keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ilona iloinen mutta totinen

Ilona on iloinen, minä olen myös iloinen. Ainahan pennut on ihania ja niistä pitää. Mutta tällä kertaa se edelleen tuntuu ihan erityiseltä. Ilona on kuin roni, mutta paljon rohkeampi toimintakykyisempi. Se on kuin sekoitus mun aiempia koiria. Bradilta on tullut tempperamenttia ja vilkkautta, mutta järki on tullut mukana. Remulta on tullut dominanssi, ahneus ja eräänlainen "ilkeys". Eihän siitä nyt pennusta tiedä mitä tulee mutta edelleen, se on kuin esimerkki ajatusteni mukaisesta täydellisestä pennusta. Se on välillä "pain in the ass", mutta samalla niin suloinen. Hykertelen riemusta joka kerran kun yritän nätisti irroittaa suusta jotain kiellettyä. Se kun pentu tapittaa suoraan silmiin, puree täydellä suulla ja rauhallisesti kenkään eikä ole aikomustakaan irroittaa. Kanavoinnin kautta irroitus löytyy tai tietenkin vaihtokaupalla.

Se on nöyrä, mutta se ei nöyristele. Se vaikuttaa äkkiseltään nöyremmältä kuin onkaan. Se on pirun vihainen kun sille päälle sattuu. Siinä on sitä samaa eläimellistä alkukantaisuutta kuin mihin ronissa olen ihastunut. Se voima joka ne pitäisi hengissä luonnossakin. Ilonassa se näkyy jo monellakin tapaa. Jotain lieveilmiöitä se tietty tuottaa. Varsinkin nyt pentuna se meinaa heikompiaan kiusata. Mutta näyttää että nyt minulla on se työkoira, joka tekee tosissaan. Kun se starttaa, se ei enää leiki. Kunhan nyt vain pysyy terveenä.

3 viikkoa meni ennenkuin pojat sen hyväksyi laumaan. Siitä lähtien bradi on hoitanut leikkisedän roolia ansiokkaasti. Siinä on kyllä koira jolla on sydän kultaa ja haluaa kaikille vain hyvää.

Roni sai viime viikolla toisen epilepsiakohtauksensa heinäkuun jälkeen, edellisestä meni 1,5 kuukautta. Viimeisimmät kohtaukset ovat olleet lyhyitä eikä ole jättäneet mitään jälkitiloja. Olemmekin tehneet kaikkea ihan normaalisti. Käymme paimentamassa, aksataan aina kun päästään ja kuntoa kohotetaan kunnon lenkeillä. Arki luistaa siis varsin hyvin.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Tunteiden vuoristorata, tunteella, ei järjellä.

Kun kurkkua puristaa ja sydän on pakahtua, onnesta tällä kertaa.

Tapahtumaketju sai alkunsa kesällä Tyrnävän paimennuskisoissa. Kisoissa tottakai oli monia erilaisia, hienoja koiria. Mutta yksi oli selkeästi ykkönen, toinenkin herätti kiinnostuksen. Nykyaikana kun älypuhelin on mukana, jo heti kisoissa piti alkaa googlettelemaan kuka ja mistä. Googlettelu tuotti tuloksen että koira oli Päättymätön Teho, kari. Koira oli erittäin nopea, "keveä" eli ei hirvittävän voimakas silmä vaikka oli intensiivinen ja uhkui voimaa. Juuri sitä voimaa jota nyt en edelleenkään osaa selittää.

Tapahtumaketjuun tottakai kuuluu yhteydet kasvattajaan, pentussuunnitelmat, omat suunnitelmat, empiminen jne jne. Pennut syntyi, kuulumisia tihkui, edelleen empimistä. Emä oli videolla ihan samantyyppinen, intensiivinen ja periksiantamaton. Vasta pentujen ollessa 7 viikkoisia tuli lopullinen päätös, tästä on saatava pentu, hinnalla millä hyvänsä. Pennuista näki videolta että aivot tulee mukana jo perustoimituksessa eikä ne ole puhtaasti saalispuolen koiria. Kyllä,se on juuri se juttu. Samaan syssyyn kun katselin sulutauluja niin sen tajusin.

Uros, kari, sen emän emän emä on snow. Snow on taas roni emän, vissyn sisko. Uroksen emälinja on siis sama kuin ronilla. Joo, tuo se tietty pienen epiriskin mutta ronilla se oli molemmilla puolilla. En tiedä mikä voima ohjasi mutta ihastuin siis kisoissa ainoaan jalostuksessa olevaan ronin sukuhaaraan. Eihän tässä vaiheessa enää ole paluuta. Järjellä ei enää ole mitään tekemistä, nyt mennään tunteella loppuun asti.

Sehän piti sitten perjantaina startata kohti Orivettä, 450km suuntaansa. Perillä makea pentue, jokainen pentu olisi ollut potentiaalinen. Kukaan ei varmasti ole helppo, ei mikään tulosautomaatti. Mutta yhteistyön toimiessa varmasti hienoja ja voimakkaita koiria.

Minulla oli lopulta varaa valita parista vaihtoehdosta. Ja mähän päädyin siihen ilkeinpään ja dominoivimpaan narttuun. Se tuli meille sijoitussopimuksella kun kasvattaja halusi siihen jättää jalostusoikeuden. Pentujen takana on hienoja paimenia. Englantilaisia sukuja ja emä on tuontikoira. Pari pentua on menossakin työkoiriksi, siksikin odotukset on korkealla. Potentiaalia pitäisi löytyä.

Eli nyt esittäytyy Päättymätön loiste, alias Ilona. Terhakka lyhytkarvainen trikkityttö. Olen mykkänä onnesta. Muutaman päivän tutustumisen jälkeen en keksi mitä muuttaisin kun pitäisi kuvailla täydellinen pentu.


keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Uusi vuosi, uudet kujeet, tai sitten ei...

Viime vuodelta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Sen verran kuitenkin että koko ajan opin olemaan koirilleni selkeämpi ja oikeudenmukaisempi ohjaaja. Kauteen lähdettiin kovin odotuksin, ronin kanssa agility alkoi olla samalla radalla menemistä, haussa piti päästä kokeisiin asti mutta, sitten iski se mutta. Ronin epilepsia vei mut aika syvälle. Minkäänlaista motivaatiota ei tahtonut löytyä.

Siihen ei ainakaan auttanut se etten ole bradin kanssa löytänyt sitä punaista lankaa eikä sitä ole yhdessäkään lajissa saatu "ajettua sisään". Kaikki lajit on "sytyttelyvaiheessa". Bradi jää vähän kärsijäksi kun minä en sen kanssa tahdo osata toimia. Pk-haku jäi, aksa on jätetty, paimennusta yritettiin mutta sekin jätettiin lopulta. En minä tiedä, joku olisi onnellinen tuollaisesta koirasta jolle maailmassa ei ole muuta kuin minä. Minä en taas ihan istu tuollaiseen palvontaan, nöyryyteen ja ohjaajapehmeyteen.

Pelastushaussa se tuntuu toimivan, kun pistojen suoruudella ja muulla teknisyydellä ei ole niin väliä. Tekemisen halua löytyy ja se kuitenkin irtoaa vähän turhankin herkästi tässä lajissa.

Ronin kanssa kävimme aksaamassa syksyllä parit treenit ja yhdet epiksetkin, joissa lähes kylmiltään pääsimme palkinnoille. Sielläkin starttien välissä piti käydä kyyneleet nielemässä nurkan takana. Tuo koira tuntuu niin hyvältä että pahaa tekee tehdä sen kanssa. Tämmöinen puolen vuoden tekemättömyys ei ole kuin parantanut sitä. Aksassa puhdasta rataa, haussa suoraa pistoa, hyvällä irtoamisella tyhjää ja paimennuksessa ekasta askeleesta lähtien. Se tunne kun taluttaa sen mihin tahansa ja kaikki onnistuu. Harmittavan hyvä.

Nyt olisi yksi erittäin mielenkiintoinen pentue. Pitkästä aikaa sellainen joka sýkähdyttää. Kuukausi sitten olin varma että otan siitä pennun, en enää niinkään. Roni pitäisi käyttää kontrollissa, mahdollisesti kokeilla lääkkeiden alasajoa, bradi pitäisi kuvata, selässä tai takapäässä epäilen jotain vaivaa joka aiheuttaa kipua. Minttu pitää tutkia, sillä on kipuoiretta ja toinen etujalka aristaa. Eiköhän siinä ole tarpeeksi tälle keväälle.

Ja ehkä tärkeimpänä, jos nyt otan pennun, laittaisin sille epäreilut odotukset mitä se luultavasti ei pystyisi täyttämään.

Parasta menneessä vuodessa on ollut huomata ja lukea kuinka ohjaajat ovat kehittyneet ja ymmärtävät myös kehittyneensä. Harmittavan vähälle huomiolle jää vielä nykyäänkin ohjaajan oma toiminta. Hyviä koiria menee hylkyyn kun ohjaajat eivät vain osaa, eivätkä halua kehittyä.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Se pieni ero. Ei sitä voi selittää jos sitä ei ymmärrä.

Olen tätä kirjoitusta hauduttanut päässäni ja nyt sain lopullisen sysäyksen. Olen kyllä asiasta aiemminkin kirjoittanut mutta tänään asia tuli silmille. Erään ihmisen facebook-päivityksessä kokeneet sakemanni ihmiset puhuivat rodun muutoksesta. Saksanpaimenkoirista jalostetaan nopeampia ja saalisviettisempiä, kun halutaan niiden pärjäävät kisoissa malikoille. Mutta eihän se niin toimi. Kaksi erityyppistä rotua ja mennään perse edellä puuhun. Siinä kadotetaan rodun vahvuuksia kun lähdetään hakemaan toisen vahvuuksia. No jalostus se ei ollut tämän jutun teema.

Siellä joku sanoi hyvin, teho ei korreloidu saalisviettiin ja nopeuteen, mikä tosin äkkinäisen silmään on sitä tehoa. Onhan se näyttävää ja tehokkaan näköistä monien mielestä. Se teho, josta mä puhun voimana, taas tulee ihan muista asioista. Teho on sitä kun koiralla on viettiä, rohkeutta ja kuormituksensietoa. Tarkoittaa sitä ettei saalis ole ainoa aktivoitavissa oleva viettialue ja sitä kestää kouluttaa.

Asia tuli siis ilmi tänään paimennuksessa bradin kanssa. Bradillahan on toimintakykyä, saaliviettiä, tempperamenttia ja nopeutta yli oman tarpeen. Mutta ei se vaan paimennuksessa loista. Sillä ei oikein ole rohkeutta, eikä se kestä kuormitusta. Se on niin nöyrä ettei se uskalla tehdä omia ratkaisuja ollenkaan. En sano etteikö koulutuksessakin olisi vikaa. Mutta ei siellä silti tunnu ihan tarvittavia palikoita olevan. Sitä pitää käsitellä niin silkkihansikkain ettei mun taidot siihen riitä. Eipä onnistukaan kun koira pitäisi saada menemään yli vaikeasta paikasta eikä pystykään saaliilla viemään. Heitän siis hanskat tiskiin tuossa lajissa.

Siksi vaihdankin huomiselle tunnille ronit. Se opettaa mulle paljon enemmän. Nyt vain pikkuisen testaillaan kuinka se kestää. Epilepsia on niin salakavala ettei siitä tiedä mikä siihen vaikuttaa vai vaikuttaako mikään. Mutta, ronihan oikein nauttii pienestä kuormituksesta, ja painetta se kestää muutenkin enemmän. Se ei ole niin nopea tai saalisviettinen kuin bradi. Mutta voimaa sillä on paljon enemmän, se pyyhkii bradilla pöydän mennessään. Koulutettavuus sillä taas ei ole niin hyvä kun ei sitä nöyryyttä niin ole mutta se paikataan koulutuksen kestävyydellä. Se kestää tehdä virheitäkin ja se vastaa kyllä oikeanlaiseen koulutukseen nopeasti. Siinä oli syy miksi olisin halunnut sen jalostukseen vielä.

Tästä päästään taas aihetta liippaavaan asiaan. Monesti tulee keskustelua kun puhutaan koulutuksesta ja sen "iloisuudesta" tai "mukavuudesta". Aina välillä kuulee kun joku ei ole koirasta kivaa (yleistäen rankasti). Ajatellaan suurinta osaa harrastajista, he kouluttavat koiriaan jotta heillä on kivaa. Heillä on päiviä jolloin "koira nyt ei vain halunnut".

Jos taas ajatellaan vaikka rajavartiostoa, poliisia, lampuria tms töitä joissa käytetään koiraa apuna. Ei siellä voi yksinkertaisesti tulla päivää, ei edes hetkeä jolloin "koira nyt ei halunnut". Se on pirullinen tilanne jos koira ei uskalla käydä kiinni puukkomieheen vaan jää kuseksiin puskiin matkalla. Koiran pitää tehdä, vaikka se nyt ei sillä hetkellä ole kivaa. Sen tulee ohjaajalta tulevasta paineesta huolimatta pystyä tekemään tehtävänsä tarkasti ja loppuun asti. Siinä tulee se ero koiramateriaalissa ja koulutustavoissa. Harrastetaan tai koulutetaan työkoiraa, se on pari ihan eri asiaa.

Mä koulutan koiraa kuten työkoiraa. Tulevaisuudessa mulle on tulossa lampaita enkä usko ikinä olevani niin rikas että on varaa niitä kadottaa mihinkään "kun koiraa ei huvita". Harrastan myös pelastuskoiratoimintaa, vapaaehtoistyönä. Vaikka se on vapaaehtoistyötä, ei sinne pidä mennä katsomaan huvittaako koiraa. Siksi minua vähän oudoksutti kun keskustelimme pakkasrajoista. Kerroin meidän rajaksi -15 astetta, sen jälkeen homma menee epämukavaksi. Siihen tuli kuittia että ei oikeat etsinnät katso pakkasta ja pitäähän koiran rajat olla selvillä.

Oikea tilanne on eri kuin treenit. Jos 5v lapsi on hukassa niin ei sille ole pakkasrajaa. Toinen, pitäähän koiran rajat tietää. Kun mun koira on hälytysryhmässä, en mä siltä kysele húvittaako sitä. Sen pitää silloin tehdä kuten mä käsken. Ja siihen se koulutetaan, jos suinkin pystytään. Silloin sille on ihan sama mennäänkö pakkasella vai helteellä. Minun pitää itse tietää, mihin keliin sen voin vielä laittaa. Mutta edellä mainittujen juttujen vuoksi pitääkin olla erilaista materiaalia. Toiset on vähän helpompia, toiset vähän haastavampia.

Kaikille kaikkia mutta niitä vaikeitakin pitää olla, muuten ei riitä kunnollista materiaalia työkäyttöön. Ne tulee sieltä ihan samoilta kasvattajilta. Siksi en ole vieläkään ottanut sitä sakua. Se kun tulee sieltä työkoirapuolelta, sillä on voimakas puolustuspuoli eli se on kaksiviettinen. Sitä ei halllita pelkällä pallolla, se ei tee asioita huvikseen. Se tekee ne tosissaan, aina. Ja se pitää osata motivoida, että sitä kiinnostaa tehdä tosissaan. Tämän tyypin koira voi olla vaarallinen väärissä käsissä. Eikä sen kanssa varmastikaan menestytä kisoissa. Se ei tahdo taipua siihen muottiin. Mutta sen näkee, ja tuntee, sen voiman, ehtymättömän voiman. Se kun on saatu valjastettua käyttöön, koiraa huvittaa aina.

torstai 1. joulukuuta 2016

Huostaanotettu tarkkispoika

Mä olen useamman kerran vihjaillut bradista että se ei ole ihan penaalin terävin kynä jne. Nyt mulla on ollut tarve jonkun aikaa valottaa tätä puolta enemmän.

Kesällä kun roni sai kohtauksia ja sillä jäi vähän epävarma stressitila päälle. Muutamat olivat huolissaan että päästänhän sen pois jos se stressaa liikaa, jos se ei pysty elämään rentoutuneena. Jo silloin ajattelin että bradistahan tässä pitäisi olla huolissaan, se nimittäin ei rentoudu ikinä ja on jatkuvassa stressitilassa. Sille paikoillaan olo kotona on opittu tapa, ei se silloinkaan ole rento. Se on sekunnin sadasosassa pystyssä jos se tulkitsee jonkin käden liikkeen merkiksi että ehkä voisi tapahtua jotain.

Se saattaa tuona hetkenä kaataa olohuoneen pöydän ja jyrätä toiset koirat alleen kun se ampuu esim takaovelle. Ei, ei hätäisiä liikkeitä kotonakaan. Lenkillä se on omassa transsitilassaan ja paimentaa ronia. Se ei ole silloin tässä maailmassa, siihen ei saa juuri mitenkään yhteyttä. Maanista, erittäin maanista. Bradin ollessa 6kk, kysyi tyttäreni että nukkuuko bradi ikinä, se kun ei ollut sellaista nähnyt tapahtuvan. Ja pentukoirien pitäisi nukkua paljon, ainakin niin sanotaan. Nukkui se öisin, sen jälkeen kun oli hyökännyt minun kimppuun ja olin ystävällisesti klo 3 yöllä kertonut ettei nenän pureminen ole soveliasta. Ja roni ja remu oli kertonut että nyt nukutaan. Tai ainakin se makoili ja natoi muiden olla rauhassa.

Mitään mikä vaan pyörii, ei voi olla meillä esillä, se kyllä on sen jälkeen 24/7 leikkimistä. Pallot on takavarikossa piilossa. Lumihiutaleita se yritti pentuna alkaa metsästämään. Ihme kyllä se ei ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota esim autoihin tai pyöriin. Se saattaa nyt 4 vuotiaana lenkiltä takaisin päin tullessa juosta meidän omaan, parkissa olevaa autoa päin.

Sen maha reagoi esim treeniin tai metsälenkkiin menemällä sekaisin. 30min lenkillä ja se alkaa. Yöllä jos heräät niin se seisoo vieressä ja tuijottaa. Aamulla kun herätyskello soi, se syöksyy makkarin ovelle ryminän kanssa. Se on siis koko ajan kierroksilla, se ei oikeastaan koskaan ole rento. Tästä johtuen oma toiminta on korostunut, kotona kaikki toiminta pitää tehdä rauhassa. Ei saa hätiköidä ja esim ovea kohti kävellessä pitää katsoa ettei pienet koirat satu tulilinjalle, bradi kun ei väistä mitään tai ketään, se menee yli tai läpi. Se ei osaa säädellä omaa toimintaansa. Kaikki täysillä nyt.

Yksi ilta sen tajusinkin. Bradi on kuin erityislapsi. Neuroottinen, maaninen ja riippuvainen. Se tarvitsee normaalia enemmän tukea ja ohjausta, varmaa ja luotettavaa huolehtijaa. Sille on maailmanloppu jos sitä ei hyväksytä. Sillä on jonkinsortin eroahdistus, tai paremminkin läheisriippuvaisuus. Se on aika pehmeä ja nöyrä, piilottaen sen vilkkaan ja tempperamenttisen kuoren alle.

Se on kuin huostaanotettu tarkkispoika joka olisi helppo saada huonoille teille. Mutta se on paikassa jossa sitä ymmärretään, sille asetetaan rajat ja annetaan rakkautta. Sen pelastus on ettei se ole terävä eikä aggressiivinen. Mutta silti se voisi olla jossain ongelmakoira, me pärjäämme sen kanssa. Rakas se on, ja hellyttävä, mutta arki sen kanssa ei mitenkään päin ole helppoa. Tai on, kun sillä on tarkat rajat. Ja muistaa itse olla rauhallinen, todella rauhallinen.


torstai 24. marraskuuta 2016

Kuulumisia ja näkymisiä

Jos välillä ihan kuulumisia tänne.

Roni pärjäilee hyvin lääkityksellä, kontrolliaika pitäisi tilata jotta nähdään veriarvot. Samalla haastatella ell mahdollisesta kokeilusta ajaa alas lääkitystä. Kokeilla siksi että näkee onko se epilepsia, eli alkaako tulla kohtauksia kun vähennetään lääkitystä. Jos lääkitys saadaan alas, on kohtaukset luultavasti aiheutuneet jostain muusta syystä.

Roni kyllä elelee ihan normaalia arkea. Ihan normaaliksi se ei ole palautunut vaan persoonallisuudessa on muutos tapahtunut eikä takajalkojen hallinta ole ikinä palautunut ennalleen. Mutta se olikin ronilla aiemmin erinomainen. Huolimatta ongelmista pääsimme aksaamaan viime talvisen koutsin valmennukseen parille tunnille. Menimme siis 3.lk kisaavien mukana ihan täysillä. Totesimme että roni on harmittavan hyvä, siinä ei paljon 6kk tauko näkynyt. Paimentamaan en taida sitä uskaltaa päästää, se on henkisesti sen verran kovempaa hommaa.

Bradin kanssa paimennus joutui tauolle kun treenipäivä muuttui meille sopimattomaksi. Joulun välipäiviksi on tiedossa muutama paimennuskerta. Tottisteltu on sen verran että hieman tekee mieli alkaa tekemään koiraa vaikka tokoon. Pelastuskoiraprojektimme etenee siten että kotosalla olemme tehneet jonkinverran jälkeä ja ryhmätreeneissä hakuun ilmaisua ja olemmepa vähän hajureagointejakin. Kyllähän tuosta pelastuskoiran saa. Vaikka on se todella herkkä ja ohjaajapehmeä, oikein silkkihansikkailla käsiteltävä. Se peittää sen vaan vauhdikkaan kuorensa alle.

Minnille odotellaan juoksuja ihan näillä näppäimillä ja se lähtee kasvattajalle sitten astutettavaksi.

Mä taas olen katsellut ihan tosissaan jo pentumarkkinoita. Kun kaikilla muilla on jo pennut niin kyllähän munkin pitää saada. Kriteerit pentua kohtaan on kovin erilaiset kuin esim bradia etsiessä, saati ronia hakiessa. Bradia etsiessä hain voimakasta koiraa mutta sainkin hyvin saalisviettisen ja tempperamenttisen, mutten mitenkään voimakasta koiraa. Ronia hakiessa hain vain bortsua, sain koiran jolla edelleen mielestäni olisi jotain jota ei monella bortsulla valitettavasti ole, henkistä voimaa. Mutta nyt etsin vain perusterveistä linjoista, perushyvää bordercollieta. Päälajeina tulee olemaan aksa ja paimennus. Mutta ennenkin on sujuvasti vaihdettu lajia koiran ominaisuuksien mukaan.

Tuo voima on mielenkiintoinen asia. Moni ei sitä tunnista, sellaisia koiria kyllä monesti ihaillaan. Tiedän että sitä arvostetaan paimennuspiireissa vaikka se aiheuttaakin ongelmia monesti alkuvaiheen koulutuksessa tai jos ohjaaja ei osaa rakentaa suhdetta oikein. Siksi haen pentua puhtaista paimenlinjoista, en hae mitään erikoista pentua, haen paimennuslinjaista perusbordercollieta. Uskon että sieltä löytyy myös niitä voimakkaita. Ja sieltähän paimennuksesta kaikki bortsun hyvät ominaisuudet on lähtöisin. Minulle on ihan sama jos koira on vähän pitkärunkoinen kuten roni eikä siten ihanne aksaan. Tai että se ei kykene kepeillä maksimi pujotteluvauhtiin.

Haluan bordercollien joka on jalostettu alkuperäistä ajatusta kunnioittaen. Sellainen on varmasti minulle riittävän hyvä. Sellaisella on perushyvä fysiikka, se kykenee laukkaamaan lujaa ja sen voima suuntautuu eteenpäin eikä ylöspäin. Se kykenee hyppäämään esteiden yli ilman mitään ongelmia. Minun mielestäni perusbordercollie on hyvä koira. Monikaan näyttelylinjainen ei ole, omistajien vakuutteluista huolimatta. Hektisyys ei ole tekemisenhalua, terävyys ei ole voimaa, eikä kehässä ravaaminen ole hyvää fysiikkaa. Hyvää fysiikkaa on juosta 2km kelkan jäljellä keskinopeuden ollessa 45km/h. Roni kykenee siihen kylmiltään, samoin kuin hyppäämään metrisen yli paikoiltaan. Vaikka omaa suht suorat kulmaukset. Moni työlinjainen on hyvä perusbordercollie.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Milloin on aika päästää irti?

Novan blogista sain aiheen kirjoittaa uuden tekstin, Nova mietti tälläistä:

"Kuinka paljon olet valmis tekemään koirasi eteen?

Tätä olen pyöritellyt mielessäni usein. Kun koira voi huonosti, joutuu onnettomuuteen, on synnynnäisesti vähän vinksallaan, silloin minä mietin. Kuinka paljon olen valmis tekemään koirani puolesta?

Remun kanssahan tulimme lopputulokseen jossa päästimme sen kivuistaan siinä vaiheessa kun jalkojen hermotuksessa alkoi olla selkeästi puutteita, päästimme sen pois seisten omilla jaloillaan.

Bradinkin kanssa asia kävi hetken mielessä, onneksi olkapääleikkauksesta on hyvä ennuste ja bradikin siitä toipui hyvin. Tosin lähestulkoon joka lenkillä näen sen koko elämän vilistävän filminä silmien edessä. Jos koiralla on päässä reikä, ei siihen saa jälkikäteen asennettua sitä puuttuvaa ruuvia. Bradihan ei ole mikään ideaalikoira, se on ideaalikoira jos haluaa koiran jolla ei ole minkäännäköistä itsesuojeluvaistoa, kykyä rajoittaa menoaa eikä hirveästi aivoja. 

Ronin kanssa ajatuksen eteen jouduttiin alkukesästä. Ihan puskista tulleet epilepsiakohtaukset olivat kyllä järkytys. Voin tässä vaiheessa sanoa että on pirullinen sairaus, nivelvikojen kanssakin menee paljon mielummin. Olin oikeasti jo menettänyt toivoni, olin varma ettei tuo pääty hyvin. Roni sai niin tihein kohtauksia ja jälkitilat jäi niin voimakkaasti päälle. Lisäksi bordercollieilla ei ole paras mahdollinen vaste lääkitykseen. 

Mutta nyt, viimeisestä kohtauksesta on yli 2kk, lääkitys näyttää tepsivän. Ronin kropan hallinta ei ole palautunut takaisin kokonaan. Mutta se on palautunut niin paljon jotta sen kanssa on tehty mölliaksaa medirimoilla pariin kertaan ja se saa mennä rajoittamattomasti maastossa lenkillä. Bradin kanssa juoksemista pahassa maastossa vielä rajoitetaan. Mutta roni siis pystyy normiarkeen ja se on se määre jolla itse sitä määrittelen. Koiran tulee pystyä normiarkeen ilman rajoituksia, eli harrastelemaan jotain, lenkkeilemään ilman rajoituksia ja elämään. 

Jos koira ei siihen pysty, eli sen elämää joudutaan rajoittamaan, se kärsii jollain tavalla eikä hoitoennuste ole kohtuullinen, on ihmisen syytä unohtaa itsekkyys ja päästää se koira pois. Se pitää ymmärtää jo silloin koiraa ottaessa, me olemme jumalan asemassa eikä meillä ole oikeuttaa pidentää turhaan kärsimystä. Koira ei ajattele elämätöntä elämää, se elää hetkessä ja ne rakastaa juosta, ne rakastaa tehdä, yhdessä ihmisen kanssa. Ne ei rakasta elämää jossa jokainen ylösnouseminen, juoksuasken, hyppy, aiheuttaa kipua. 

Nykyään on eläinlääketiedekin kehittynyt ja asemat ovat enemmän liiketalouden ehdoilla joten lääkäreidenkin kanssa pitää olla tarkkana onko hoito enää tarkoituksen mukaista. Asemat kyllä tekevät vaikka mitä saadakseen ihmisten, eritoten vakuutusyhtiöiden rahat. 

Loppuun nopea harrastuspäivitys. Bradi on osoittanut hyviä ominaisuuksia pelastuskoiratreeneissä. Paimennuksessakin se on kiva, mutta se laji taitaa jäädä. Treenipäivä muutui meille sopimattomaksi. Ehkä mun pitää vain uskoa ettei tuo laji sovi meille, liikaa muuttujia että pääsemme treenaamaan.