torstai 1. joulukuuta 2016

Huostaanotettu tarkkispoika

Mä olen useamman kerran vihjaillut bradista että se ei ole ihan penaalin terävin kynä jne. Nyt mulla on ollut tarve jonkun aikaa valottaa tätä puolta enemmän.

Kesällä kun roni sai kohtauksia ja sillä jäi vähän epävarma stressitila päälle. Muutamat olivat huolissaan että päästänhän sen pois jos se stressaa liikaa, jos se ei pysty elämään rentoutuneena. Jo silloin ajattelin että bradistahan tässä pitäisi olla huolissaan, se nimittäin ei rentoudu ikinä ja on jatkuvassa stressitilassa. Sille paikoillaan olo kotona on opittu tapa, ei se silloinkaan ole rento. Se on sekunnin sadasosassa pystyssä jos se tulkitsee jonkin käden liikkeen merkiksi että ehkä voisi tapahtua jotain.

Se saattaa tuona hetkenä kaataa olohuoneen pöydän ja jyrätä toiset koirat alleen kun se ampuu esim takaovelle. Ei, ei hätäisiä liikkeitä kotonakaan. Lenkillä se on omassa transsitilassaan ja paimentaa ronia. Se ei ole silloin tässä maailmassa, siihen ei saa juuri mitenkään yhteyttä. Maanista, erittäin maanista. Bradin ollessa 6kk, kysyi tyttäreni että nukkuuko bradi ikinä, se kun ei ollut sellaista nähnyt tapahtuvan. Ja pentukoirien pitäisi nukkua paljon, ainakin niin sanotaan. Nukkui se öisin, sen jälkeen kun oli hyökännyt minun kimppuun ja olin ystävällisesti klo 3 yöllä kertonut ettei nenän pureminen ole soveliasta. Ja roni ja remu oli kertonut että nyt nukutaan. Tai ainakin se makoili ja natoi muiden olla rauhassa.

Mitään mikä vaan pyörii, ei voi olla meillä esillä, se kyllä on sen jälkeen 24/7 leikkimistä. Pallot on takavarikossa piilossa. Lumihiutaleita se yritti pentuna alkaa metsästämään. Ihme kyllä se ei ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota esim autoihin tai pyöriin. Se saattaa nyt 4 vuotiaana lenkiltä takaisin päin tullessa juosta meidän omaan, parkissa olevaa autoa päin.

Sen maha reagoi esim treeniin tai metsälenkkiin menemällä sekaisin. 30min lenkillä ja se alkaa. Yöllä jos heräät niin se seisoo vieressä ja tuijottaa. Aamulla kun herätyskello soi, se syöksyy makkarin ovelle ryminän kanssa. Se on siis koko ajan kierroksilla, se ei oikeastaan koskaan ole rento. Tästä johtuen oma toiminta on korostunut, kotona kaikki toiminta pitää tehdä rauhassa. Ei saa hätiköidä ja esim ovea kohti kävellessä pitää katsoa ettei pienet koirat satu tulilinjalle, bradi kun ei väistä mitään tai ketään, se menee yli tai läpi. Se ei osaa säädellä omaa toimintaansa. Kaikki täysillä nyt.

Yksi ilta sen tajusinkin. Bradi on kuin erityislapsi. Neuroottinen, maaninen ja riippuvainen. Se tarvitsee normaalia enemmän tukea ja ohjausta, varmaa ja luotettavaa huolehtijaa. Sille on maailmanloppu jos sitä ei hyväksytä. Sillä on jonkinsortin eroahdistus, tai paremminkin läheisriippuvaisuus. Se on aika pehmeä ja nöyrä, piilottaen sen vilkkaan ja tempperamenttisen kuoren alle.

Se on kuin huostaanotettu tarkkispoika joka olisi helppo saada huonoille teille. Mutta se on paikassa jossa sitä ymmärretään, sille asetetaan rajat ja annetaan rakkautta. Sen pelastus on ettei se ole terävä eikä aggressiivinen. Mutta silti se voisi olla jossain ongelmakoira, me pärjäämme sen kanssa. Rakas se on, ja hellyttävä, mutta arki sen kanssa ei mitenkään päin ole helppoa. Tai on, kun sillä on tarkat rajat. Ja muistaa itse olla rauhallinen, todella rauhallinen.


torstai 24. marraskuuta 2016

Kuulumisia ja näkymisiä

Jos välillä ihan kuulumisia tänne.

Roni pärjäilee hyvin lääkityksellä, kontrolliaika pitäisi tilata jotta nähdään veriarvot. Samalla haastatella ell mahdollisesta kokeilusta ajaa alas lääkitystä. Kokeilla siksi että näkee onko se epilepsia, eli alkaako tulla kohtauksia kun vähennetään lääkitystä. Jos lääkitys saadaan alas, on kohtaukset luultavasti aiheutuneet jostain muusta syystä.

Roni kyllä elelee ihan normaalia arkea. Ihan normaaliksi se ei ole palautunut vaan persoonallisuudessa on muutos tapahtunut eikä takajalkojen hallinta ole ikinä palautunut ennalleen. Mutta se olikin ronilla aiemmin erinomainen. Huolimatta ongelmista pääsimme aksaamaan viime talvisen koutsin valmennukseen parille tunnille. Menimme siis 3.lk kisaavien mukana ihan täysillä. Totesimme että roni on harmittavan hyvä, siinä ei paljon 6kk tauko näkynyt. Paimentamaan en taida sitä uskaltaa päästää, se on henkisesti sen verran kovempaa hommaa.

Bradin kanssa paimennus joutui tauolle kun treenipäivä muuttui meille sopimattomaksi. Joulun välipäiviksi on tiedossa muutama paimennuskerta. Tottisteltu on sen verran että hieman tekee mieli alkaa tekemään koiraa vaikka tokoon. Pelastuskoiraprojektimme etenee siten että kotosalla olemme tehneet jonkinverran jälkeä ja ryhmätreeneissä hakuun ilmaisua ja olemmepa vähän hajureagointejakin. Kyllähän tuosta pelastuskoiran saa. Vaikka on se todella herkkä ja ohjaajapehmeä, oikein silkkihansikkailla käsiteltävä. Se peittää sen vaan vauhdikkaan kuorensa alle.

Minnille odotellaan juoksuja ihan näillä näppäimillä ja se lähtee kasvattajalle sitten astutettavaksi.

Mä taas olen katsellut ihan tosissaan jo pentumarkkinoita. Kun kaikilla muilla on jo pennut niin kyllähän munkin pitää saada. Kriteerit pentua kohtaan on kovin erilaiset kuin esim bradia etsiessä, saati ronia hakiessa. Bradia etsiessä hain voimakasta koiraa mutta sainkin hyvin saalisviettisen ja tempperamenttisen, mutten mitenkään voimakasta koiraa. Ronia hakiessa hain vain bortsua, sain koiran jolla edelleen mielestäni olisi jotain jota ei monella bortsulla valitettavasti ole, henkistä voimaa. Mutta nyt etsin vain perusterveistä linjoista, perushyvää bordercollieta. Päälajeina tulee olemaan aksa ja paimennus. Mutta ennenkin on sujuvasti vaihdettu lajia koiran ominaisuuksien mukaan.

Tuo voima on mielenkiintoinen asia. Moni ei sitä tunnista, sellaisia koiria kyllä monesti ihaillaan. Tiedän että sitä arvostetaan paimennuspiireissa vaikka se aiheuttaakin ongelmia monesti alkuvaiheen koulutuksessa tai jos ohjaaja ei osaa rakentaa suhdetta oikein. Siksi haen pentua puhtaista paimenlinjoista, en hae mitään erikoista pentua, haen paimennuslinjaista perusbordercollieta. Uskon että sieltä löytyy myös niitä voimakkaita. Ja sieltähän paimennuksesta kaikki bortsun hyvät ominaisuudet on lähtöisin. Minulle on ihan sama jos koira on vähän pitkärunkoinen kuten roni eikä siten ihanne aksaan. Tai että se ei kykene kepeillä maksimi pujotteluvauhtiin.

Haluan bordercollien joka on jalostettu alkuperäistä ajatusta kunnioittaen. Sellainen on varmasti minulle riittävän hyvä. Sellaisella on perushyvä fysiikka, se kykenee laukkaamaan lujaa ja sen voima suuntautuu eteenpäin eikä ylöspäin. Se kykenee hyppäämään esteiden yli ilman mitään ongelmia. Minun mielestäni perusbordercollie on hyvä koira. Monikaan näyttelylinjainen ei ole, omistajien vakuutteluista huolimatta. Hektisyys ei ole tekemisenhalua, terävyys ei ole voimaa, eikä kehässä ravaaminen ole hyvää fysiikkaa. Hyvää fysiikkaa on juosta 2km kelkan jäljellä keskinopeuden ollessa 45km/h. Roni kykenee siihen kylmiltään, samoin kuin hyppäämään metrisen yli paikoiltaan. Vaikka omaa suht suorat kulmaukset. Moni työlinjainen on hyvä perusbordercollie.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Milloin on aika päästää irti?

Novan blogista sain aiheen kirjoittaa uuden tekstin, Nova mietti tälläistä:

"Kuinka paljon olet valmis tekemään koirasi eteen?

Tätä olen pyöritellyt mielessäni usein. Kun koira voi huonosti, joutuu onnettomuuteen, on synnynnäisesti vähän vinksallaan, silloin minä mietin. Kuinka paljon olen valmis tekemään koirani puolesta?

Remun kanssahan tulimme lopputulokseen jossa päästimme sen kivuistaan siinä vaiheessa kun jalkojen hermotuksessa alkoi olla selkeästi puutteita, päästimme sen pois seisten omilla jaloillaan.

Bradinkin kanssa asia kävi hetken mielessä, onneksi olkapääleikkauksesta on hyvä ennuste ja bradikin siitä toipui hyvin. Tosin lähestulkoon joka lenkillä näen sen koko elämän vilistävän filminä silmien edessä. Jos koiralla on päässä reikä, ei siihen saa jälkikäteen asennettua sitä puuttuvaa ruuvia. Bradihan ei ole mikään ideaalikoira, se on ideaalikoira jos haluaa koiran jolla ei ole minkäännäköistä itsesuojeluvaistoa, kykyä rajoittaa menoaa eikä hirveästi aivoja. 

Ronin kanssa ajatuksen eteen jouduttiin alkukesästä. Ihan puskista tulleet epilepsiakohtaukset olivat kyllä järkytys. Voin tässä vaiheessa sanoa että on pirullinen sairaus, nivelvikojen kanssakin menee paljon mielummin. Olin oikeasti jo menettänyt toivoni, olin varma ettei tuo pääty hyvin. Roni sai niin tihein kohtauksia ja jälkitilat jäi niin voimakkaasti päälle. Lisäksi bordercollieilla ei ole paras mahdollinen vaste lääkitykseen. 

Mutta nyt, viimeisestä kohtauksesta on yli 2kk, lääkitys näyttää tepsivän. Ronin kropan hallinta ei ole palautunut takaisin kokonaan. Mutta se on palautunut niin paljon jotta sen kanssa on tehty mölliaksaa medirimoilla pariin kertaan ja se saa mennä rajoittamattomasti maastossa lenkillä. Bradin kanssa juoksemista pahassa maastossa vielä rajoitetaan. Mutta roni siis pystyy normiarkeen ja se on se määre jolla itse sitä määrittelen. Koiran tulee pystyä normiarkeen ilman rajoituksia, eli harrastelemaan jotain, lenkkeilemään ilman rajoituksia ja elämään. 

Jos koira ei siihen pysty, eli sen elämää joudutaan rajoittamaan, se kärsii jollain tavalla eikä hoitoennuste ole kohtuullinen, on ihmisen syytä unohtaa itsekkyys ja päästää se koira pois. Se pitää ymmärtää jo silloin koiraa ottaessa, me olemme jumalan asemassa eikä meillä ole oikeuttaa pidentää turhaan kärsimystä. Koira ei ajattele elämätöntä elämää, se elää hetkessä ja ne rakastaa juosta, ne rakastaa tehdä, yhdessä ihmisen kanssa. Ne ei rakasta elämää jossa jokainen ylösnouseminen, juoksuasken, hyppy, aiheuttaa kipua. 

Nykyään on eläinlääketiedekin kehittynyt ja asemat ovat enemmän liiketalouden ehdoilla joten lääkäreidenkin kanssa pitää olla tarkkana onko hoito enää tarkoituksen mukaista. Asemat kyllä tekevät vaikka mitä saadakseen ihmisten, eritoten vakuutusyhtiöiden rahat. 

Loppuun nopea harrastuspäivitys. Bradi on osoittanut hyviä ominaisuuksia pelastuskoiratreeneissä. Paimennuksessakin se on kiva, mutta se laji taitaa jäädä. Treenipäivä muutui meille sopimattomaksi. Ehkä mun pitää vain uskoa ettei tuo laji sovi meille, liikaa muuttujia että pääsemme treenaamaan. 


maanantai 26. syyskuuta 2016

Niille jotka ymmärtävät, ei tarvi selittää, Niille jotka eivät ymmärrä, on turha selittää.

Nopea päivitys, kello lähentelee puoltayötä. Mä olen nyt lähiaikoina ollut tekemisissä usean lajin aloittelijoiden kanssa. Siinä samalla olen tajunnut kuinka pitkälle olen tullut jo siitä. Välillä aloittelijoiden touhu näyttää turhauttavalta, jopa naurettavalta. Mutta... ihan samalta se on oma homma näyttänyt. Nykyään kun harvoin näyttää eksyksissä olevalta pikkulapselta hihna kädessään :) Olen uskaltanut alkaa tehdä.

Roni elelee sairaseläkeläisenä, pärjää normaaliarjessa ja taas on menty kohta 2 kuukautta ilman kohtauksia. Pärjää normaalilenkeillä ja kotitottistakin tekee mielellään. Hakumetsään olisi kiva saada se välillä. Meidän pk-hakuporukka kuoli, otin bradin kanssa vastaan paikan pelastuskoiraporukasta. Tärkeää työtä vaikka sieltä ei saa niitä koulareita, joiden voimin voi sitten suunsa aukaista julkisestikin. Nythän ei ole pätevä keskustelemaan koska kisakirjat ei ole täynnä, eikä kasvata itse.

Mä en niiden koulareiden perään niin ole. Tärkeämpää mulle on ollut alkaa ymmärtää. Pärjätä voi myöskin ilman että ymmärtää, eikä se väärin ole. Jokainen tekee kuten tahtoo. On koiran omistajia, on koiraharrastajia ja on koiraihmisiä. Suurin osa on ekoja, paljon on myös toisia, kolmannet tuntee toisensa nopeasti tavatessaan, silloin harvoin kun törmää. Tavoitteita voi olla erilaisia.

Ai niin, operaatio bradista paimenkoira etenee hyvin. Bradi on luontaisesti hyvin pätevä eläimillä, rauhallinen, käsittelee niitä hyvin ja tekee viisaita tekoja. Flänkit lähtee hyvin, se kuuntelee mua ja alkaa näyttää paimenkoiralta. Jopa koutsi jolta ei paljon yleensä analyyseja saa, kehui sen tyyliä. Ja kun nämä lampaat ei ole mitään ihmisen perässä juoksevia pullalampaita ;) Koira joutuu välillä tekemään ihan kunnolla töitä.




tiistai 30. elokuuta 2016

One Mind *vanha luonnos*

Tiedättekö, no ettehän te tiedä. No osa tietää, osa ei varmasti ymmärrä taas mitään mistä mä puhun. Osa pyörittelee taas silmiään "ei tuollaista ole olemassakaan". Nyt tuo kyseinen "OneMind" ei tarkoita ko sanaa hyödyntävää agilityvalmennusta. Puhun nyt keskusteluyhteydestä koiran kanssa, jostain erityisestä. Se ei tarkoita sitä että koiraa istuu kun sille sanotaan istu. Toisaalta olen aihetta jo aiemmin sivunnut.

Kaikki ei välttämättä tiedä taustoja niin lyhyesti niistä. Ronin kanssa meillä on ollut ongelmana passiivinen koira. Olen omalla toiminnallani saanut ronit väistämään passiiviseksi josta johtuen on esiintynyt suurissa määrin esim haistelua yms sijaistoimintaa. Kouluttaminen lajeihin joissa koiran tulisi pelata yhdessä ohjaajan kanssa, on ollut vaikeaa. Saalisvietti ei ole auennut, koiraa on ollut hankala motivoida. Syyt ongelmaan on löytynyt ohjaajasta. Mustavalkoisuuden puute, ohjaajan liika aktiivisuus, koiran turha paineistaminen jne jne. Mitään yhtä yksittäistä ei ole ollut vaan kokonaisuus.

Ongelmista on aika hyvin päästy yli, tosin kokeissa ei olla käyty aikoihin joten en tiedä kuinka reagoi ohjaajan jännittämiseen. Projektissa on keskitytty ohjaajan käytöksen muokkaamiseen, oikea-aikaiseen vahvistamiseen ja palkkauksen palkkaavuuteen. Tuo kolminaisuus on avannut ihan uuden maailman. Olin jo hylkäämässä ronin tottis uraa koiran "vietittömyyden" vuoksi. Nyttemmin tuo virheellinen uskomus lienee todistettu ohjaajan tyhmyydeksi. Roni saalistaa, haastaa, raastaa ja taistelee, voisin melkein sanoa varovaisesti että keskiverrosti. Ainakin hanskat saa olla itsellä kädessä ja hakumaalimiehet huokailevat välillä hiirenhiljaa paikalle syöksyvää koiraa joka tulee leluun täysillä.

Tässä tyylissä koira toimii koulutuksen peilinä. Koiraa tarkkaillaan koko ajan miten se vastaa koulutukseen, kuinka vapautunut se on, kuinka aktiivinen se on ja kuinka hyvä itseluottamus sillä on. Ohjaajan tulee tiedostaa, tai vähintäänkin olla valmis oppimaan kuinka pienet asiat oikeasti vaikuttavat kokonaisuuteen. Mä olen viime aikoina ihaillut kuinka roni on vapautunut arjessa. Ei häivääkään stressistä.

*tauon jälkeen kirjoitettua*

Ehkä on syytä päättää tämäkin luonnostelma. Elämä on julma. Edelleen pyrin koirieni kanssa eritoten henkiseen yhteyteen, koetulokset on tästäkin edespäin toissijaisia. Ronin kanssa yhteyttä pidetään lähinnä normiarjessa.

Bradin pään sisään olen myös päässyt. Eritoten paimennuspellolla on ollut makeaa kun on koiran kanssa samalla planeetalla. Ja se näkyy kuulemma myös ulospäin. Ihmiset ei vaan ymmärrä, ne eivät ymmärrä kuinka pienillä häivähdyksillä sen koiran kanssa keskustellaan, hyvässä sekä pahassa. Eleet, äänenpainot, hihnasta/liinasta kiinnipitäminen, kaikki. Pelkästään liinan kautta voi viestittää koiralle niin paljon asioita etten vielä voi sitä edes käsittää. Mutta onneksi haluan opiskella.

Tässä tapauksessa koira on siis sielun peili. Siitä nähdään missä mennään, mennäänkö samalla polulla vai tarvotaanko ojassa. Ja olen erittäin tyytyväinen että olen saanut johdatuksen tähän maailmaan, maailmaan jota useimmat eivät tunne.

Kuulumisia

Eilen oli Sonjan kanssa vetämäni agilityn mölliryhmän kesän päätös treeni. Ratana varsin kinkkinenkin 15 esteen rata joka kuiten koostui vain hypyistä ja putkista. Ja ryhmäläisethän selvisivät todella hienosti radasta. Hienoa oli huomata kuinka ryhmäläiset menivät todella hyvin omalla tasollaan ja toteuttivat kesän aikana opeteltuja juttuja. Vain pieniä viilauksia piti tehdä. Kaikista hienointa on ohjata ihmisiä jotka ovat oppimiskykyisiä sekä -haluisia.

Olen kesän aikana tuomaroinut parit epikset joiden yhteydessä olen saanut valitusta vaikeista radoista. Paitsi meidän ryhmäläiset ovat olleet hiljaa. Kai he ovat tottuneet :) Muutamassa treenissä on meinannut kylmätä olenko valinnut liian haastavat harjoitukset mutta aina on lopetettu hyviin suorituksiin. Ohjaajien itseruoskinta on ihan eriasia. Mutta kai mä jatkan ryhmän vetämistä edelleen, on se niin palkitsevaa.

Roni on nyt ollut ilman kohtauksia ja hyvällä menestyksellä kulkenut lenkeillä vapaana. Ollaan menty monipuolisia maastoja siten että vahdin ja tarvittaessa vähän rajoitan hulluinta vauhtia. Vähän kuin pennun kanssa mentäisiin, olen ajatellut että ronin kuntoutumiselle se tekee hyvää. No mikä vielä parempaa, annoin ronin mennä eilen agilitya medirimoilla, nollakoirana, eli 40cm taisi olla korkeus. Pelkäsin vähän että rata jää kesken.

No mitä vielä, roni tuli roniksi hiljaa ja varovaisesti, mutta että tuntui se niin hyvältä. Ja mehän teimme kylmiltään, yhdessä, nollaradan. Roni meni siististi, mutta emme ota kuitenkaan tavaksi. Sairas on sairas, ei siitä pääse mihinkään ja ronissa näkyy vaikutukset. Ai että mulla on ikävä tuon koiran kanssa yhdessä tekemistä. Meidän yhteistyö radalla alkoi olla sillä tasolla talvella että odotuksia oli jo paljon. Mutta aina ei mene kuten suunnittelee. Eikä se ole se tuloshakuisuus, meidän yhteistyö alkoi olla niin hyvällä tasolla joka suhteessa.

Edelleen nautin kun se tuo lelun, se ei riivi eikä riehu, se tulee ja tappaa. Siis henkisesti, se tuijottaa suoraan silmiin ja haastaa avoimesti. se ei revi, se vastustaa. Sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Ja kun sitä on maistanut, ei muuta halua. Samalla on vahvistunut se mitä jo vähän aikaa olen miettinyt mutten ole ääneen halunnut tunnustaa. Mä tartten aksakoiran, sanokaa mitä sanotte. Ensisijaisesti, haen aksa ja paimennuskoiraa, sellaista perusbordercollieta. Jos tulee tyypiltään roni, voidaan harkita muutakin. Se on vain niin Hieno. Mutta niitä on harmittavan harvassa, kun se ei ole missään suhteessa helpoin. Esim bradin tyyppinen on halutumpi, se on heti ja aina valmis kaikkeen, helppo, nöyrä ja, no helppo :D

P.S. Bradi on syttynyt lampaille ja ah kun se on ihana siellä. Ehkä se on kuitenkin se bradin "the laji".

perjantai 19. elokuuta 2016

Pään sisään

Aikoihin en ole tätäkään päivittänyt. Nyt yksi saamani viesti innoitti tähän. Mä olen pyrkinyt kokonaisvaltaiseen muutokseen itsenikin kohdalta. Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään eroon valittamisesta, pessimistisistä ajatuksista ja kaikesta muusta negatiivisesta. En tuhlaa hirveästi aikaa muiden tekemisien miettimiseen. Seuraan ja katselen muita lähinnä oppiakseni lisää. Eli siis pyrin vain hyötymään ympärillä tapahtuvasta. Käytännössä yritän siis muuttaa omaa elämääni positiivisen energian kautta.

Ajatus on tänä kesänä ollut kovalla koetuksella. Olisin ollut valmis pieneen itkupotkuraivariin ronin sairauden vuoksi. Tietyllä tasolla olen asian kanssa päässyt sinuiksi, olen ymmärtänyt sen vaikken hyväksykään sitä. P.S. lopetin tupakanpolton, tuosta vaan, 24 vuotta ehdin tupakoida ja nyt 6kk savuttomana. Halusin todistaa itselleni että ei se ole kuin itsestä kiinni. Seuraava etappi on - 17kg ja hyvään fyysiseen kuntoon pääseminen.

Olen sellainen oman tieni kulkija, jotain asioita on vaan pakko päästä kokeilemaan vaikka joku sanoisi ettei se onnistu. Oikeastaan uhallanikin on sitten päästävä kokeilemaan jos se edes ajatuksen tasolla mielestäni on mahdollista. Vielä kun ronin kanssa kävimme yhdessä pitkän matkan, helvetistä taivaaseen, tai ainakin melkein. Ronin myötä olen oppinut ettei koiran kouluttaminen ole vain niiden temppujen opettamista, ainakaan minulle. Tahdon päästä syvemmälle, haluan ymmärtää mitä se koira oikeasti tekee, tahdon päästä sen pään sisään.

Tahdon saada koiran koko potentiaalin ulos. Koiriin on jalostuksen myötä tullut rajallinen määrä ominaisuuksia. Mutta vielä rajallisempi määrä ihmisiä saa koirista ne ominaisuudet ulos. Tahdon saada ne ominaisuudet ulos myös hallitusti. Olla kartalla, pystyä säätelemään sitä hommaa.

Olen saanut moitteita mun teoriapainotteisesta koiran kouluttamisesta, mietin liikaa, teen liian vähän. Mut mielestäni nyt vasta osaan riittävästi jotta vältän virheiden jatkumisen. Nimenomaan jatkumisen. Jokainen tekee virheitä, ihan jokainen, eikä koiran kouluttaminen niihin kaadu. Ei ne pilaa mitään. Tärkeintä on että pystyykö ne virheet näkemään, pystyykö niihin reagoimaan ja pystyykö itse muuttamaan omaa toimintaansa.

Tuloshakuisuus on jäänyt toissijaiseksi, haluan vain nauttia tilanteista joissa tunnen olevani koiran kanssa samalla aaltopituudella. Samaten kun koulutan muita, vedän siis yhdistykselle mölliaksaa. En niinkään kouluta tekniikkaa, eikä mulla siihen hirveän pitkälle riitä resurssitkaan. Keskityn enemmän ihmisten kouluttamiseen. Koulutan ihmisiä opettelemaan lukemaan koiraansa, tai autan niitä muuttamaan toimintaansa. Ja mittarina pidän koiraa.

Esimerkkinä: näen ettei koira ole oikein halukas yhteistyöhön ihmisen kanssa. Mietin mikä siihen on syynä, mietin mitä muutetaan. Jos muutos ei tuota haluttua suuntaa niin muutetaan jotain muuta. En mä vielä varmasti osaa ongelmia ratkoa. Mutta enemmän panostan koiran lukemiseen ja sitäkautta osaan etsiä muutosta, siinä ei voi mennä pahasti metsään jos pystyy reagoimaan siihen koiran käytökseen.

Mutta lopputulemana, mielestäni koiria osataan lukea todella huonosti ja niiden potentiaalia ei saada ulos. Kikkaillaan kaikenmaailman palkan suunnilla, vaihdetaan palkkaa parempaan tai huonompaan koiran vireen mukaan jne. Kun ongelma on kuitenkin siinä ettei koira eikä ohjaaja hallitse tilannetta. Minun tavoitteena on tulla paremmaksi kouluttajaksi sitä kautta että osaisin lukea paremmin koiria ja opetella hallistemaan niitä "sisältäpäin". Tuloksia tulee sitten jos tulee, ja jos nuo pirun koirat pysyis terveenä.