sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tokokoe ja pohdiskelua koiraharrastuksen hulluudesta.

Tokokoe Tornio 11.10 170,5pst 3/10 ALO1 KP TK1

Me tehtiin se, meidän ensimmäinen koulari! Suoritukseen en ole hirveän tyytyväinen, ronin vanhat tunnetilat tuli esiin. Ohjaajan jännitys sai koiran sijaistoiminnoille ja paineeseen. Mutta meidän tekeminen on kuitenkin nyt sillä tasolla että huonompanakin päivänä on mahdollisuus tulokseen. Eikä nollattu yhtäkään liikettä. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, mä en tee tätä tuloksien vuoksi. Matka on mulle se tärkein, ja se että olen tyytyväinen itseeni. Sen jälkeen katsotaan mitä muut tykkää.

Blogi on jäänyt taas huomiotta, nytkin päivitän vain pakolliset kuulumiset ja lopuksi avaan yhtä juttua joka mielessäni on pyörinyt. Syyskuussa kävimme ronin kanssa hakemassa tokosta alo3 tuloksen PM-kisoista. Pakka hajosi aika totaalisesti heti alkuun, ohjaaminen ei ollut sillä tasolla mitä olisi pitänyt. Aksan syystauko loppui ja 2 kertaa on nyt käyty hallitreeneissä. Yhdet hakutreenitkin on ehditty järkätä ja roni jatkoi siitä mihin 1,5v jäimme. Eli puolentoista vuoden tauon jälkeen eka pistolla suoraan maalimiehelle 50 metriin. Maalit oli vielä suorapalkalla mut mokke sanoi että oli vissiin lähdössä tekemään ilmaisua patukalla mutta toinen patukka oli vienyt voiton. Joo, nyt aletaan ajamaan ilmaisuja metsässä sisään. '

Sitten se juttu. Päivitin alla olevan kuvan facebookkiin ajellessani kokeeseen, tekstinä oli "Kyllä mä taas mietin mikä saa ihmisen, joka inhoaa esiintymistä ja jännittää helvetisti, ajamaan räntäsateessa kesärenkailla 150km, kokeeseen arvosteltavaksi..."


Yksin liikkeellä ollessani sain miettiä ajatusta tarkemmin. Pohdiskelu koskee vain itseäni ja on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Pohdinta taas tyylilleni uskollisena on jäsentelemättä ja pomppii aiheesta toiseen.

Tiedän olevani helposti addiktoituva ihminen, nuorempana on ollut pari tilannetta, tienhaaroja, joissa olisin voinut valita huonommankin tien. Vihaan edelleenkin esiintymistä, en ole ikinä ollut koulussa esiintymässä juhlissa rooleissa, joissa pitäisi yksin puhua tms. Esitelmien yms pito on ollut aivan järkyttävää. Edelleenkin saatan lukkiutua jos porukassa huomio kiinnittyy minuun. Silti olen valinnut harrastuksekseni lajin jossa suoritusta arvostellaan kriittisesti, ollaan huomion keskipisteenä. Sen lisäksi vedän alkeistreenejä joissa myös väkisinkin joutuu puhumaan ihmisille joukossa. Miksi? Ei mulla ole siihen mitään muuta selitystä kuin adrenaliinihumala.

Taitaa siinä erittyä muitakin hormooneja. Jokatapauksessa, olen omistanut vaikka minkälaista moottorivehjettä. Niillä on ajettava lujaa, ja olenkin aika pian turvallisuussyistä ne aina myynyt. Vehkeet tulee tutuksi, vauhti kasvaa ja adrenaliinia erittyy. Mutta, olo on aivan huikea sen jälkeen kun suoritus on ohi. Aiheesta oli kirjoitettu hyvä kirjoitus: Koukuttava adrenaliini

Samaantapaan, hormooneja käytetään hyväksi koirien kanssa. Mikä saa koiran jahtaamaan liikkeelle lähtevää jänistä? Nälkä? Saalisvietti? Kyllä, periaatteessa. Entä jos koira on vasta syönyt, se ei ole nälkä. Entä saalisvietti, mitä koiran elimistössä silloin tapahtuu? Adrenaliinitasot nousevat silmänräpäyksessä. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun saalis on juostu kiinni? Vapautuu endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Siksi sanotaan että jos koira pääsee yhden kerran lähtemään jäniksen perään, on se paljon hankalampi siitä kouluttaa pois.

Tähän väliin taas yksi linkki: Hyvän mielen kemiaa

Tämä yhdistettynä treeneihin: Nostetaan saalisviettiä jolloin vapautuu adrenaliinia, tätä saatetaan tehostaa hallitulla konfliktilla joka terästää koiraa entisestään. Tämä aiheuttaa samalla stressiä. Mutta kun koiralle on opetettu ketju jonka päätteeksi se pääsee purkamaan syntyneen stressin, paineen. Koiralle annetaan rauha, se pääsee puremaan leluun ja kanavoimaan paineen siihen. Tiedossa oleva ketju aiheuttaa sen että elimistö alkaa erittämään endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Ihan kuin saadessaan jäniksen kiinni.

Tällä ketjulla saadaan aikaiseksi reaktioita, joilla koira saadaan työskentelemään halukkaasti, tehokkaasti, tarkasti ja väsymättä. Jos ajatellaan koiraa jäniksen perässä, juokseeko se päättömästi, sähläten tai tehden mitään ylimääräistä? Ei, se keskittää kaikki voimansa siihen että se saa saaliin kiinni. Eikä se ymmärrä miksi se juoksee perään. Hormoonit johtaa sen toimintaa. Koira on siis mahdollista koukuttaa siihen tunteeseen, minkä se kokee suorituksen jälkeen, lelu suussa. Adrenaliinit laskevat kehossa ja keho erittää endorfiinia. Kukapa sitä tunnetta ei halua kokea?

Paljon parjataan esimerkiksi pakotteiden käyttöä. Mun mielestä paljon pahempaa on jättää koira pääsemättä yllä olevaan tilaan. Saalisvietti nostetaan, koira kokee painetta, stressiä jne. mutta sitä ei auteta pääsemään loppuun asti. Tähän sopisi vertaus ihmispuolelta mutta se menisi K18 jutuiksi.

Tästä päästäänkin sujuvasti mielenhallintaan ja muistijälkiin. Kaikki on varmaan kokenut tilanteen kun miettii jotakin hauskaa tapahtumaa ja alkaa nauramaan ajatukselle? Saat siis itsesi nauramaan ajatuksen voimalla. Ihan samalla lailla on mahdollista saada itsensä itkemään ajatuksen voimalla. Tääkin perustuu kai hormooneihin. Muistijälki aktivoi kehossa määrätyn hormoonin vapautumisen. Mulla ainakin mielenhallinta perustuu juuri tähän. Luon muistijälkiä, ketjuja, joilla saan pakotettua itseni tiettyyn mielentilaan.

"Miksi kukaan haluaa itkettää itseään ja katsoa vain elämää sarjaa?" Kysyi yksi kaverini facebookissa. Toiset ihmiset vain metsästävät voimakkaita tunne-elämyksiä. Mäkin metsästän tunne-elämyksiä. Surun, ilon tai minkä tahansa tunteen. Tunteet tulevat juuri hormonituotannosta. Mä pyrin oppimaan tunnetilojen säätelyä ihan sillä, että ajan elimistöä erilaisiin tunnetiloihin. Tällöin saan ehkä valtin tulevaisuuteen, kun ajatuksen voimalla saan elimistön pakotettua tiettyyn tunnetilaan. Tämä ei vielä toimi kokeissa tai kisoissa, jännitys menee yli vielä. Mutta tarkoituksena on saada adrenaliini ja endorfiini (ja varmaan jotain muitakin) liikkeelle jotta saan jännityksen aisoihin. Silloin puhutaan siitä flow-tilasta.

Eli, tällä hetkellä treenaan itseäni ja koiriani, jotta voin säädellä meidän hormoonitoimintaa. Luon muistijälkiä ja vahvistan ketjuja. Ajan itseäni ja koiria eri tunnetiloihin, nostan adrenaliinitasoa, lasken sitä, päästän nauttimaan endorfiinista ja taas nostan adrenaliinia jne. Tällä hetkellä vien itseäni ennen kisoja tai kokeita surun kautta, musiikin avulla, tilaan jossa elimistö erittää noita hormoneja. Se flow-tila, se tila joka on se "mä pystyn mihin vain". Se tila, missä keskittyminen ja suorituskyky on parhaimmillaan. Se tila joka auttaa koiran vaikeidenkin hetkien yli, väsyneenä, ohjaajan ollessa jännittynyt, outo patsas joka puhuukin kireällä äänellä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Syysmietelmiä

Kesäkauden aksat lopetettiin eilen Moilasen Mikan koulutukseen. Mä tykkään Mikan tyylistä vetää koulutuksia, se laittaa kokeilemaan eri asioita, mutta se ei pakota vääntämään itseään sen muottiin. Odotukset eivät olleet lähes 3vk tauon jäljiltä kovin korkealla, odotin miljoonaa tulevaa koiraa. Mutta ehkä tauko oli tehnytkin hyvää ja mun tunne oli aika kohdallaan. Meno oli rentoa ja katsojien mielestä ohjasin normaalia paremmin, "mikset ohjaa aina noin" kommentein säestettynä.

Mika muisti mut virpan kisoista ja sanoi kisaradoistakin että siellä on hyviä pätkiä, ne pitäisi vaan saada yhdistettyä. Koulutus meni samalla kaavalla, tietty treenin tuloksena sain loppuun jo melko puhdasta pätkääkin. Pitkän päivän päätteeksi kellotimme jokaisessa ryhmässä aikoja ja ronihan tekaisi koko porukan nopeimman ajan. Viimeinen rima tuli kyllä alas mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Pieksimme ajassa kuitenkin kokeneita kolmosen kisaajia joilla näytti jo menevän totiseksi kisaamiseksi ;)

Väliajalla sain leikittää muutamaa koiraa joka tuossa häiriössä ei vielä ollut mitenkään tuottavaa. Pitää erikseen käydä sit tottista tekemässä. Mutta on hienoa että muutkin alkavat kiinnostua mun ajatuksista ja olikin useamman kanssa hyviä keskusteluja. Musta on aina hyvä jos pystyy ajattelemaan asioita muutenkin kuin pelkästään omalla tyylillä, vaikkei se omalta tuntuisikaan.

Roomaan on monta tietä, mä olen nyt löytänyt mieleiseni. Se ei ole suorin ja se on kuoppainen, se opettaa paljon mutta se tuottaa paljon hyviä asioita. Nähtävästi se näkyy jo nykyään ulospäinkin. Mielelläni jaan jo nyt mahdollisimman paljon oppia eteenpäin. Mä olen kaiken oppini saanut pyyteettömiltä, vapaaehtoisilta opettajilta. Olen imenyt eri paikoista erijuttuja ja muodostanut niiden pohjalta omaa juttuani. Pyrin siihen etten ikinä unohda sitä, mistä tämä on saanut alkunsa. Musta on niin palkitsevaa nähdä muiden kehitystä, se ei saa olla ikinä multa pois.

Nyt keskitymme tokoon/tottikseen. Ensi lauantaina on Piirinmestaruus joukkuekisa tokossa. Meidän treenimäärällä en laita ylisuuria odotuksia, mutta tiedän ettei ronin osaaminen ole kadonnut mihinkään, ylläpidetty sitä on kuitenkin. Kokeen tavoite on ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi. Rauhallinen ohjaaminen, jännitteen pitäminen läpi kokeen, eli en vapauta liikkeiden välissä, enkä koske koiraan, vaan hallitusti koe läpi, hyvin vähäisillä kehuilla. Toinen tavoite on saada roni toiminta-alueelle ja saada se siellä pidettyä. Sen suhteen olen luottavainen, niin varmaa työtä se on viime aikoina tehnyt. Koekenttä on tuttu agilitysta, eli vire ongelmia ei liene tulevan. Paitsi ehkä hallinnan kautta. Tulos joko tulee, tai jos ei tule niin sitten treenataan lisää.

Hakuryhmää olen nyt kasannut ja ihan potentiaalinen ryhmä näyttäisi olevan tulossa. Vielä ehtii sellaisen syksyn loppukirin ottamaan tässä.



tiistai 2. syyskuuta 2014

Kumpi vie, koira vai ohjaaja?

Nyt kun vauhtiin pääsin blogikirjoituksien kanssa niin yritän pukata uutta aihetta ilmoille. Mä niin nautin nykyisin tosta koiran kouluttamisesta. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa vielä paljon enemmänkin. Mutta nyt opettajana toimii roni, ja siinä se toimii ehkä vielä paremmin.

Mun toiminta on muuttunut niin paljon mustavalkoisemmaksi ja reilummaksi että olen oikein ylpeä siitä kehityksestä. En ole ennenkään koiria kohdellut mitenkään huonosti, mutta toiminta ei ole ollut niin mustavalkoista kuin olen luullut. Roni on hyvä opettaja kun se ilmoittaa kyllä heti jos en ole reilu sitä kohtaan.

Olenkin ronin herkkyyden myötä oppinut paljon, se ei anna paljoa anteeksi. Mutta vaikka kyseessä olisi kovempikin koira, ei turhat konfliktit ole ikinä hyväksi. Kova koira kestää kyllä enemmän virheitä mutta se taas luo helposti ohjaajalleen valheellisen kuvan että osaisi kouluttaa. Koirien kovuuttakin monesti luetaan väärin. Jotkut koirat, kuten bradi, kätkee paineen ja epävarmuuden säheltämisen ja saalisvietin alle. Epävarmuus kyllä näkyy taas monissa asioissa jos sitä osaa katsoa.

Olenkin viime aikoina kääntänyt ajatusmaailmani niin päin että koirani kouluttavat minua. Kun ne eivät osaa puhua, ne ilmoittavat mun epäreiluudesta erilaisin pienin merkein. Koirat yrittävät parhaansa mukaan aina tehdä oikein ja tekevät ainoastaan sitä mikä on tuottavaa. Tuottavaa on se mistä saa parhaan palkan. Onko se ohjaajalla oleva nami tai lelu, vai onko se karkaaminen esteille vai rallattely yksin lelu suussa. Se on jo puolivoittoa jos se on ohjaajalla oleva lelu tai nami. Tai sen pitäisi olla se itsetarkoitus.

Konflikteja voi hallitusti käyttää myös hyödyksi, mutta sitä en tässä käsittele. Mutta siis nykyisin mun toiminnassa vältetään konflikteja viimeiseen asti. Ja hyödynnetään maksimaalisesti koiran luontainen tapa toimia. Palkka arvotetaan niin hyväksi että se voittaa muut asiat.

Tänään kävimme treenaamassa porukalla kokeeseen valmistavaksi. Joka tarkoittaa meillä hyvää mielentilaa ja perusasioiden vahvistamista. Eli häiriössä vahvistin aktiivisuutta ja keskittymistä, hauskanpitoa ja leikkiä. Näin reilu viikko ennen koetta on turha enää koeliikkeisiin hirveenä puuttua. Tiukahkolta tuomarilta on odotettavissa pistevähennyksiä useampaan liikkeeseen ja hyvälläkin suorituksella tulos voi olla tiukassa.

Pieni treenimäärä näkyy eikä täsmällisyys, teknisyys jne ole lähellekään sillä tasolla millä joskus ollut. Mutta mielentila, keskittyminen ja suoritusvarmuus on reilusti korkeammalla kuin ennen. Jos ei tule tulosta niin treenataan lisää, kunhan pääsisimme kokeen läpi hyvässä vireessä, ja mieluummin vaikka vähän kurittomasti. Koe on nimittäin tutulla aksakentällä, eli odotettavissa "agilitymielentila".

Mutta luulen että olen pääsemässä asian ytimeen. En odota tuloksia, vaan haluan vain oppia lisää, ja lisää.

Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne mennään.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Noudon tärkein osa

Sain koutsilta yksi ilta pähkinäksi kysymyksen että mikä on tärkein osa noudossa? Tätä tehtävää miettiessä menikin jonkin aikaa. Kävin läpi kapulaan tarttumiset, rauha vaiheen edessä istuen, korkean vietin ja ties mitä. Viimein, kovasti autettaessa sen tajusin. Jälkeenpäin jopa ilmeisen helppo kysymys. Vastaus avasi taas paljon ajattelumaailmaani. Mutta tottakai irroitus on tärkein vaihe noudossa. Irti käsky tarkoittaa sitä että palkka on tulossa.

Rakennettaessa halukasta noutoa, kuten muistaaksi koeohjeessa sanotaan. On irroitus luonnollisesti se osuus jota kohti koira on saatava pyrkimään mahdollisimman nopeasti. Joku koira helposti palkkaa jo kapulalla itsensä. Toinen mälvää kapulaa epävarmana. Ote on heikko. Luovutus ei ole tiivis. Kyseessä ongelmia jotka johtuvat pääasiallisesti siitä että koiralle ei ole selkeä ketju tai se ei palkkaannu vahvisteesta. Oikein rakennettu nouto koostuu monesta osasta. Saalisvietin kohotus=heittäminen, hallinta nostaa edelleen viettiä=patoaminen sivulla, kiinni käyminen kapulaan, kapulan tuominen, rauha ja mahdollinen kanavointi edessä istuen, irroitus josta koira tietää pääsevänsä vahvisteelle. Jos ohjaajalla ei ole kunnollista vahvistetta, koira voi palkata itsensä jo kapulaan. Kiinni käyminen ja rauha yksikseen palkkaa kyllä koiran, silloin ohjaaja ei vain kuulu kuvioon.

Tästä päästään taas siihen kun useampi on ihmetellyt mun noutotreenejä. Jotkut koirathan saadaan noutamaan kuuliaisuuden tai pakon avulla, ronia ei kummallakaan. Eikä niillä yleensä saada mitenkään näyttävää noutoa. Pakolla tarkoitan nyt prkl tuo se kapula käskyttämistä. Pakkonoudosta olen kuullut mutten tiedä kuinka se tehdään.

Jokatapauksessa, tänään oli noutokapula hukassa ja teinkin treenejä mäntyhalolla. Pyöreä kuoreton puolimetrinen mänty. Nyt näin oikeastaan ekaa kertaa ronissa sen ilmeen jonka noutoon haluan. Se toi halkoa halukkaasti eteeni, istuen ja kanavoiden samalla. Annoin reilusti rauhavaiheen ja nautiskelin tilanteesta. Pystyin vahvistamaan rauhaa pienellä taistelulla, tai irroittamaan ja vahvistamaan irroituksen ottamalla koiran kiinni halkoon uudestaan. Tai sitten yksinkertaisesti ottamaan koira hallintaan ja jatkamalla vaikka seuraamisella, samainen halko toimien vahvisteena.

Mutta se tunne kun hallitsee tilanteen ja koira on äärettömän hyvässä tunnetilassa. Kyllä tästä saadaan vielä nouto ja siitä tulee hyvä nouto.

Sillisalaattia

Taas tulee melkoinen sillisalaatti, aiheuta olisi lukuisia ja en vielä tiedä kuinka monesta ehdin ja jaksan kirjoittaa. Tapani mukaan kirjoitan sitten vähän kaikesta sekaisin.

Päällimmäisenä on mielessä bradin viimeisin tapaturma. Olimme viime viikolla iltalenkillä metsässä ja bradi täräytti yhteen männyn kanssa täydestä vauhdista. Ja bortsun täysi vauhtihan tarkoittaa n. 50km/h. Sydän jätti varmaan useamman lyönnin välistä. Vauhti pysähtyi metrin matkalla, koiran lentäessä voltin kovan ulvaisun saattelemana. Tiedän samanlaisissa tapahtumissa koiria loukkaantuneen vakavasti, jopa menettäneen henkensä. Onneksi siitä ei nähtävästi seurannut muuta kuin lihasvamma. Ell ei ainakaan nähnyt kuvaamiselle tarvetta, nivelten liikeradat oli normaalit eikä aristuksia niissä ilmennyt. No, jokatapauksessa bradilla edessä taas xx määrä saikkua, hihnalenkityksellä siis taas mennään. Ollaanhan tässä 3kk päästykin treenaamaan täysipainoisesti kevään tassuhaavakierteen jälkeen.

Ilmosin viime tipassa meidät bradin kanssa kennelpiirin nuorten koirien toko-ringin näyttökokeeseen. Lopulta peruin menoni jo ennen koetta. Ilmeni että rinkiin haetaan valmiita koiria. Näyttökoe olisi ollut kokeenomainen suoritus ilman palkkaa, "jotta nähdään ohjaajan ja koiran yhteistyö". Ko. suppeakatseisuus jo sieppasi niin paljon että peruin koko jutun. Vastasin että meidän yhteistyö on niin hyvällä mallilla etten halua asettaa koiraa epäreiluun tilanteeseen johon se ei vielä ole valmis. Jos ei yhteistyötä näe nuorelta koiralta kuin ilman palkkaa kokeenomaisesti toimimalla, saa mun puolesta homma olla. Saikun vuoksi ei kyllä muutenkaan olisi voitu kokeeseen osallistua.

Roni on ilmottu tokon piirinmestaruuskisojen joukkueeseen. Tavoitteena ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi ja saada koiralle hyvä mielentila läpi kokeen. Liikkeitä olemme taas hyvin vähän treenanneet. Tuomarin huomioon ottaen seuraamisen painamisesta rokotetaan, ja kymppejä on turha odotella kun pisteitä lähtee sieltä täältä. Eli jos jäävät ei tuurilla onnistu niin tulos on tiukassa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten aijon aloittaa agilityn syystauon nyt. Bradi on saikulla ja mun motivaatio nollissa. Tästä eteenpäin agility jää kakkoslajiksi, eli tottis tai haku menee edelle, jos sattuu päällekkäin. Siltikin se mitä aksaa treenataan, treenataan ns kunnolla, se ei vain ole enää päällimmäisenä.

Tottikseen on palannut se palo, paluu perusasioihin, jota tarvitaan että hommasta mitään tulee. Nöyrä työnteko, niiden pienten osien vahvistaminen joista kootaan tulevaisuudessa kokonaiset liikkeet. Vanha totuus on palannut mieleen "sitä saat mitä vahvistat". Ja siinähän koulutuksen ydin lyhykäisyydessään on, vahvista mitä haluat, jotta saat mitä vahvistat. Eli kun vahvistaa oikeaa asiaa oikeaan aikaan, oikealla vahvisteella, alkaa koira tekemään niin kuin halutaan, yksinkertaista ja totta.

En enää mieti kuinka palasina on nouto. Nautin siitä hetkestä kun roni tarjoaa noutokapulaa, tai muuta esinettä edessä istuen. Ja minulla on vaihtoehtoina vahvistaa sitä istumista, tunnetilaa siihen eteen, tai irroittaa esineestä ja vahvistaa sitä. Tai vain irroittaa esineestä ja pääsemme jatkamaan vaikka toiseen liikkeeseen hyvällä keskittymisellä. Se tunne kun tilanne on hanskassa on huumaava. Silti olen alkanut potkimaan itseä ja koiraa pois mukavuusalueelta. Sieltä on pakko poistua jos haluaa tuloksia. Mulla on nykyään keinot joilla saan ronit palautumaan "harmaalta alueelta", voin tarjota tilan jossa se pääsee purkamaan syntyneen paineen.

Mulla ois kaikki palikat käsissä. Hyvää oppia, hienot koirat, hyvät olosuhteet. Nyt kaikki on kiinni siitä, että mä teen töitä, enkä jumitu paikalleni.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Prioriteetteja ja realismia

Viikonloppuna oli PM-kisat virpiniemessä ja niiden ohessa oli myös 1 ja 2-lk ratoja. Ronin kanssa juostiin kakkosjoukkueessakin joukkuekisassa. Joukkuekisasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. olin kolmas suorittaja ja kaksi hyllyä jo alla joten yritys vähän lopahti, lisäksi takana 14h päivä joka näkyikin siinä että olin auttamatta myöhässä, ohjaaminen oli puolihuolimatonta jne. Lauantain yksilökisoista tipahteli myös hyllyjä, en ala enempää analysoimaan mutta oli hyviä pätkiä ja kaikki olisi ollut mahdollista.

Sunnuntain yksilöradoilla tuli sit pommi. Roni lähti ihan käsistä. Eka rata meni vielä kohtuudella mutta toinen. Joku voisi sanoa että se näytti keskaria ja teki omat ratkaisunsa. Karkasi ihan täysin tiukasta hallinnasta nokan alta, kolme kertaa peräjälkeen. Sitten otin tiukasti hallintaan ja kävelin hammasta purren pois radalta. Onnistuin sikäli pysymään neutraalina että roni kyllä oli aktiivisena mukana eikä se käsittänyt tilanteesta muuta kuin että rata loppui siihen ilman kehuja tai palkkaa.

Olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, ei tästä tule yhtään mitään. Tarkemmin kun ajattelin ja rehellistä vertaistukea saaden ymmärsin homman nimen. 5 rataa peräjälkeen ilman palkkaa. Turhauma nousi ja roni nosti itsensä sellaiseen viettiin että oksat pois. Tämä sama tila on kerran ilmennyt treeneissä joskus alkukesällä kun se tippui puomilta ja teki pari lentokeinua peräjälkeen, ihan vauhdin takia. Mutta tämähän on se tila johon sitä yritän ajaa esim tottiksessa.

Se ei vain osaa siinä tilassa enää hakeutua hallintaan. Ja se on sellainen tila, jossa roni, mun nöyrä bordercollie, uskaltaa kyseenalaistaa minut. Se tila, jossa tekeminen, bordercollielle ehkä huono vertaus, tehdään tappomeiningillä. Jokainen joka on nähnyt koiran jahtaamassa jänistä, ymmärtää sen tilan. Koira keskittää kaiken energiansa, nopeutensa ja taitonsa siihen että se saa saaliin kiinni, ja saa sen tapettua. Se pitää nyt opettaa toimimaan myös siinä tilassa, mun kanssa.

Onneksi mulla on yksi henkilö joka sanoo asiat suoraan, ilman liibadaabaa. Mulla on koira jolla on edellytykset vaikka mihin, se on agilityssa kone. Sen hermorakenne kestää kaiken sen vietin jota koirasta löytyy. Ohjaaja ei ole vain koiran tasolla. Saman vertaistuen avulla aloin ymmärtämään että mulla on kaksi vaihtoehtoa.

A. Keskittyä kunnolla agilityyn. Se vaatisi minun treenimäärän reilua nostoa. Liikkumista ja koordinaatiota pitää parantaa. Treenaamisen pitäisi olla tinkimätöntä omalta kohdaltani. Pyörälenkit olisi vaihdettava juoksulenkkeihin. Ja jätettävä muut lajit vähemmälle, kaikkea ei vaan voi ja ehdi tehdä, kunnolla.

B. Jättää agility humputteluksi, jossa mahtava koira kyllä menee hukkaan. Keskittyä alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän tokoon ja hakuun jotka sopivat paremmin minulle ohjaajana. Joihin kyllä koirallakin on edellytykset.

Tämän hetkisen mietiskelyn tilanne on se että alan kallistumaan vaihtoehtoon B. Se sopii paremmin mun fysiikalle, varmaan vielä mentaalipuolellekin. Se on kuitenkin myös se jota haluan enemmän. Ja ronista saa vielä mahtavan koiran sinnekin, kun saa vain tuon saman hullun bordercollien esiin myös siellä. Sen joka tuo noutokapulan hullunkiilto silmissä eteeni, odottaen lupaa laittaa se päreiksi. Agilityyn musta ei ehdi kehittyä riittävän hyvää ohjaajaa ainakaan tän koiran aikana, että mun kannattaisi kaikki liikenevä tarmo siihen laittaa. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat järjestykseen.

Kyllä me silti treenataan ja kisataan aksassa, eikä tehdä sitä vasemmalla kädellä. Mut aksataan ilman tavoitteita, ja yritän vain tehdä parhaani. Treenataan kun ehditään. Realiteetti on että mun paras ei ole kuin tyydyttävä ton koiran kanssa.




perjantai 15. elokuuta 2014

Paineitako?

Sain viime kirjoituksestani palautetta että mä itse aiheutan itselleni hirveät paineet kisoihin mun asenteella. Blogissani en parin viikon takaisista kisoista juuri vissiin avautunut mutta facen puolella sitäkin huolellisemmin. Mokasin niin äärihelpon radan että itseruoskintani sai muutamat toppuuttelemaan minua.

Voihan se niinkin olla että asetan itselleni liian isot paineet, mutta mun mielestä se ei niin ole. Puran vähän ajatuksiani aiheesta. Mä olen jännittäjä, jännitän epävirallisia kisoja ja kokeita melkein yhtälailla. Jännitän jopa treenejä vähän oudommassa seurassa. Olen aina inhonnut, enkä tykkää edelleenkään olla huomion keskipisteenä. Jännityksen hallinta taas vaatii omat juttunsa mutta mulla parhaimmillaan jännittäminen aiheuttaa erittäin hyvän keskittymisen. Paine ja jännityksen hallinta vaatii lujan keskittymisen. Keskittyminen vaatii taas sen että on selkeä tavoite jota kohti etenen.

Agilityssa haen vain ja ainoastaan nollia, mulle on ihan sama vaikka voittaisin kisat jos saan virhepisteitä. Viime kisojen mokattu rata. Tein esteen merkkauksen ja perään persjätön, kuten kymmeniä kertoja treeneissä. Roni lukee persjätöt älyttömän hyvin ja mulla pysyy fokus rataan, siksi en mielellään valssaa. No mitä teen kisoissa, jään persjätön jälkeen katsomaan tuleeko koira, no totta hitossa se tulee. Ja kun en katso eteeni juoksen päin estettä, tiputan riman ja koira karkaa mun hidastuksen vuoksi putken väärään päähän.

Olisin voinut kohdan mennä myös valssilla, varmistellen. Siinä tulee esiin mun seuraava heikkous, mä en halua varmistella. Vien koiraa mahdollisimman nopeasti miten vain osaan ja sillä tyylillä jolla aion mennä tulevaisuudessakin. En hae varmistellen nollia vaan mennään koko ajan tulos tai ulos tyylillä. Eikö tämä ole jo osoitus etten ole liian kiinni nollissa? Otan taas esimerkiksi rallin jota olen joskus aiemmin käyttänyt. Viimeisin jyskälä on hyvä esimerkki. Rallin voitti Latvala, jota on moitiskeltu epävarmaksi autojen romuttajaksi. Joo, romua on tullut mutta on pitkästä aikaa rallikuski jossa on ainesta mestariksi. Hirvonen taas, varma suorittaja ja maaliin pääsijä. Muttei ikinä onnistunut voittamaan Loebiä. Mistä se johtuu? Tahto puuttuu.

Ehkä vähän huvittavaa verrata itseä mestareihin, mutta esimerkin vuoksi se on oleellista. Kaikista ei ole mestariksi, se on fakta. Mutta jos tavoitteellisesti jotain tekee, tärkeintä on halu, palava halu. ilman halua, ei tule ikinä mestaria. Jos ei ole halua, "ei ole väliä", "ei pidä ottaa niin tosissaan". Silloin humputellaan, ja humputteluna se aina pysyy. Ei siitä sitten tulekaan ikinä yhtään mitään.

Vaikka mä itsekin puhun nollapeikosta hartioilla, ei se oikeasti sitä ole. Se on halu tehdä hyvä suoritus. Olen tehnyt hyviä ratoja joilta on tullut hylky, mutta olen tehnyt myös todella huonoja ratoja. Ja niistä saa ihan syystä ruoskia itseään. En silti jää niihin kiinni, jatkan treenaamista ja mennään seuraaviin kisoihin. Ja tulevissakin kisoissa mennään tosissaan, ja tunteella. En varmistele, en humputtele, vaan aina mennään tekemään parastaan. Onneksi meillä on täällä riittävän kokoinen petäjä, johon voi vähän päätään kolauttaa aina huonon kisan jälkeen. Koska kuskista se on kiinni, koira mulla on huippuhyvä.



Mutta Suomen kulttuurissa ei edelleenkään saa olla itseluottamusta ja kunnianhimoa, pitäisi olla nöyrä. Ei saa inhota häviämistä vaan "ei saa ottaa niin tosissaan", "ei sillä ole väliä". Se on se syy miksei Suomi yleensä pärjää tiukoissa paikoissa. Halu, halu puuttuu, se joka tulee sisältä. Kaiken muun voi opetella. Viikonlopun kisat merkitsee jatkon kannalta varmasti paljon. Loppuun lainaan suurta urheilijaa.

Champions aren’t made in gyms. Champions are made from something they have deep inside them - a desire, a dream, a vision. They have to have the skill and the will. But the will must be stronger than the skill.

~Muhammed Ali