten oppia. En ole näihin tutkimuksiin tutustunut tarkemmin, mä kun tiedän kokemuksesta että tutkittu teoria ei oikein kohtaa käytännön kanssa. Enkä tiedä millä asteikolla oppiminen on mitattu. Tarkoittaako se että milloin koira istuu kuullessaan "istu" käskyn? Tarkoittaako se että milloin koira kuulee istukäskyn kun jänis juoksee nenän edestä, tai edessä on juoksuinen narttu? Ja onko tarkoitus saada koira ylipäätään istumaan vai istumaan nopeasti ja varmasti myös silloin kun sen vietti on korkealla, tai ympärillä tapahtuu?

Käytän mielelläni seuraavaa videota esimerkkinä. Videon on ladannut yksi suomalainen operantin koulutustyylin kouluttaja, joka pitää ihan koulutuksia ja seminaareja. Uskalla videon tähän linkittää kun se ihan julkisesti on youtubessa.

Nouto

Palveluskoirakokeiden tottelevaisuuskoeohjeessa lukee näin: Rauhallisesti ohjaajan vieressä vapaana istuvan koiran tulee käskyllä ”tuo” juosta nopeasti ja suoraan noutokapulan luo, ottaa se heti suuhunsa ja tuoda se ohjaajalle nopeasti ja suoraan. Teknisestihän videon koira tuo kyllä kapulan. Mutta missä on nopeus? Joku sanoi ettei collien fysiikalla rakenneta mitään supernoutoa. No jos collien fysiikalla ei ton parempaan pysty, kannattaisi käyttää koira lääkärissä. "operantisti rakennetaan innokas ja halukas koira". Missä kohtaa tämä näkyy videolla? Ihan suoraan sanottuna suoritus on niin huono etten viitsisi videota julkaista jos maksua vastaan koiria kouluttaisin.

Lisää videoita löytyy tolta kanavalta, saa jokainen ihan itse miettiä ja katsella. Mulle on enää turha tulla kenenkään sanomaan että puhtaasti operantisti kukaan mitään kunnollista rakentaa. Sitten voi tulla kun on näyttöjä. Puhtaasti operantisti koulutetulla tehtyjä tuloksia. Eikä sellaisia että joku jossain on saanut ipo1 tuloksen. Suurimpaan ääneen sitä puolustavat eivät ole ikinä missään pärjänneet tai omistavat jonkin seurakoiran. Ajatuksenahan asia on ihan hieno, koiralle ei tule paha mieli, sille ei tule stressiä tms.

Todellisuudessa asiaa tiedostamattomat aiheuttavat monesti koiralleen hirveän stressin psyykkisellä tai vokaalisella pakotteella, antamatta sille tietä purkautua. Ihan noin ajatuksen tasolla ihmispuolelta, eikö henkiset kolhut olekaan niin vakavia? "Pk-puolen ihmiset tekevät sitä ja tätä". Mä olen nähnyt ihan yhtäpaljon tokossa ja agilityssa. Siellä ei vain ymmärretä tekevänsä sitä. Eikä ymmärretä että monet koiran ongelmista johtuu siitä, paineesta jolle ei ole purkautumiskanavaa. Joka lajissa ja koulutustyylissä syyllistytään kärjistyksiin ja rankkoihin yleistyksiin. Mutta kyllä mulla on tunne että operantin kannattajat yleistävät kaiken muun koiran pahoinpitelyksi. Kannattaisi miettiä omaa pesää ennenkuin kovin kiviä nakkelee.

Eri tyylit ja kannattajakunnat ovat yllättävän lähellä toisiaan, monesti puhutaan vain aidasta ja toinen aidan seipäästä. Nimikkeet eroavat mutta itse sisältö on sama. "Laumanjohtaja" on yksi helpoiten ristiriitoja aiheuttava nimike. Remun aikaan kun meillä oli talossa 3 urosta ja minttu. Laumadynamiikka tuli selkeästi esiin. Ja se kuinka helppo tuollaiseen on saada häiriöitä. Minttu, pienestä koostaan huolimatta, on selkeästi yksi huomioitava asia. Entäs se kun laumaamme sulautettiin Appi-vanhempien uros sheltti. Sosiaalisesti lievästi puutteellinen, suuri egoinen vapaankasvatuksen tulos.

Sheltti oli meillä 3 viikkoa hoidossa ilman isompia riitelyitä. Pieniä keskusteluja kyllä kävimme mutta hyvin se laumaamme sulautui. Ja olen asiasta ihan ylpeä. Silloin sain käsitystä siitä mitä tarkoittaa sana "laumanjohtaja". Silloin sain käsitystä mitä vaatii Millanin lauman pysyminen tasapainossa. Se vaatii varman, tasapainoisen laumanjohtajan, tai auktoriteetin, tai miten nyt haluaa asian ilmaista. Mietinkin että kuinka paljon vaatisi operanttia vahvistamista tuollaisen lauman yhteen liittäminen. Tai kuinka paljon vaatii koiran kouluttaminen puhtaasti operantisti oikeasti korkealle tasolle, SM-tasolle tai MM-tasolle?

Emmä tiedä oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Fanaattisimmat tietyn tyylin kannattajat eivät näe metsää puilta. Oikeasti taitavat ja menestyvät käyttävät sujuvasti kaikkia tyylejä. Hyvin suuri osa koirista, ja varmasti kaikki menestyvät, rakennetaan positiivisella vahvistamisella. Minäkin käytän välillä täysin operanttia. Tällä hetkellä teen molempien kanssa maahan-istu-seiso erottelua operantisti. Olen itse täysin passiivinen ja koira saa palkan kun tekee oikein. Pohja tälle on kyllä tehty houkuttelemalla. Ronille rakennetaan ohjaajan lähellä oloa rauhan ja kanavoinnin kautta. Bradille rakennetaan malttia patoamalla ja yritän kovasti saada sille rauhaa ohjaajan lähellä. Tämä olisi olennaista esim noutoon. Käytän henkisiä ja vokaalisia pakotteita, fyysistä en käytä kun se ei vaan multa onnistu. Hallitsematonta painetta on poistettu ohjaajasta, hallittua painetta silti käytetään.


torstai 23. lokakuuta 2014

Eleettömyys

Eleettömyys, tuo periaatteessa helppo, mutta oikeasti äärettömän monimutkainen asia. Ihminen viestittää koiralleen tahtomattaan äärettömän paljon asioita. Arjen tilanteista kumpuaa melko monta ongelmaa koskien koiran kouluttamista. Koira on ottanut jotain väärää, tai tehnyt pelkästään jotain väärää, ihminen marssii kohti koiraa, kumartuu kohti, tuijottaa silmiin, ehkä ojentaa kätensä osoittaakseen sormella, ehkä ottaakseen poskivilloista kiinni. Miettikääpä sitten seuraavana päivänä kokeessa. Koira on jätetty liikkeestä maahan, koira on jo aistinut ohjaajan jäykistelyn ja jännityksen. Ohjaaja kävelee kohti koiraa paskanjäykkänä, vähän etukumarassa, tuijottaa koiraa silmiin. Ja taas paska koira nousi ennen kuin ohjaaja pääsi viereen.

Entä agilityssa, ohjaaja huutaa putkiputkiputki ja käsi huitoo putkelle, mutta jalat, hartiat ja eritoten mieli on jo menossa eteenpäin. Jos koira menee oikeaan päähän putkea, on se joko tuuria tai ohjaaja on saanut erittäin ristiriitaisista viesteistään koiralle opetettua oikeat viestit. Ainakin minulle on paljon helpompaa opetella olla tekemättä ristiriitaisia viestejä. Sen vuoksi olen saanut jo usealta kouluttajalta palautetta siitä että ohjaan liian eleettömästi. Pitäisi käyttää ääntä, ja pitäisi käyttää käsiä. Jos mä nyt alkaisin käyttämään taas voimakkaammin käsiä ja ääntä, olisi ronilla taas ohjaajana se huutava tuulimylly.

Miten voisin agilityssa hallita sellaisen määrän signaaleja kun en osaa sitä edes tokossa, missä vauhti ja hektisyys on ihan eriluokkaa. Eli agilityssa jatkan aloittamallani linjalla, kouluttajan ei tartte nähdä mun signaaleita, riittää kun roni ne näkee. Ja kun ronilla ja kaikilla muillakin koirilla, nuo irtonaiset ulokkeet ja niiden heiluminen, on toissijainen signaali, yleensä vain häiritsevä. Roni lukee agilityssa mun hartialinjaa, jalkojen suuntaa ja kolmantena katsetta eri mieltä. Jos joku näistä välttämättömistä signaaleista on pielessä, lopputulos voi olla mitä tahansa.

Eli ohjaajan toiminnan viemällä minimiin ja toteuttamalla samaa kaavaa eleettömän robottimaisesti, ei koiralle anneta vahingossa vääriä signaaleja. Koiran tekeminen on helpompaa, se vapautuu, kun sen ei tarvitse miettiä että tarkoittikohan se nyt jotain tuolla signaalilla joka eilen tarkoitti että häivy.

Viime treeneissä on ollut kohtia joissa koiralle pitää saada jarru ennen hyppyä. Ronihan on niistä sujuvasti lasketellut läpi. Irtoaminen ja itsenäisyys on siis huipussaan. Vaihtoehdoksi olen saanut lähes poikkeuksetta aina sitä että mun pitää tehdä voimakkaampi jarru, ääntä kehoa jne käyttämällä. Ei kun olen itse sitä mieltä että roni pitää saada lukemaan se jarru kannattavaksi, se on kuitenkin ihan selkeä. Tästä päästään taas aiheeseen josta joskus aiemmin kirjoitin, eli kun koira palkkaa itseään esteillä. Roni on näissä tilanteissa tehnyt omat ratkaisunsa ja suorittanut väärän esteen. Tämä tulkitaan helposti että koira palkkaa itse itsensä.

Mutta ei, kuten aiemmin kirjoitin, mulla on se valtti taskussa. Radan jatkuminen on toisaalta ronille palkka mitä hyödynnän monessa kohtaa, mutta mulla on myös taskussa lelu. Lelu johon roni hyökkää kuin paraskin suojelukoira. Sillä saan haluttua tekemistä vahvistettua eikä mun tartte puuttua siihen että roni käy itsekseen suorittamassa seuraavan esteen. Eli tuo jarru, se pitää nyt vain ajaa läpi, vahvistaa uudelleen, eikä ratkaisu ole voimistaa sitä. Niin pitkään on vahvistettu irtoamista ja itsenäisyyttä joten tämä on ihan luonnollinen koulutusvaihe.

Ihan sama on tokossa. Pitää osata ajatella koulutusvaihe. Nykyään kun olen oppinut rakentamaan liikkeita palanen kerrallaan, vaikkakin vielä monesti liian iso palanen. Osaan ajatella sen niin että koulutusvaihe pitää ottaa huomioon. Edellinen koe meni mun mielestä aika penkin alle, mielentilaltaan, ohjaajan sekä koiran. Siitä olin tyytyväinen ettei nollattu yhtäkään liikettä, vaikka suurintaosaa niistä ei ole pitkiin aikoihin treenattu teknisesti. Tässäkin koulutusvaiheessa ylsimme tulokseen vaikka mielentila ei ollutkaan se mitä toivoin. Mutta edellinen koe tässä mielentilassa päättyi alle 120pst ja 3. tulokseen. Luultavastihan koulutus ei tule olemaan ikinä valmis. Mutta paketin voi kasata tilanteen vaatimalle tasolle, purkaakseen taas uudelleen ja uudelleen osiin.

Ja joudun elämään sen tosiasian kanssa, että aiemmat virheeni saattavat ajaa koiran tulevaisuudessakin tuohon mielentilaan. Mun jännittäminen saattaa saada aikaiseksi paineen josta roni alkaa passivoitua, lähtee sijaistoiminnoille. Ikinä en varmasti tule pystymään kävelemään suoraan päin koiraa, tiedän että saan sen väistämään pelkällä katseella, johtuen ekassa kappaleessa kerrotusta esimerkistä. Nyt voin vain korjata omaa tekemistäni ja saada koira oppimaan uusi suunta toiminnalleen tilanteissa joissa se kokee painetta. Treeneissä tämä toimii jo kohtuullisesti, mutta koe on aina koe.

Tästä päästäänkin sujuvasti taas seuraavaan aiheeseen, auktoriteettiin. Olen joskus ajetellut omaavani kohtuullisen auktoriteetin. Arjen tilanteissa koirat ovat aika hanskassa. Remun kanssa se oli erityisen haastavaa, koira jolle ei voinut antaa piiruakaan löysää. Mutta tähänkin asiaan olen oppinut uutta. Meillä arjen tilanteissa on ollut tärkeää ehdottomuus. On ollut pieniä lapsia, omia ja vieraita. Ei toivotut käytökset on riisuttu aika nopeasti pois. Koirat kulkee paljon vapaana, eikä niitä ole arjessa opetettu ihan pentuaikaa lukuunottamatta herkuilla tai muilla selkeillä vahvisteilla. Arjessa mennään hyvin pitkälti laumalla. Luoksetulo perustuu ehdottomuuteen.

Sittemmin olen tajunnut yhden asian, en ole ollut auktoriteetti, olen ollut diktaattori. Ero on hiuksenhieno, mutta juuri merkittävä kouluttamisen kannalta. Auktoriteetti on minusta positiivinen ilmaisu. Koira haluaa totella ohjaajaa jolla on auktoriteetti, se haluaa tehdä sen innolla. Ohjaaja jolla on auktoriteettia, osaa olla oikeasti mustavalkoinen, pitää päänsä kylmänä ja näkee omat ja koirat puutteet realistisesti. Diktaattorin koira tekee kun sen on pakko, diktaattorin mielestä koira tekee väärin. Monesti ohjaajaa pidetään vahvana ja koiraa heikkona, jos koira on passiivinen, haluton, vietitön.

Tilanne on vain monesti päinvastoin. Ohjaaja on epäreilu diktaattori ja ohjaajaa kohti nöyrä koira passivoituu. Tästä oli hyvä keskustelu taannoin, onko koiran vahvuuden mitta se että kuinka paljon se kestää ohjaajan epäreilua ja virheellistä toimintaa? Mun mielestä ei. Hyvänä esimerkkinä erinomainen suoritus belgien ipo mm-kisoissa. Taitava ohjaaja otti kultaa, minunkin, lajista mitään ymmärtämättömän mielestä, ominaisuuksiltaan korkeintaan keskiverrolla koiralla. Toisaalta kuinkahan monta hyvää koiraa on pilattu ohjaajan kädettömyyden vuoksi, varmasti monta.

Monen mielestä koiran vaipuminen passiiviseksi on huonon koiran merkki. Mun mielestä se on yleensä merkki liiasta, vääränlaisesta paineesta ja epäreilusta ohjaajasta. Taas toisaalta toisen tyyppinen koira, samasta paineesta, ja epäreilusta ohjaajasta, muuttuu hektiseksi sählääjäksi. Koiralta menee kuppi nurin ja silloin sitä selitellään "liialla vietillä". Mun mielestä se ei ole viettiä jos koira, sählää hektisenä, piippaa, näykkii omistajaa, kaahaa päättömästi ja roiskii rimat tms. Se on vain erityyppinen koira, joka ilmentää paineen eritavalla. Silloin kuin koira on vietissä, padottuna, se ei sählää, se ei tee mitään ylimääräistä vaan se toimii, kuten se on opetettu. Yhtäkaikki, molemmat virheet ovat ohjaajan virheitä. Liian moni koira kärsii epäreilusta ohjaajasta joka vielä saattaa kirota huonon koiransa.

Tulipahan romaani... Mutta toivon että saavutan joskus hetken, kun olen tyytyväinen omaan mustavalkoisuuteeni, eleettömyyteeni ja koirani seuraavat minua omasta halustaan. Noin kärjistettynä :)

 

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tokokoe ja pohdiskelua koiraharrastuksen hulluudesta.

Tokokoe Tornio 11.10 170,5pst 3/10 ALO1 KP TK1

Me tehtiin se, meidän ensimmäinen koulari! Suoritukseen en ole hirveän tyytyväinen, ronin vanhat tunnetilat tuli esiin. Ohjaajan jännitys sai koiran sijaistoiminnoille ja paineeseen. Mutta meidän tekeminen on kuitenkin nyt sillä tasolla että huonompanakin päivänä on mahdollisuus tulokseen. Eikä nollattu yhtäkään liikettä. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, mä en tee tätä tuloksien vuoksi. Matka on mulle se tärkein, ja se että olen tyytyväinen itseeni. Sen jälkeen katsotaan mitä muut tykkää.

Blogi on jäänyt taas huomiotta, nytkin päivitän vain pakolliset kuulumiset ja lopuksi avaan yhtä juttua joka mielessäni on pyörinyt. Syyskuussa kävimme ronin kanssa hakemassa tokosta alo3 tuloksen PM-kisoista. Pakka hajosi aika totaalisesti heti alkuun, ohjaaminen ei ollut sillä tasolla mitä olisi pitänyt. Aksan syystauko loppui ja 2 kertaa on nyt käyty hallitreeneissä. Yhdet hakutreenitkin on ehditty järkätä ja roni jatkoi siitä mihin 1,5v jäimme. Eli puolentoista vuoden tauon jälkeen eka pistolla suoraan maalimiehelle 50 metriin. Maalit oli vielä suorapalkalla mut mokke sanoi että oli vissiin lähdössä tekemään ilmaisua patukalla mutta toinen patukka oli vienyt voiton. Joo, nyt aletaan ajamaan ilmaisuja metsässä sisään. '

Sitten se juttu. Päivitin alla olevan kuvan facebookkiin ajellessani kokeeseen, tekstinä oli "Kyllä mä taas mietin mikä saa ihmisen, joka inhoaa esiintymistä ja jännittää helvetisti, ajamaan räntäsateessa kesärenkailla 150km, kokeeseen arvosteltavaksi..."


Yksin liikkeellä ollessani sain miettiä ajatusta tarkemmin. Pohdiskelu koskee vain itseäni ja on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Pohdinta taas tyylilleni uskollisena on jäsentelemättä ja pomppii aiheesta toiseen.

Tiedän olevani helposti addiktoituva ihminen, nuorempana on ollut pari tilannetta, tienhaaroja, joissa olisin voinut valita huonommankin tien. Vihaan edelleenkin esiintymistä, en ole ikinä ollut koulussa esiintymässä juhlissa rooleissa, joissa pitäisi yksin puhua tms. Esitelmien yms pito on ollut aivan järkyttävää. Edelleenkin saatan lukkiutua jos porukassa huomio kiinnittyy minuun. Silti olen valinnut harrastuksekseni lajin jossa suoritusta arvostellaan kriittisesti, ollaan huomion keskipisteenä. Sen lisäksi vedän alkeistreenejä joissa myös väkisinkin joutuu puhumaan ihmisille joukossa. Miksi? Ei mulla ole siihen mitään muuta selitystä kuin adrenaliinihumala.

Taitaa siinä erittyä muitakin hormooneja. Jokatapauksessa, olen omistanut vaikka minkälaista moottorivehjettä. Niillä on ajettava lujaa, ja olenkin aika pian turvallisuussyistä ne aina myynyt. Vehkeet tulee tutuksi, vauhti kasvaa ja adrenaliinia erittyy. Mutta, olo on aivan huikea sen jälkeen kun suoritus on ohi. Aiheesta oli kirjoitettu hyvä kirjoitus: Koukuttava adrenaliini

Samaantapaan, hormooneja käytetään hyväksi koirien kanssa. Mikä saa koiran jahtaamaan liikkeelle lähtevää jänistä? Nälkä? Saalisvietti? Kyllä, periaatteessa. Entä jos koira on vasta syönyt, se ei ole nälkä. Entä saalisvietti, mitä koiran elimistössä silloin tapahtuu? Adrenaliinitasot nousevat silmänräpäyksessä. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun saalis on juostu kiinni? Vapautuu endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Siksi sanotaan että jos koira pääsee yhden kerran lähtemään jäniksen perään, on se paljon hankalampi siitä kouluttaa pois.

Tähän väliin taas yksi linkki: Hyvän mielen kemiaa

Tämä yhdistettynä treeneihin: Nostetaan saalisviettiä jolloin vapautuu adrenaliinia, tätä saatetaan tehostaa hallitulla konfliktilla joka terästää koiraa entisestään. Tämä aiheuttaa samalla stressiä. Mutta kun koiralle on opetettu ketju jonka päätteeksi se pääsee purkamaan syntyneen stressin, paineen. Koiralle annetaan rauha, se pääsee puremaan leluun ja kanavoimaan paineen siihen. Tiedossa oleva ketju aiheuttaa sen että elimistö alkaa erittämään endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Ihan kuin saadessaan jäniksen kiinni.

Tällä ketjulla saadaan aikaiseksi reaktioita, joilla koira saadaan työskentelemään halukkaasti, tehokkaasti, tarkasti ja väsymättä. Jos ajatellaan koiraa jäniksen perässä, juokseeko se päättömästi, sähläten tai tehden mitään ylimääräistä? Ei, se keskittää kaikki voimansa siihen että se saa saaliin kiinni. Eikä se ymmärrä miksi se juoksee perään. Hormoonit johtaa sen toimintaa. Koira on siis mahdollista koukuttaa siihen tunteeseen, minkä se kokee suorituksen jälkeen, lelu suussa. Adrenaliinit laskevat kehossa ja keho erittää endorfiinia. Kukapa sitä tunnetta ei halua kokea?

Paljon parjataan esimerkiksi pakotteiden käyttöä. Mun mielestä paljon pahempaa on jättää koira pääsemättä yllä olevaan tilaan. Saalisvietti nostetaan, koira kokee painetta, stressiä jne. mutta sitä ei auteta pääsemään loppuun asti. Tähän sopisi vertaus ihmispuolelta mutta se menisi K18 jutuiksi.

Tästä päästäänkin sujuvasti mielenhallintaan ja muistijälkiin. Kaikki on varmaan kokenut tilanteen kun miettii jotakin hauskaa tapahtumaa ja alkaa nauramaan ajatukselle? Saat siis itsesi nauramaan ajatuksen voimalla. Ihan samalla lailla on mahdollista saada itsensä itkemään ajatuksen voimalla. Tääkin perustuu kai hormooneihin. Muistijälki aktivoi kehossa määrätyn hormoonin vapautumisen. Mulla ainakin mielenhallinta perustuu juuri tähän. Luon muistijälkiä, ketjuja, joilla saan pakotettua itseni tiettyyn mielentilaan.

"Miksi kukaan haluaa itkettää itseään ja katsoa vain elämää sarjaa?" Kysyi yksi kaverini facebookissa. Toiset ihmiset vain metsästävät voimakkaita tunne-elämyksiä. Mäkin metsästän tunne-elämyksiä. Surun, ilon tai minkä tahansa tunteen. Tunteet tulevat juuri hormonituotannosta. Mä pyrin oppimaan tunnetilojen säätelyä ihan sillä, että ajan elimistöä erilaisiin tunnetiloihin. Tällöin saan ehkä valtin tulevaisuuteen, kun ajatuksen voimalla saan elimistön pakotettua tiettyyn tunnetilaan. Tämä ei vielä toimi kokeissa tai kisoissa, jännitys menee yli vielä. Mutta tarkoituksena on saada adrenaliini ja endorfiini (ja varmaan jotain muitakin) liikkeelle jotta saan jännityksen aisoihin. Silloin puhutaan siitä flow-tilasta.

Eli, tällä hetkellä treenaan itseäni ja koiriani, jotta voin säädellä meidän hormoonitoimintaa. Luon muistijälkiä ja vahvistan ketjuja. Ajan itseäni ja koiria eri tunnetiloihin, nostan adrenaliinitasoa, lasken sitä, päästän nauttimaan endorfiinista ja taas nostan adrenaliinia jne. Tällä hetkellä vien itseäni ennen kisoja tai kokeita surun kautta, musiikin avulla, tilaan jossa elimistö erittää noita hormoneja. Se flow-tila, se tila joka on se "mä pystyn mihin vain". Se tila, missä keskittyminen ja suorituskyky on parhaimmillaan. Se tila joka auttaa koiran vaikeidenkin hetkien yli, väsyneenä, ohjaajan ollessa jännittynyt, outo patsas joka puhuukin kireällä äänellä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Syysmietelmiä

Kesäkauden aksat lopetettiin eilen Moilasen Mikan koulutukseen. Mä tykkään Mikan tyylistä vetää koulutuksia, se laittaa kokeilemaan eri asioita, mutta se ei pakota vääntämään itseään sen muottiin. Odotukset eivät olleet lähes 3vk tauon jäljiltä kovin korkealla, odotin miljoonaa tulevaa koiraa. Mutta ehkä tauko oli tehnytkin hyvää ja mun tunne oli aika kohdallaan. Meno oli rentoa ja katsojien mielestä ohjasin normaalia paremmin, "mikset ohjaa aina noin" kommentein säestettynä.

Mika muisti mut virpan kisoista ja sanoi kisaradoistakin että siellä on hyviä pätkiä, ne pitäisi vaan saada yhdistettyä. Koulutus meni samalla kaavalla, tietty treenin tuloksena sain loppuun jo melko puhdasta pätkääkin. Pitkän päivän päätteeksi kellotimme jokaisessa ryhmässä aikoja ja ronihan tekaisi koko porukan nopeimman ajan. Viimeinen rima tuli kyllä alas mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Pieksimme ajassa kuitenkin kokeneita kolmosen kisaajia joilla näytti jo menevän totiseksi kisaamiseksi ;)

Väliajalla sain leikittää muutamaa koiraa joka tuossa häiriössä ei vielä ollut mitenkään tuottavaa. Pitää erikseen käydä sit tottista tekemässä. Mutta on hienoa että muutkin alkavat kiinnostua mun ajatuksista ja olikin useamman kanssa hyviä keskusteluja. Musta on aina hyvä jos pystyy ajattelemaan asioita muutenkin kuin pelkästään omalla tyylillä, vaikkei se omalta tuntuisikaan.

Roomaan on monta tietä, mä olen nyt löytänyt mieleiseni. Se ei ole suorin ja se on kuoppainen, se opettaa paljon mutta se tuottaa paljon hyviä asioita. Nähtävästi se näkyy jo nykyään ulospäinkin. Mielelläni jaan jo nyt mahdollisimman paljon oppia eteenpäin. Mä olen kaiken oppini saanut pyyteettömiltä, vapaaehtoisilta opettajilta. Olen imenyt eri paikoista erijuttuja ja muodostanut niiden pohjalta omaa juttuani. Pyrin siihen etten ikinä unohda sitä, mistä tämä on saanut alkunsa. Musta on niin palkitsevaa nähdä muiden kehitystä, se ei saa olla ikinä multa pois.

Nyt keskitymme tokoon/tottikseen. Ensi lauantaina on Piirinmestaruus joukkuekisa tokossa. Meidän treenimäärällä en laita ylisuuria odotuksia, mutta tiedän ettei ronin osaaminen ole kadonnut mihinkään, ylläpidetty sitä on kuitenkin. Kokeen tavoite on ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi. Rauhallinen ohjaaminen, jännitteen pitäminen läpi kokeen, eli en vapauta liikkeiden välissä, enkä koske koiraan, vaan hallitusti koe läpi, hyvin vähäisillä kehuilla. Toinen tavoite on saada roni toiminta-alueelle ja saada se siellä pidettyä. Sen suhteen olen luottavainen, niin varmaa työtä se on viime aikoina tehnyt. Koekenttä on tuttu agilitysta, eli vire ongelmia ei liene tulevan. Paitsi ehkä hallinnan kautta. Tulos joko tulee, tai jos ei tule niin sitten treenataan lisää.

Hakuryhmää olen nyt kasannut ja ihan potentiaalinen ryhmä näyttäisi olevan tulossa. Vielä ehtii sellaisen syksyn loppukirin ottamaan tässä.



tiistai 2. syyskuuta 2014

Kumpi vie, koira vai ohjaaja?

Nyt kun vauhtiin pääsin blogikirjoituksien kanssa niin yritän pukata uutta aihetta ilmoille. Mä niin nautin nykyisin tosta koiran kouluttamisesta. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa vielä paljon enemmänkin. Mutta nyt opettajana toimii roni, ja siinä se toimii ehkä vielä paremmin.

Mun toiminta on muuttunut niin paljon mustavalkoisemmaksi ja reilummaksi että olen oikein ylpeä siitä kehityksestä. En ole ennenkään koiria kohdellut mitenkään huonosti, mutta toiminta ei ole ollut niin mustavalkoista kuin olen luullut. Roni on hyvä opettaja kun se ilmoittaa kyllä heti jos en ole reilu sitä kohtaan.

Olenkin ronin herkkyyden myötä oppinut paljon, se ei anna paljoa anteeksi. Mutta vaikka kyseessä olisi kovempikin koira, ei turhat konfliktit ole ikinä hyväksi. Kova koira kestää kyllä enemmän virheitä mutta se taas luo helposti ohjaajalleen valheellisen kuvan että osaisi kouluttaa. Koirien kovuuttakin monesti luetaan väärin. Jotkut koirat, kuten bradi, kätkee paineen ja epävarmuuden säheltämisen ja saalisvietin alle. Epävarmuus kyllä näkyy taas monissa asioissa jos sitä osaa katsoa.

Olenkin viime aikoina kääntänyt ajatusmaailmani niin päin että koirani kouluttavat minua. Kun ne eivät osaa puhua, ne ilmoittavat mun epäreiluudesta erilaisin pienin merkein. Koirat yrittävät parhaansa mukaan aina tehdä oikein ja tekevät ainoastaan sitä mikä on tuottavaa. Tuottavaa on se mistä saa parhaan palkan. Onko se ohjaajalla oleva nami tai lelu, vai onko se karkaaminen esteille vai rallattely yksin lelu suussa. Se on jo puolivoittoa jos se on ohjaajalla oleva lelu tai nami. Tai sen pitäisi olla se itsetarkoitus.

Konflikteja voi hallitusti käyttää myös hyödyksi, mutta sitä en tässä käsittele. Mutta siis nykyisin mun toiminnassa vältetään konflikteja viimeiseen asti. Ja hyödynnetään maksimaalisesti koiran luontainen tapa toimia. Palkka arvotetaan niin hyväksi että se voittaa muut asiat.

Tänään kävimme treenaamassa porukalla kokeeseen valmistavaksi. Joka tarkoittaa meillä hyvää mielentilaa ja perusasioiden vahvistamista. Eli häiriössä vahvistin aktiivisuutta ja keskittymistä, hauskanpitoa ja leikkiä. Näin reilu viikko ennen koetta on turha enää koeliikkeisiin hirveenä puuttua. Tiukahkolta tuomarilta on odotettavissa pistevähennyksiä useampaan liikkeeseen ja hyvälläkin suorituksella tulos voi olla tiukassa.

Pieni treenimäärä näkyy eikä täsmällisyys, teknisyys jne ole lähellekään sillä tasolla millä joskus ollut. Mutta mielentila, keskittyminen ja suoritusvarmuus on reilusti korkeammalla kuin ennen. Jos ei tule tulosta niin treenataan lisää, kunhan pääsisimme kokeen läpi hyvässä vireessä, ja mieluummin vaikka vähän kurittomasti. Koe on nimittäin tutulla aksakentällä, eli odotettavissa "agilitymielentila".

Mutta luulen että olen pääsemässä asian ytimeen. En odota tuloksia, vaan haluan vain oppia lisää, ja lisää.

Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne mennään.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Noudon tärkein osa

Sain koutsilta yksi ilta pähkinäksi kysymyksen että mikä on tärkein osa noudossa? Tätä tehtävää miettiessä menikin jonkin aikaa. Kävin läpi kapulaan tarttumiset, rauha vaiheen edessä istuen, korkean vietin ja ties mitä. Viimein, kovasti autettaessa sen tajusin. Jälkeenpäin jopa ilmeisen helppo kysymys. Vastaus avasi taas paljon ajattelumaailmaani. Mutta tottakai irroitus on tärkein vaihe noudossa. Irti käsky tarkoittaa sitä että palkka on tulossa.

Rakennettaessa halukasta noutoa, kuten muistaaksi koeohjeessa sanotaan. On irroitus luonnollisesti se osuus jota kohti koira on saatava pyrkimään mahdollisimman nopeasti. Joku koira helposti palkkaa jo kapulalla itsensä. Toinen mälvää kapulaa epävarmana. Ote on heikko. Luovutus ei ole tiivis. Kyseessä ongelmia jotka johtuvat pääasiallisesti siitä että koiralle ei ole selkeä ketju tai se ei palkkaannu vahvisteesta. Oikein rakennettu nouto koostuu monesta osasta. Saalisvietin kohotus=heittäminen, hallinta nostaa edelleen viettiä=patoaminen sivulla, kiinni käyminen kapulaan, kapulan tuominen, rauha ja mahdollinen kanavointi edessä istuen, irroitus josta koira tietää pääsevänsä vahvisteelle. Jos ohjaajalla ei ole kunnollista vahvistetta, koira voi palkata itsensä jo kapulaan. Kiinni käyminen ja rauha yksikseen palkkaa kyllä koiran, silloin ohjaaja ei vain kuulu kuvioon.

Tästä päästään taas siihen kun useampi on ihmetellyt mun noutotreenejä. Jotkut koirathan saadaan noutamaan kuuliaisuuden tai pakon avulla, ronia ei kummallakaan. Eikä niillä yleensä saada mitenkään näyttävää noutoa. Pakolla tarkoitan nyt prkl tuo se kapula käskyttämistä. Pakkonoudosta olen kuullut mutten tiedä kuinka se tehdään.

Jokatapauksessa, tänään oli noutokapula hukassa ja teinkin treenejä mäntyhalolla. Pyöreä kuoreton puolimetrinen mänty. Nyt näin oikeastaan ekaa kertaa ronissa sen ilmeen jonka noutoon haluan. Se toi halkoa halukkaasti eteeni, istuen ja kanavoiden samalla. Annoin reilusti rauhavaiheen ja nautiskelin tilanteesta. Pystyin vahvistamaan rauhaa pienellä taistelulla, tai irroittamaan ja vahvistamaan irroituksen ottamalla koiran kiinni halkoon uudestaan. Tai sitten yksinkertaisesti ottamaan koira hallintaan ja jatkamalla vaikka seuraamisella, samainen halko toimien vahvisteena.

Mutta se tunne kun hallitsee tilanteen ja koira on äärettömän hyvässä tunnetilassa. Kyllä tästä saadaan vielä nouto ja siitä tulee hyvä nouto.

Sillisalaattia

Taas tulee melkoinen sillisalaatti, aiheuta olisi lukuisia ja en vielä tiedä kuinka monesta ehdin ja jaksan kirjoittaa. Tapani mukaan kirjoitan sitten vähän kaikesta sekaisin.

Päällimmäisenä on mielessä bradin viimeisin tapaturma. Olimme viime viikolla iltalenkillä metsässä ja bradi täräytti yhteen männyn kanssa täydestä vauhdista. Ja bortsun täysi vauhtihan tarkoittaa n. 50km/h. Sydän jätti varmaan useamman lyönnin välistä. Vauhti pysähtyi metrin matkalla, koiran lentäessä voltin kovan ulvaisun saattelemana. Tiedän samanlaisissa tapahtumissa koiria loukkaantuneen vakavasti, jopa menettäneen henkensä. Onneksi siitä ei nähtävästi seurannut muuta kuin lihasvamma. Ell ei ainakaan nähnyt kuvaamiselle tarvetta, nivelten liikeradat oli normaalit eikä aristuksia niissä ilmennyt. No, jokatapauksessa bradilla edessä taas xx määrä saikkua, hihnalenkityksellä siis taas mennään. Ollaanhan tässä 3kk päästykin treenaamaan täysipainoisesti kevään tassuhaavakierteen jälkeen.

Ilmosin viime tipassa meidät bradin kanssa kennelpiirin nuorten koirien toko-ringin näyttökokeeseen. Lopulta peruin menoni jo ennen koetta. Ilmeni että rinkiin haetaan valmiita koiria. Näyttökoe olisi ollut kokeenomainen suoritus ilman palkkaa, "jotta nähdään ohjaajan ja koiran yhteistyö". Ko. suppeakatseisuus jo sieppasi niin paljon että peruin koko jutun. Vastasin että meidän yhteistyö on niin hyvällä mallilla etten halua asettaa koiraa epäreiluun tilanteeseen johon se ei vielä ole valmis. Jos ei yhteistyötä näe nuorelta koiralta kuin ilman palkkaa kokeenomaisesti toimimalla, saa mun puolesta homma olla. Saikun vuoksi ei kyllä muutenkaan olisi voitu kokeeseen osallistua.

Roni on ilmottu tokon piirinmestaruuskisojen joukkueeseen. Tavoitteena ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi ja saada koiralle hyvä mielentila läpi kokeen. Liikkeitä olemme taas hyvin vähän treenanneet. Tuomarin huomioon ottaen seuraamisen painamisesta rokotetaan, ja kymppejä on turha odotella kun pisteitä lähtee sieltä täältä. Eli jos jäävät ei tuurilla onnistu niin tulos on tiukassa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten aijon aloittaa agilityn syystauon nyt. Bradi on saikulla ja mun motivaatio nollissa. Tästä eteenpäin agility jää kakkoslajiksi, eli tottis tai haku menee edelle, jos sattuu päällekkäin. Siltikin se mitä aksaa treenataan, treenataan ns kunnolla, se ei vain ole enää päällimmäisenä.

Tottikseen on palannut se palo, paluu perusasioihin, jota tarvitaan että hommasta mitään tulee. Nöyrä työnteko, niiden pienten osien vahvistaminen joista kootaan tulevaisuudessa kokonaiset liikkeet. Vanha totuus on palannut mieleen "sitä saat mitä vahvistat". Ja siinähän koulutuksen ydin lyhykäisyydessään on, vahvista mitä haluat, jotta saat mitä vahvistat. Eli kun vahvistaa oikeaa asiaa oikeaan aikaan, oikealla vahvisteella, alkaa koira tekemään niin kuin halutaan, yksinkertaista ja totta.

En enää mieti kuinka palasina on nouto. Nautin siitä hetkestä kun roni tarjoaa noutokapulaa, tai muuta esinettä edessä istuen. Ja minulla on vaihtoehtoina vahvistaa sitä istumista, tunnetilaa siihen eteen, tai irroittaa esineestä ja vahvistaa sitä. Tai vain irroittaa esineestä ja pääsemme jatkamaan vaikka toiseen liikkeeseen hyvällä keskittymisellä. Se tunne kun tilanne on hanskassa on huumaava. Silti olen alkanut potkimaan itseä ja koiraa pois mukavuusalueelta. Sieltä on pakko poistua jos haluaa tuloksia. Mulla on nykyään keinot joilla saan ronit palautumaan "harmaalta alueelta", voin tarjota tilan jossa se pääsee purkamaan syntyneen paineen.

Mulla ois kaikki palikat käsissä. Hyvää oppia, hienot koirat, hyvät olosuhteet. Nyt kaikki on kiinni siitä, että mä teen töitä, enkä jumitu paikalleni.