perjantai 19. elokuuta 2016

Pään sisään

Aikoihin en ole tätäkään päivittänyt. Nyt yksi saamani viesti innoitti tähän. Mä olen pyrkinyt kokonaisvaltaiseen muutokseen itsenikin kohdalta. Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään eroon valittamisesta, pessimistisistä ajatuksista ja kaikesta muusta negatiivisesta. En tuhlaa hirveästi aikaa muiden tekemisien miettimiseen. Seuraan ja katselen muita lähinnä oppiakseni lisää. Eli siis pyrin vain hyötymään ympärillä tapahtuvasta. Käytännössä yritän siis muuttaa omaa elämääni positiivisen energian kautta.

Ajatus on tänä kesänä ollut kovalla koetuksella. Olisin ollut valmis pieneen itkupotkuraivariin ronin sairauden vuoksi. Tietyllä tasolla olen asian kanssa päässyt sinuiksi, olen ymmärtänyt sen vaikken hyväksykään sitä. P.S. lopetin tupakanpolton, tuosta vaan, 24 vuotta ehdin tupakoida ja nyt 6kk savuttomana. Halusin todistaa itselleni että ei se ole kuin itsestä kiinni. Seuraava etappi on - 17kg ja hyvään fyysiseen kuntoon pääseminen.

Olen sellainen oman tieni kulkija, jotain asioita on vaan pakko päästä kokeilemaan vaikka joku sanoisi ettei se onnistu. Oikeastaan uhallanikin on sitten päästävä kokeilemaan jos se edes ajatuksen tasolla mielestäni on mahdollista. Vielä kun ronin kanssa kävimme yhdessä pitkän matkan, helvetistä taivaaseen, tai ainakin melkein. Ronin myötä olen oppinut ettei koiran kouluttaminen ole vain niiden temppujen opettamista, ainakaan minulle. Tahdon päästä syvemmälle, haluan ymmärtää mitä se koira oikeasti tekee, tahdon päästä sen pään sisään.

Tahdon saada koiran koko potentiaalin ulos. Koiriin on jalostuksen myötä tullut rajallinen määrä ominaisuuksia. Mutta vielä rajallisempi määrä ihmisiä saa koirista ne ominaisuudet ulos. Tahdon saada ne ominaisuudet ulos myös hallitusti. Olla kartalla, pystyä säätelemään sitä hommaa.

Olen saanut moitteita mun teoriapainotteisesta koiran kouluttamisesta, mietin liikaa, teen liian vähän. Mut mielestäni nyt vasta osaan riittävästi jotta vältän virheiden jatkumisen. Nimenomaan jatkumisen. Jokainen tekee virheitä, ihan jokainen, eikä koiran kouluttaminen niihin kaadu. Ei ne pilaa mitään. Tärkeintä on että pystyykö ne virheet näkemään, pystyykö niihin reagoimaan ja pystyykö itse muuttamaan omaa toimintaansa.

Tuloshakuisuus on jäänyt toissijaiseksi, haluan vain nauttia tilanteista joissa tunnen olevani koiran kanssa samalla aaltopituudella. Samaten kun koulutan muita, vedän siis yhdistykselle mölliaksaa. En niinkään kouluta tekniikkaa, eikä mulla siihen hirveän pitkälle riitä resurssitkaan. Keskityn enemmän ihmisten kouluttamiseen. Koulutan ihmisiä opettelemaan lukemaan koiraansa, tai autan niitä muuttamaan toimintaansa. Ja mittarina pidän koiraa.

Esimerkkinä: näen ettei koira ole oikein halukas yhteistyöhön ihmisen kanssa. Mietin mikä siihen on syynä, mietin mitä muutetaan. Jos muutos ei tuota haluttua suuntaa niin muutetaan jotain muuta. En mä vielä varmasti osaa ongelmia ratkoa. Mutta enemmän panostan koiran lukemiseen ja sitäkautta osaan etsiä muutosta, siinä ei voi mennä pahasti metsään jos pystyy reagoimaan siihen koiran käytökseen.

Mutta lopputulemana, mielestäni koiria osataan lukea todella huonosti ja niiden potentiaalia ei saada ulos. Kikkaillaan kaikenmaailman palkan suunnilla, vaihdetaan palkkaa parempaan tai huonompaan koiran vireen mukaan jne. Kun ongelma on kuitenkin siinä ettei koira eikä ohjaaja hallitse tilannetta. Minun tavoitteena on tulla paremmaksi kouluttajaksi sitä kautta että osaisin lukea paremmin koiria ja opetella hallistemaan niitä "sisältäpäin". Tuloksia tulee sitten jos tulee, ja jos nuo pirun koirat pysyis terveenä.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Hypoteettisesti, pessimisti ei pety

Tiedättekö tunteen, kun ei vaan huvita, ei millään, kurkkua kuristaa, tekee mieli paeta vain pimeään peiton alle.

Ronin tilassa ei muutoksia, hyvään eikä huonoon. Positiivista on että kohtauksia ei ole tullut. Negatiivista että neurologiset häiriöt jatkuu. Olen asiaa paljon miettinyt ja minusta tuntuu pelottavasti siltä että nämä ongelmat alkoi jo heti kohtauksista eikä lääkkeen myötä. Näinollen kyse on luultavasti viasta joka aiheutti kohtaukset tai kohtauksien aiheuttamasta vauriosta eikä lääkkeen sivuvaikutuksia. Pahasti tuntuu joka tapauksessa siltä että aivoissa on jotakin. Tämä on vasta tunne, sitä ei tue mitkään testit. Magneetissa se selviäisi luultavasti heti, mutta se selviää myös vaihtamalla lääkettä. En näe järkeä kuvauttamiselle kun se ei tuo apua itse tilanteeseen, melkoisen varmasti aivoissa ei ole mitään mitä pystyttäisiin korjaamaan. Näin ollen asiaa selvitetään ns. vanhanaikaisesti.

Tiedän muutamankin ihmisen sanoneen että koirasta luopuminen oli niin kova paikka etteivät ole enää uutta sen jälkeen halunneet. Tällä hetkellä pystyn samaistumaan tuohon tunteeseen. Vaikken mä mitään vielä ole menettänyt. Pessimismi elää silti... Tai olenhan mä remut, liian aikaisin. Nyt näyttää että menee seuraavakin koira, samalla kaavalla. Kun alamme löytää yhteistä säveltä, työn ja tuskan takana, kaikki loppuu.

Olen mä saanut itseni väkisin aktivoitua bradin kanssa, ei se ole sen vika jos isäntää masentaa. Olemme jopa käyneet kentällä asti tekemässä tottista. Ja meillä synkkaa nykyään. Ja kun pohjat on tehty onnistuneesti, on nyt hieno jatkaa. Paitsi, videolla näytti että bradi keventää taas etustaan. Sekä takapää/selkä on edelleen tutkimatta, liike ei ole kunnollinen.

Useammalla suunnalla on makeita pentueita. Olen hypoteettisesti yrittänyt piristää itseäni ajatuksella uudesta pennusta. Mutta ei, ei ole minkäänlaista mielenkiintoa siihen suuntaan. Enkä mä väkisin, niin kauan kuin minulla on yksikin treenikoira. On mun velvollisuus tehdä sen kanssa. Se kun on koiran mielestä sen elämän tarkoitus. Nyt vielä koitetaan kuntouttaa roni, edes kotikoira kuntoon. Se jopa ehkä pärjäisi siinä hommassa. Kunhan ronin tilanne saadaan stabiloitua, aletaan tutkimaan bradi. Siihen asti mennään kevennetysti, ilman hyppyja ja esteitä. Muutenhan se menee aina täyttä.

Onneksi mä edelleen nautin muidenkin kouluttamisesta. Mulla on parikin kaveria joita olen nyt pyrkinyt auttamaan eteenpäin. Tai on useampikin koulutettava mutta vain pari jotka ovat vastaanottavaisia ja joihin jaksan paneutua yleistä tasoa syvemmin. Vastaanottavuus tarkoittaa että on valmis muuttamaan omaa toimintaansa, varsinkin jos on nähnyt jo merkkejä muutoksesta. Eli suomeksi halu oppia uutta.




lauantai 11. kesäkuuta 2016

Miksi?

Pahimmat tunnemyrskyt takana, jäljellä taas kysymys miksi?

Tällä hetkellä elämme seesteistä aikaa. Päivä kerrallaan seuraamme ronin tilaa. Kohtauksia ei ole tullut sunnuntain jälkeen. Nyt vain toivomme että tasapaino-ongelmat ja persoonallisuuden muutokset johtuvat lääkkeen sivuvaikutuksista eikä ole oire esim aivoverenvuodosta tai kohtauksien jälkeensä jättämiä. Kontrolli ell on 21.6.

Minua on jo muutama syyllistänyt kun koiraa ei ole kiikutettu neurologille, tai magneettiin. Espoon aistista kuulemma löytyisi molemmat. Olen varmaan huono koiran omistaja. Minä en näe hyötyä minkä saisin sieltä. Nyt katsotaan vastaako lääkitykseen, jos ei, on tiedossa tarinalle nopea loppu. Jos vastaa, on se hyvä. En mä tee mitään tietoa sillä että onko siellä aivokasvain, tai aivoverenvuoto tms. oireet aiheuttava. Lopputulos on sama.

Minun mielipide on edelleen: jos koira ei voi elää koiran elämää, ei se ole elämisen arvoista. Eli ronin on pystyttävä jatkossakin normaaliin arkeen. Toisekseen, koira ei kärsi lopetuksesta, se kärsii ainoastaan ihmisen itsekkyydestä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kuuta taivaalta

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun kaikki tuntuu olevan kuosissaan. Koirat pelaa, harrastukset luistaa, tavoitteet ja lippu korkealla. Yhteistyö koirien kanssa pelaa, ongelmat on selätetty. Aurinko paistaa vesisateellakin. Ronin kanssa ilmottu aksakisoihin, luonnetestiin, vahvasti suunnitelmissa hakukokeet syksyllä. Olipa jopa alustavasti suunnitelmia astutuksesta. Unelma ronin pennusta.

Sitten, eilen aamulla, herään kolinaan, en osaa unenpöpperössä asiaan reagoida. Seuraava päivällä, epilepsiakohtaus, ronilla, niin selkeä että maallikkokin sen ymmärtää. Mitä? Ei voi olla totta? En voi uskoa sitä. Kelaan pikakelauksella mielessäni vaihtoehtoja, myrkytys? Onko voinut saada jotain? Käärme? Ei tule mitään mieleen. Eläinlääkäri, puhtaat veri- ja virtsatestit. Luultavasti ei mitään ulkoista syytä.

Muistutus siitä että optimismi on perseestä...8 kohtausta vajaan 2 vrk aikana. Lääkitys, nyt ainoastaan toive että kohtaukset lakkaa.

Älä unelmoi, älä puhu ääneen, joku kuitenkin menee perseelleen. Pidä suu kiinni varsinkin jos menee hyvin. Kiitos ja anteeksi.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Menettämisen pelko

Tuttavani joutui lopettamaan alle 6.v bortsunsa kun se sairastui välilevytyrään eikä hoidoista huolimatta enää tullut oireettomaksi. Vastuullisen koiranomistajan päätös, jos koira ei kykene normaaliin elämään. Bortsulla normaali elämä tarkoittaa juoksemista vapaana miljoonaa, hyppiä ojien ja puun runkojen yli. Kaikkea sitä mitä vain elämä menevälle koiralle tarkoittaa.

Tämä vain herätti heti vanhat muistot. Remu. Se meni liian nuorena.

Nykyinen tilanne, bradilla on selkeitä klassisia kipuoireita. Se nuolee jalkojansa, hammastaa varsinkin takajalkojaan, se ei ravaa puhtaasti kuin hitaassa vauhdissa, vaihtaa takapään laukalle mennen sellaista sekalaukkaa jossa etupää ravaa ja takapää laukkaa. Sellaista "pupulaukkaa" näkee joillakin koirilla ja olen kuullut että se voi olla merkki selän ongelmista. Pahin oli ehkä viime talven ongelmat kun tassut palelivat todella herkästi. Kertoo jostain tunto tai verenkierto-ongelmista. Remulla tuli viimeisenä talvena ko oireet joka oli viimeinen tikki jolloin teimme päätöksen.

Tilanne ei sikäli ole aktiivinen ettei ortopedi ole kliinisissä tutkimuksissa löytänyt mitään, eikä hieroja eikä fyssari ole löytänyt mitään. Luultavasti vaatii siis kuvauksen jotta tilanne varmistuu. Bradihan menee vaikka jalka poikki joten liikkeestäkään ei osaa isommin sanoa. Epäilen (pelkään) että selässä on ongelmaa ja vaatisi kuvausta selvitäkseen. Nyt bradi on kevennetyllä ohjelmistolla eli ei rasiteta turhaan hypyillä tms kunnes saadaan kuvattua. Saaminen on nyt kiinni kustannuksista, tai ehkä enemmän pelosta että sieltä löytyy jotakin. Menettämisen pelosta, helpompaa olisi laittaa vain silmänsä kiinni.

Tällä hetkellä mennään ilman hyppyytystä, tehdään vain tottista ja juoskoot vapaana niin kuin sielu sietää. En ala sitä rajoittamaan. Kun mielipiteeni on, jos se ei sitä kestä, ei se ole enää elämää.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Vapautuneisuutta

Oho, lähteekö taas blogikirjoitus julkaisuun. Johonkin mun pitää avautua kun ei koko ajan viitsi facebookkiinkaan työntää koira aiheisia päivityksiä.

Mutta siis koin että olemme ronin kanssa sillä tasolla agilityssa että kannattaa sijoittaa rahansa valmennukseen pelkkien "oman seuran" treenien sijaan. Eli aloitimme syksyllä Minnan koirakoululla valmennusryhmässä. Muut ryhmässä on 3.lk koiria joka vähän hirvitti mutta hyvin me ollaan pysytty kyydissä. Onhan se mukavaa kun esteet on valmiina kentällä kun tunti alkaa eikä mitään tarvitse kerätä poiskaan. Tunti tehokasta treeniaikaa ja 4 koiraa tunnilla. Tarkoittaa ihan tehokasta treeniä.

Ei sillä että yhdistyksen treeneissä on vikaa ollut. Jokaiselta kouluttajalta olen paljon oppinut ja eteenpäin on menty. Talvella vain hallitreenit on niin lyhyet esteiden siirtelyineen ja radan rakentamisineen. Odotan innolla kesäkautta ja pitkiä treeni-iltoja kentällä ilman kiirettä.

Nyt tuntuu että me ollaan otettu talven mittaan se tarvittava askel kohti kisakentille paluuta. Ronin irtoaminen on hyvä mutta sen lisäksi on löytynyt jarrut ja ratti. Nyt alkaa tuntumaan että olemme riittävän usein samalla radalla. Alan pysymään hyvin rytmissä, ja jos tipahdan niin pääsen takaisinkin suht nopeasti. Oma liikkeeni on parantunut mutta sen lisäksi maltti on vahvempi. Maltan ohjata tarkemmin vaikka kiire onkin ja oma vauhtini nousee koko ajan. Paketti pysyy siis kokonaisuudessa paremmin kasassa. Oma osansa tulee varmasti nyt sillä että painoni on tippunut 6kg ja tupakoinnin lopettaminen on hyvässä vauhdissa.

Ja roni, mä en vaan voi hehkuttaa kuinka paljon tykkään tosta koirasta kun ollaan löydetty yhteinen sävel. Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka se on tehokas, tykkään erityisesti siitä ettei se sählää turhia vaikka se tekee täysillä. Sitä on niin makea nykyisin viedä kun itsekin pysyn paremmin kartalla. Se irtoaa, mutta sitä voi viedä millin tarkasti ahtaissakin paikoissa. Se kyllä rokottaa edelleen heti jos ohjaaja tipahtaa kyydistä, se ei näy kuin hännän pää kun se sujahtaa jo hallin toisessa päässä putkeen.

Mutta siis yhteistyö ronin kanssa paranee koko ajan. Uskon että kesän paimennuksilla on iso osa siinä asiassa. Mutta muutenkin olen ehkä opinut jotain siitä mustavalkoisuudesta ja reiluudesta. Olen nykyisin huomannut että roni joka on lenkillä huidellut aina jossain 50m päässä haistellen omiaan, on alkanut pyörimään jaloissa. Ei se ikinä ole mihinkään karkaillut eikä sen mukana pysymisestä ole tarvinnut huolehtia. Mutta nykyisin se haluaa pysyä lähelläni, kuin kysyen koko ajan "mitä nyt tehdään?". Ihan kuin joku olisi vaihtanut tuon koiran. Pitkistä keskusteluista ja mietinnöistä peilin edessä on ollut siis apua.

Muutenkin se on taantunut uudestaan pennuksi, on repinyt hanskoja ja leikkinyt kengillä, mitä se ei ole ikinä tehnyt. Ihan kuin sen sisältä olisi vapautettu se kahlittu pentu. Ja niin haluan uskoakin. Olen tarkoituksella antanut tilaa, vahvistanut sen röyhkeyttä ja oma-aloitteisuutta. Mutta toisaalta lisännyt hallintaa roimasti. Tyttäreni tuumasi samaa, ronista on tullut pentu. Nyt vain nautin tilanteesta vaikka poden suurta syyllisyyttä hukatessani pari tärkeää vuotta koulutuksellisesti. Mutta ehditään me vielä vaikka mitä, 5.v tulee vasta syksyllä ronin mittariin.

Tähän sopii hyvin seuraava facebookista poimimani kuva. Remun muistolle ja ronille omistettu:


maanantai 15. helmikuuta 2016

Naksahtelua putkiaivoissa

Olen monen monituista kertaa aukaissut tämän kirjoitussivun mutta tekstiä ei vaan ala tulla. Ehkä tilanteeni on turhan seesteinen eikä isompia ongelmia ole joten ajatustoimintanikin rullaa tyhjäkäynnillä. Katsotaan, yleensä tekeminen synnyttää tekemistä, eli jos tekstia alkaa vain tulla kun kirjoittaa. On mulla sentään pohjalle pari ajatusta josta tekstiä voi aloittaa.

Joulukuu ja alku vuosi meni kennelyskästä tervehtyessä. Olipa vaan viheliäinen tauti ja kiroan alimpaan helv*ttiin kaikki jotka eivät varo-ajoista tai karanteeneista välitä. Oltiinpa pari viikkoa terveenä ja sain itse influenssan ja sen jälkitautina keuhkokuumeen josta toipuminen on kesken. Väliin mahtui myös -30 asteen pakkaset jne jne joten treenirintamalta ei isompia ole kerrottavana. Nyt onkin taas vesikelit ja jäätiköllä joka paikka eli sen voi taas laittaa tekosyyksi miksei hommat etene. Ollaan me nyt kuitenkin vähän päästy tekemään ja jopa kehitytty.

Ronin kanssa palattiin aksavalmennukseen 1,5kk tauon jälkeen. Odotin että talutan radalle pitelemättömän ohjuksen joka sinkoilee ihan mihin sattuu. Mutta ei, roni näytti kuinka se on reagoinut talven koulutukseen, ratti ja jarrut löytyivät heti. Roni on aina ollut makea vietävä, nykyään se on vielä makeampi. Niin kauan kuin ohjaajalla pysyy senssit selvänä, reagoi se pienimpäänkin ohjaukseen ja on vietävissä todella tarkasti. Jos ohjaaja tippuu kartalta, se kyllä rokottaa heti omien valintojen muodossa. Talvi on todella tehnyt meille hyvää, ohjaamiseen on löytynyt herkkyys ja roni reagoi paljon herkemmin. Sen lisäksi kontaktit ja kepit on saaneet paljon vahvistusta. Paljon on tietty vielä tekemistäkin.

Bradin kanssa olen löytämässä sitä kadoksissa ollutta punaista lankaa. Minähän olen osannut opettaa bradit hyvin patoamaan, mutta omalla toiminnallani ajanut sitä silti koko ajan hektisemmäksi. Ja olen tämän halunnut kuntoon ennen kuin etenemme koulutuksessa. Kuuluu siis asiaan "perusteet pitää olla kunnossa". Käytännössähän tämä on tarkoittanut sitä että bradi tekee erittäin keskittyneesti mutta palkkauksessa bradi "repeää liitoksistaan" ja sen saattaminen siitä toiminta-alueelle ei ole onnistunut kunnolla. Tästä on tullut sitten lelun (ja myös kapulan) kanssa mälväystä, heittelyä, jalkoihin tiputtamista, minun päälle hyppimistä ja kaikkea muuta kuin olisi tarkoitus eli istumista eteen ja lelun tarjoamista. Tämä ongelma on minua kalvanut jopa pakkomielteeseen asti.

Mutta nyt napsahti, kuulemma ohjaajalla ensin johon koira reagoi halutusti. Nyt bradi on sen tajunnut, nätisti eteen istuen, rauhallisesti mutta kunnolla lelua pitäen, se pääsee haluttuun lopputulokseen eli saa ohjaajat eli minut aktivoitua. Ja kun bradi oppii jotain, se orjallisesti toteuttaa osaamaansa. Siinä se on ihan mieletön, se ei yritä keksiä omia ratkaisuja vaan putkiaivoisesti ajattelee -> tästä olen saanut palkan niin teen sitten näin. Ärsykekontrolliin saaminen vaatii kyllä oman työnsä mutta se on jo paljon että se tarjoaa erilaista tekemistä kuin yleensä siihen asti. Sen tottis etenee nyt sitä tahtia että elättelen toiveita kokeista ensi kesälle.

Ja mä tunnen että olen taas oppinut jotain ja päässyt yhtä porrasta lähemmäksi tavoitteita. Halutun toiminnan vahvistaminen, oikea hetki ja oikeanlainen vahviste, se ei ole yksinkertaista. Tuossahan koiralla on jo palkka suussaan, mutta sen kanssa oikein toimiminen pitää saada vahvistettua. Eli toiminnan vahvistaminen kun vahviste on jo koiralla? Onkohan tässä kyse sitten siitä laumapalkasta?

Nämä on juuri niitä perusasioita joiden hoksaamisesta minä saan motivaationi. Perusasioita jotka ovat äärettömän tärkeitä kaikessa koiran koulutuksessa. Kuinka saadaan koirasta aktiivinen ohjaajaa kohtaan. Kuinka löydetään oikeat hetket vahvistaa haluttua toimintaa ja kuinka se vahvistetaan. Tuo bradin toiminta lelun kanssa, äärettömän hyvä esimerkki. Vahviste on jo koiralla, mutta silti pitäisi saada vahvistettua. Mä en edes tajunnut aluksi mitä tuossa hetkessä olen tajunnut. Se valkeni mulle taas myöhemmin.

Monet puhuvat positiivisesta kouluttamisesta mutta eivät ymmärrä kuinka paljon paineistavat koiraansa omalla aktiivisuudella. Ohjaajan passiivisuudesta hyötyy vilkkaat että rauhalliset koirat. Kyse on vain siitä että saadaaan koira aktiivisesti tarjoamaan osaamaansa toimintaa sen tavoitellessa palkkaa josta on rakennettu sille tärkeä. Ja tuossa oli taas yksi pointti, rakennettu tärkeä. Se että koiraa tykkää lelusta tai nakeista, ei vielä tee siitä hyvää palkkaa. Palkan tulee olla niin tärkeä että koira näkee sen tavoittelemisen arvoisena myös vaikeassa paikassa. Ja siihen palkan arvotukseen kannattaa käyttää aikaa.

Ja se ohjaajan passiivisuus ei tarkoita etteikö koiraa innostettaisi, tai sitä kehuttaisi, tai sen kanssa ei leikittäisi, vaan se ohjaajan aktiivisuus on koiran ansaittava. Eli koira opetetaan siihen että passiivisen ohjaajan saa aktivoitumaan tekemällä opetetut asiat. Siihen kuuluu olennaisena osana rakentaa ohjaajallekin niin yksinkertainen toimintamalli jota hän pystyy noudattamaan myös paineenalla. Kuten siellä kokeessa kun korvissa humisee kohonnut verenpaine, pyörryttää ja happi loppuu. Yksinkertainen toimintamalli antaa mahdollisuuden tuossakin tilassa toimia kuten treeneissä eikä koira koe olevansa mitenkään erikoisessa tilanteessa. Ohjaaja on jo treeneissä opetellut ylijäykän toimintamallin ja koira tietää saavansa ohjaajan aktiiviseksi toimimalla opetetulla kaavalla.

Kuullostaa jopa helpolta, käytäntö on tietty taas eri asia. Ohjaajilla on niin paljon eri toimintoja, opeteltuja tai tiedostamattomia, että koira saa niin ristiriitaista informaatiota ettei se ole kumma jotta esim maan haistelu tuntuu paljon kivemmalta ratkaisulta. Mutta tuohonhan koko homma perustuu, ohjaajalta riisutaan kaikki ristiriitaisuudet pois, jätetään vain olennainen. Koiralle on taas helpompaa kun se tietää tarkkaan mitä ja milloin siltä halutaan. Se kuuluisa mustavalkoisuus joka ei ole niin yksinkertaista kuin se tuntuu.

Tästä päästäänkin hyvin paimennukseen. Laji josta lähtökohtaisesti on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja kaikki perustuu vain perusasioihin. Koiran luontainen vietti ja ohjaajan rajatut mahdollisuudet ohjata haluttuun tekemiseen. Koirista en niin tiedä mut ohjaaja on lajiin syttynyt täysillä. Ajatuksen pyörivät jo nyt pellolla, vaikka lumisin talvi on vasta edessä. Aikomukseni on päästä treenaamaan myös bradia täysipainoisesti. Yhdelle paimennusleirillekin olen jo ilmoittautunut.