keskiviikko 20. elokuuta 2014

Prioriteetteja ja realismia

Viikonloppuna oli PM-kisat virpiniemessä ja niiden ohessa oli myös 1 ja 2-lk ratoja. Ronin kanssa juostiin kakkosjoukkueessakin joukkuekisassa. Joukkuekisasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. olin kolmas suorittaja ja kaksi hyllyä jo alla joten yritys vähän lopahti, lisäksi takana 14h päivä joka näkyikin siinä että olin auttamatta myöhässä, ohjaaminen oli puolihuolimatonta jne. Lauantain yksilökisoista tipahteli myös hyllyjä, en ala enempää analysoimaan mutta oli hyviä pätkiä ja kaikki olisi ollut mahdollista.

Sunnuntain yksilöradoilla tuli sit pommi. Roni lähti ihan käsistä. Eka rata meni vielä kohtuudella mutta toinen. Joku voisi sanoa että se näytti keskaria ja teki omat ratkaisunsa. Karkasi ihan täysin tiukasta hallinnasta nokan alta, kolme kertaa peräjälkeen. Sitten otin tiukasti hallintaan ja kävelin hammasta purren pois radalta. Onnistuin sikäli pysymään neutraalina että roni kyllä oli aktiivisena mukana eikä se käsittänyt tilanteesta muuta kuin että rata loppui siihen ilman kehuja tai palkkaa.

Olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, ei tästä tule yhtään mitään. Tarkemmin kun ajattelin ja rehellistä vertaistukea saaden ymmärsin homman nimen. 5 rataa peräjälkeen ilman palkkaa. Turhauma nousi ja roni nosti itsensä sellaiseen viettiin että oksat pois. Tämä sama tila on kerran ilmennyt treeneissä joskus alkukesällä kun se tippui puomilta ja teki pari lentokeinua peräjälkeen, ihan vauhdin takia. Mutta tämähän on se tila johon sitä yritän ajaa esim tottiksessa.

Se ei vain osaa siinä tilassa enää hakeutua hallintaan. Ja se on sellainen tila, jossa roni, mun nöyrä bordercollie, uskaltaa kyseenalaistaa minut. Se tila, jossa tekeminen, bordercollielle ehkä huono vertaus, tehdään tappomeiningillä. Jokainen joka on nähnyt koiran jahtaamassa jänistä, ymmärtää sen tilan. Koira keskittää kaiken energiansa, nopeutensa ja taitonsa siihen että se saa saaliin kiinni, ja saa sen tapettua. Se pitää nyt opettaa toimimaan myös siinä tilassa, mun kanssa.

Onneksi mulla on yksi henkilö joka sanoo asiat suoraan, ilman liibadaabaa. Mulla on koira jolla on edellytykset vaikka mihin, se on agilityssa kone. Sen hermorakenne kestää kaiken sen vietin jota koirasta löytyy. Ohjaaja ei ole vain koiran tasolla. Saman vertaistuen avulla aloin ymmärtämään että mulla on kaksi vaihtoehtoa.

A. Keskittyä kunnolla agilityyn. Se vaatisi minun treenimäärän reilua nostoa. Liikkumista ja koordinaatiota pitää parantaa. Treenaamisen pitäisi olla tinkimätöntä omalta kohdaltani. Pyörälenkit olisi vaihdettava juoksulenkkeihin. Ja jätettävä muut lajit vähemmälle, kaikkea ei vaan voi ja ehdi tehdä, kunnolla.

B. Jättää agility humputteluksi, jossa mahtava koira kyllä menee hukkaan. Keskittyä alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän tokoon ja hakuun jotka sopivat paremmin minulle ohjaajana. Joihin kyllä koirallakin on edellytykset.

Tämän hetkisen mietiskelyn tilanne on se että alan kallistumaan vaihtoehtoon B. Se sopii paremmin mun fysiikalle, varmaan vielä mentaalipuolellekin. Se on kuitenkin myös se jota haluan enemmän. Ja ronista saa vielä mahtavan koiran sinnekin, kun saa vain tuon saman hullun bordercollien esiin myös siellä. Sen joka tuo noutokapulan hullunkiilto silmissä eteeni, odottaen lupaa laittaa se päreiksi. Agilityyn musta ei ehdi kehittyä riittävän hyvää ohjaajaa ainakaan tän koiran aikana, että mun kannattaisi kaikki liikenevä tarmo siihen laittaa. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat järjestykseen.

Kyllä me silti treenataan ja kisataan aksassa, eikä tehdä sitä vasemmalla kädellä. Mut aksataan ilman tavoitteita, ja yritän vain tehdä parhaani. Treenataan kun ehditään. Realiteetti on että mun paras ei ole kuin tyydyttävä ton koiran kanssa.




perjantai 15. elokuuta 2014

Paineitako?

Sain viime kirjoituksestani palautetta että mä itse aiheutan itselleni hirveät paineet kisoihin mun asenteella. Blogissani en parin viikon takaisista kisoista juuri vissiin avautunut mutta facen puolella sitäkin huolellisemmin. Mokasin niin äärihelpon radan että itseruoskintani sai muutamat toppuuttelemaan minua.

Voihan se niinkin olla että asetan itselleni liian isot paineet, mutta mun mielestä se ei niin ole. Puran vähän ajatuksiani aiheesta. Mä olen jännittäjä, jännitän epävirallisia kisoja ja kokeita melkein yhtälailla. Jännitän jopa treenejä vähän oudommassa seurassa. Olen aina inhonnut, enkä tykkää edelleenkään olla huomion keskipisteenä. Jännityksen hallinta taas vaatii omat juttunsa mutta mulla parhaimmillaan jännittäminen aiheuttaa erittäin hyvän keskittymisen. Paine ja jännityksen hallinta vaatii lujan keskittymisen. Keskittyminen vaatii taas sen että on selkeä tavoite jota kohti etenen.

Agilityssa haen vain ja ainoastaan nollia, mulle on ihan sama vaikka voittaisin kisat jos saan virhepisteitä. Viime kisojen mokattu rata. Tein esteen merkkauksen ja perään persjätön, kuten kymmeniä kertoja treeneissä. Roni lukee persjätöt älyttömän hyvin ja mulla pysyy fokus rataan, siksi en mielellään valssaa. No mitä teen kisoissa, jään persjätön jälkeen katsomaan tuleeko koira, no totta hitossa se tulee. Ja kun en katso eteeni juoksen päin estettä, tiputan riman ja koira karkaa mun hidastuksen vuoksi putken väärään päähän.

Olisin voinut kohdan mennä myös valssilla, varmistellen. Siinä tulee esiin mun seuraava heikkous, mä en halua varmistella. Vien koiraa mahdollisimman nopeasti miten vain osaan ja sillä tyylillä jolla aion mennä tulevaisuudessakin. En hae varmistellen nollia vaan mennään koko ajan tulos tai ulos tyylillä. Eikö tämä ole jo osoitus etten ole liian kiinni nollissa? Otan taas esimerkiksi rallin jota olen joskus aiemmin käyttänyt. Viimeisin jyskälä on hyvä esimerkki. Rallin voitti Latvala, jota on moitiskeltu epävarmaksi autojen romuttajaksi. Joo, romua on tullut mutta on pitkästä aikaa rallikuski jossa on ainesta mestariksi. Hirvonen taas, varma suorittaja ja maaliin pääsijä. Muttei ikinä onnistunut voittamaan Loebiä. Mistä se johtuu? Tahto puuttuu.

Ehkä vähän huvittavaa verrata itseä mestareihin, mutta esimerkin vuoksi se on oleellista. Kaikista ei ole mestariksi, se on fakta. Mutta jos tavoitteellisesti jotain tekee, tärkeintä on halu, palava halu. ilman halua, ei tule ikinä mestaria. Jos ei ole halua, "ei ole väliä", "ei pidä ottaa niin tosissaan". Silloin humputellaan, ja humputteluna se aina pysyy. Ei siitä sitten tulekaan ikinä yhtään mitään.

Vaikka mä itsekin puhun nollapeikosta hartioilla, ei se oikeasti sitä ole. Se on halu tehdä hyvä suoritus. Olen tehnyt hyviä ratoja joilta on tullut hylky, mutta olen tehnyt myös todella huonoja ratoja. Ja niistä saa ihan syystä ruoskia itseään. En silti jää niihin kiinni, jatkan treenaamista ja mennään seuraaviin kisoihin. Ja tulevissakin kisoissa mennään tosissaan, ja tunteella. En varmistele, en humputtele, vaan aina mennään tekemään parastaan. Onneksi meillä on täällä riittävän kokoinen petäjä, johon voi vähän päätään kolauttaa aina huonon kisan jälkeen. Koska kuskista se on kiinni, koira mulla on huippuhyvä.



Mutta Suomen kulttuurissa ei edelleenkään saa olla itseluottamusta ja kunnianhimoa, pitäisi olla nöyrä. Ei saa inhota häviämistä vaan "ei saa ottaa niin tosissaan", "ei sillä ole väliä". Se on se syy miksei Suomi yleensä pärjää tiukoissa paikoissa. Halu, halu puuttuu, se joka tulee sisältä. Kaiken muun voi opetella. Viikonlopun kisat merkitsee jatkon kannalta varmasti paljon. Loppuun lainaan suurta urheilijaa.

Champions aren’t made in gyms. Champions are made from something they have deep inside them - a desire, a dream, a vision. They have to have the skill and the will. But the will must be stronger than the skill.

~Muhammed Ali


maanantai 11. elokuuta 2014

Treenimasis

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän treenimasista tänä kesänä. Treenit on jääneet murto-osaan suunnitellusta. Ennemmin tulee lähdettyä kävelemään metsään kuin kentälle tai edes omalle pihalle. Välillä vaan tuntuu ettei hommasta tule hevonhelvettiä, itseluottamus on nollassa, rimakauhu päällä ja kaikkea mahdollista. Siitäkin huolimatta näen koirissa kehitystä.

Yksi päivä huomasin että bradillahan on jo selkeästi näkemys seuraamisesta. Ronilla taas ei taidot ole mihinkään kadonnut ja voisimme aika kylmiltään lähteä kokeilemaan sitä kolmatta alo1. Vähän vain vaatisi eri kentillä käymistä että saisin mielentilan varmasti nousemaan. Ei huvita edes blogia kirjoittaa vaikka mielessä käynyt muutamiakin aiheita, yritän nyt purkaa sumaa pintapuolisesti

Mä olen yrittänyt miettiä missä mulla nyt klikki on, ehkä se kuitenkin on useamman asian summa. Vaikka sanotaan ettei vanhoja saisi muistella niin päällimmäisenä ehkä kuitenkin on masennus niistä virheistä mitä ronin kanssa olen tehnyt. Luulin remun jälkeen jo ymmärtäväni jotain mutta ensimmäisestä sudenkuopasta ylös päästessäni kaaduinkin naamalleni viereiseen sudenkuoppaan. Nyt sieltä juuri ylös päästyäni en uskalla edetä etten taas kapsahda seuraavaan. Hyvin pikku askelin etenen vaikka nyt pitäisi lähteä jo reippaasti kävelemään. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa paljon enemmänkin. Nyt roni on joutunut opettajan rooliin, onneksi sain tulkin jonka avulla ei ihan harhaan taas menty.

Agilitymasennus taas tulee siitä että mä en vain osaa, enkä nähtävästi opi. Mun sitoutuminen ei ole sitä luokkaa että kehitys olisi mun taidoille riittävää. Alkuperäinen ajatus oli että syyskuulle vedetään aksaa täys hönkä päällä ja sitten tauolle. Syyskuussa ois alueella vielä kivasti kisoja. Nyt mietin jos jättäisi ensi viikonlopun viimeiseksi ja jäisi tauolle. Viikonlopun radat voivat vaikuttaa päätökseen. Hyvältä radalta voi tulla hylky, mutta viime kisojen mukaisia ohjaajan tyhmiä, alkeisvirheitä, ei saa enää toistaa.

Meidän päälaji haku on taas ollut iha suossa. Ei ole hakuryhmää, ei treenejä ja sitä kautta hyvälle alulle saatu ilmaisukaan ei ole kehittynyt. Ajattelinkin että tälle syksyä ehtisi vielä hakuilla hyvinkin, nyt alkaa vasta kelit olla kohdallaan.

Roni täytti 3.v tän kuun 3. päivä. Sankari sai lahjaksi aksatreenit ja lammas-lihapullakakun.

Aina pitää löytää myös asioiden hyvät puolet.

Viimeisen reilun vuoden aikana olen oppinut suunnattoman paljon koirien kouluttamisesta joka tulee auttamaan jatkossa paljon. Olen huomannut että olen pystynyt jo jopa jakamaan tietoa eteenpäin auttaessa muita. Enkä siis opettamaan liikkeitä tai muuta teknistä, vaan säätämään ohjaajan tekemistä ja opettamaan hallitsemaan sitä kautta koiran mielentilaa. Ja kun minä saan pyyteettömästi apua, olen valmis sitä myös antamaan eteenpäin, jos vain kuulija sitä haluaa. Tyyli eroaa jokatapauksessa niin paljon "perinteisestä" kouluttamisesta, ettei sitä voi tuputtaa jos ei vastaanottaja ole valmis sitoutumaan.

On ollut ihan lottovoitto saada opettaja jolta kaiken tän tiedon olen saanut. Tuhansia chattiviestejä on vaihdettu, kymmenittäin videoita kuvattu, kymmenittäin videoita jaettu ja eritoten eri tilanteita ja koiria analysoitu. Paljon on vielä opittavaa mutta kyllä mä olen jo oppinut paljon enemmän, kuin olisin keltään tähän asti tapaamaltani henkilöltä ikinä oppinut. Teoriassa ei koiria kouluteta, mutta teorian hallitseminen auttaa viimeistään siinä tilanteessa kun on syntynyt ongelma. Tiedän että viimeistään pääsen hyödyntämään näitä tietoja jos ja kun menen suojelukentille, siellä tämä on tutumpaa. Kuinka saada matalampiviettisestä kaikki irti tai kuinka saada korkeaviettinen "pysymään käsissä".

Yleisiä ongelmia tuntuu olevan koiran "kuumeneminen". "Sitä ei voi palkata lelulla", "miksi se vinkuu", "miksi se ei tee mitään, on passiivinen". Nykyään minä vasta alan ymmärtämään mitä tarkoittaa olla mustavalkoinen. Miksi ohjaajan rauhallisuus on niin tärkeää, miksi koiralle on tärkeää luoda palkka jota se oikeasti arvostaa. Ehkä joku päivä se vielä näkyy, mitä olen omille koirilleni tekemässä. Kun vietti padotaan, suunnataan tekemiseen ja kuinka paljon voimaa koirasta on saatavissa irti kun on palkka josta se oikeasti palkkautuu.

Monesti puhutaan että varsinkin bortsuilla alkaa jossain vaiheessa pelkkä tekeminen palkkaamaan. Mä en halua ikinä siihen pisteeseen että koira tekee vain tekemisen halusta. Mä haluan että mulla on ässä hihassa, mulla on palkka jonka koira haluaa. Monesti näkee esim aksassa tekemisestä palkkautuvia, miljoonaa kaahaavia bortsuja, rimat räiskyy ja ohjaaja on vain statisti koiran palkatessa itseään esteillä. Millä saat koiran hallintaan jos ei ole työkaluja taskussa, paras palkka on tekeminen.

Mut mää olen huomannutkin että olen useimpien kanssa niin eri linjoilla koulutuksessa että parempi pysyä hiljaa. Se ettei mun mielestä bortsu paimentaessaan "käy vaan tekemässä töitään ja mene sen jälkeen lepäämään", vaan koirassa tapahtuu muutakin jota pystyy mallintamaan muissakin lajeissa. Tästäkin sain kommentiksi että yllättävän paljon tiedän paimennuksesta mun kokemuksella. En tiedä paimennuksesta, mut tiedän suunnilleen mitä siinä koiralla tapahtuu.

Sen saman voiman voi saada käyttöön myös muualla. Kyse on vain siitä että koiran sisällä pitää saada samat reaktiot aikaiseksi, hormonit saa liikkeelle. Ei se koira tilalla jaksa paimentaa ainoastaan sen vuoksi että sen pitää. Vaan se pääsee siitä tilaan johon se jää "koukkuun". Ihan samaan tilaan sen voi viedä tottiksessa, saada samat hormonit vapautumaan ja saada koira haluamaan lisää, ja lisää.

Ja sitä koiraa ei viedä siihen tilaan heittämällä sille puolihuolimattomasti pallo, tai kiljuen ja pomppien työntämällä patukka kitaan. Sitä ei saada siihen tilaan antamalla palkkautua aksassa tekemisestä. Se viedään sinne ihan muulla tavoin, ja tää on juuri se alue jota olen opettelemassa. Kuinka koira saadaan sinne tilaan jossa voitetaan isoja kisoja. Tilaan jossa koira keskittää kaiken voimansa tekemiseen eikä mihinkään turhaan. Tilaan jossa se keskittyy täydellisesti häiriöistä huolimatta. Tilaan jossa koiras on varma mitä se tekee.

Mut se vaatisi töitä, mitä mä en nyt ole juuri tehnyt. Puolustukseksi voisin sanoa että kesä on kiireisintä aikaa töissä ja kotitöissä, kelit ovat olleet tuskaisen kuumia ja perhe ja ja. Kaikenlaisia tekosyitä voi keksiä, oikeasti syy on vain se etten mä ole jaksanut, olen laiska. Nyt olen taas ottanut itseä niskasta kiinni ja alan oikeasti treenaamaan. Alan tekemään töitä päästäkseni siihen tavoitteeseen johon haluan. Haluan saada koirani tekemään töitä minulle, kaikin voimin, välittämättä muista. Olla koirille reilu, rauhallinen ohjaaja jonka kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä. Ja eritoten, haluan oppia paljon lisää. Koetulokset tulevat sitten mukana.

Olen taas unohtanut mottoni: Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne kuljetaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ante up

On jännä miten toisia blogeja lukemalla törmää ajatuksiin jotka osuvat niin hyvin. Kopioin otsikon joka tarkoittaa:

originally used in games of risk such as poker meaning to increase the risk or raise the stakes of the game. More commonly used now as a challenge to person, replaceable with "step up"

Ihan oikeasti, nyt olisi jo aika. Bradi on 1,5v ja roni täyttää 3. Nyt olisi aika ottaa riskiä ja nostaa panoksia. Pelkään niin paljon epäonnistumista etten uskalla edetä. Passailen, keksin tekosyitä ja lähden mielummin lenkille kuin kentälle. Ronin kanssa nousimme suosta vähän kantavammalle maalle, nyt rohkeus loppui eikä enää haluakaan kiivetä kalliolle asti. Laiskottelemme hetteen vieressä. 

Bradin kanssa emme ole sukeltaneet, no emme tietenkään kun en uskalla juuri mitään sen kanssa tehdä. Pojalla on motivaatiota, saan pidettyä sen hyvässä mielentilassa ja olisi kaikki ainekset. Paitsi kun ohjaaja. Nyt lupaan, alamme tekemään töitä, kokoan itseni ja alamme nousemaan kohti tummana häämöttävää vuorta. Ei sieltä joka virheestä pyöritä takaisin suon silmään. 

Jotta oppii, on otettava myös virheaskeleita. Jotta tietää missä menee raja, on rajasta käytävä yli. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Treenien suunnittelua ja jaksottamista

Lukijoita blogilla tuntuu riittävän, uusiakin tulee koko ajan. Huomasin myös että blogini on linkattu johonkin suljettuun blogiin. Olisi kai ihan kohtuullista saada lukuoikeus sinnekin, tai ainakin tietää kenen kiepit tätä lukee ;) Ei, en ole yhtään kiinnostunut ketkä blogiani lukee. Ja mielelläni tietäisin myös kommentoijien nimiä, vaikka anonyymitkin on tässä blogissa sallittuja jos vain pääsevät seulani läpi.

Joku anonyymi kyseli koirieni treenaamisesta ja vinkkejä treenien suunnitteluun. Ajattelin kirjoittaa tästä ihan omaan aiheeseensa, ulosantini on siinä suhteessa heikkoa että luultavasti juttu tulee taas pomppimaan aiheesta toiseen. Sinänsähän mulla ei ole mitään taustaa koirien fyysiseen treenaamiseen ja pohjaankin omaan urheilutaustaani ja luettuun tietoon joka taas suurelta osin perustuu katiskan artikkeleihin.

Treenaamisessahan on tietyt lainalaisuudet. Lihakset kehittyvät levossa ja kehittyvät lihakset tarvitsevat sopivaa ruokaa. Eli tärkeintä olisi pitää treenin ja levon suhde oikeana sekä ruokinta kunnossa. Mä en laske treenaamiseksi metsälenkkejä vapaana tai rannassa vapaana uiskentelua. Nuo menee lähinnä palauttavana liikuntana. Treenaamiseen meillä kuuluu tietty lajitreenit, mutta sen lisäksi erilaisissa suhteissa umpihankijuoksua, vetohiihtoa, nykyisin vetopyöräilyä, uimista ohjattuna, hiekkamonttutreeniä tai ihan ravauttamista pyörällä.

Vuositasolla treenit on suunniteltu pääpiirteittäin näin: talvella 2kk umpihankea ja vetohiihtoa, eli raskasta lihaskuntotreeniä, silloin lajitreeneissä otetaan huomioon että koira on raskaalla treenikaudella. Tähän valmistaudun jo syksyllä syöttämällä vähän yli, että saadaan 1-2kg ylimääräistä massaa rasvana. Mä en ainakaan tahdo saada noita syötettyä muuten tarpeeksi vaan roni on polttanut ton helposti pois lihaskuntokaudella.

Keväällä lenkkejä kevennetään ja vauhtia nostetaan, "herkistellään". Kesällä treenaaminen painottuu lajitreeneihin ja kuntoa lähinnä ylläpidetään metsälenkeillä ja muulla aktiviteetilla. Syksyllä on perinteisesti 1-2 totaalinen treenitauko jolloin käymme vain metsälenkeillä. Tähän tein poikkeuksen tänä vuonna kun talvi oli mitä oli ja lihaskuntotreenit jäi vähiin. Jaksotuksesta kirjoitinkin vähän aiemmin ja nyt vuosi on jaettu 4 jaksoon jossa tulee nuo edellä luetellut vaiheet, mutta lyhyemmissä pätkissä. Olosuhteiden pakosta keväälläkin tuli treenitauko joten tämä vuosi on tarkoitus vetää loppuun vähän tiukemmalla ohjelmalla.

Nyt on menossa lihaskuntokausi joka on viikkotasolla jaettu 2 treenipäivää ja yksi lepopäivä. Eli aksatreenit, hiekkamonttu/vetotreenit ja niitä seuraa lepopäivä jolloin voi käydä metsälenkillä tai rannalla. Tämä on aika raskas rytmi jonka onkin tarkoitus kestää vain 6vk.

Rytmitys ja treenien suunnittelu pitää tehdä sitä silmällä pitäen mitä treenaa. Aksa kun vaatii koiralta sekä voimaa että nopeutta, kannattaa noiden suhde pitää mielessä. Ratakoirilla ei juuri treenata mitään lumihankihommia tai vetojuttuja, saati 10km pyörälenkkejä. Niitä juoksutetaan lujaa. Pelkkää aksakoiraakaan ei kannata liikaa treenata näin. Meillä taas kun tavoitteena on saada myös pitkäkestoiseen työskentelyyn pystyvä koira, on kestävyyskunto olennainen osa treenejä. Esim hakukoiraa taas ei kannata treenata pelkällä nopeudella, se hyytyy muuten kesken radan. Sama esim paimenkoiralla.

Ronillahan oli jumiongelmaa alussa kun aloitimme agilityn. Ne loppuivat siihen kun otin yhden talven kuntotreenikauden. Agility, kuten monet muutkin lajit ovat fyysisesti erittäin rankkoja. On vähintäänkin kohtuullista treenata koira myös lajin edellyttämään kuntoon. Mä huomasin parissa kuukaudessa että metsälenkit ja lajitreenit ei ole riittävästi. Vaan roni vaatii myös liikuntaa minun ehdoilla.

Ruokana meillä on nykyisin golden eaglen perusnappula ja rasituksen mukaan lisänä menee eri määrät rasvaa. Mun molemmat koirat syövät enemmän kuin mitä tuntuvat muiden bortsut syövän. Esim 17kg bradi syö päivässä 500g nappulaa ja 200g raakarasvaa. Silti sillä ei ole yhtään ylimääräistä.

Lopputulemana vielä. Jos koira vaatii jatkuvaa hieromista, fysioterapiaa tai osteopatiaa, jos siihen joku uskoo ;) niin koiran treenaamisessa on jotain väärin. Koiran lihaskunto ei ole riittävä tai sitten sitä vaan rasitetaan liikaa. Tietenkin koiran pitää olla terve.

Ostin nyt bradillekin vetovaljaat, vinkkien perusteella mentiin kokeilemaan nonstoppeja ja sieltähän löytyi silakalle sopivat, säädettävät, hyvin napakat valjaat. Kävinkin viimeviikolla ekaa kertaa pyörällä metsätiellä, kaksi bortsua valjastettuna eteen. Pysyin pystyssä ja hengissä vaikka vauhti välillä kiihtyi mahdottomaksi. Teimme sellaisen 5km testilenkin, välillä hitaasti ravaten ja välillä täyttä laukkaa. Bradilla on selkeästi heikompi kestävyyskunto, tottakai, kuin ronilla. Loppumatkasta se jo huijasi ja juoksi löysällä hihnalla. Mutta nyt pääsemme noiden kanssa pyörälenkille kun molemmilla on valjaat. Aijon käydä ronillekin hakemassa silti nuo säädettävät.

Tottiksessa olen saanut ronit jo taistelemaan kapulasta ja se kantaa sitä hienosti. Treenaan vaan aivan liian harvoin. Motivaatio puuttuu. Bradi hakee kyllä kapulaa mutta hallinta lyö painetta joka pitää saada purettua. Tyytyväinen olen kuitenkin että bradin mielentila on hallinnassa ja sitä voi oikeasti alkaa jo kouluttamaan.

Aksassakin on häikkää, mun asenne ei nyt ole oikea. Voisin välillä nakata hanskat naulaan ja tiuskaista vain ettei tästä mitään tule, en ikinä opi. Aina kun uskon olevani suunnilleen kartalla, repii roni jostain taas vaihteen lisää ja taas olen hukassa kuin lumiukko. Mun varmuus tuo siihen lisää vauhtia enkä tiedä mihin tuo kehitys pysähtyy. Se menee jo niin lujaa että mua oikeasti hirvittää. Putkiin syöksyessä mieleen tulee usein se mali joka jossain nuorten MM-kisoissa kuoli... Ja mistäänhän ei tule mitään jos pelkää... Ja muutenkin, ohjaan välillä hyvää pätkää, mutten saa kovin pitkää ehjää kokonaisuutta, ikinä, en ikinä... Aina vaan mokaan jotain, yleensä jotain helppoa.. Masentaa..

Bradi (tai ohjaaja sen kanssa) sentään kehittyy aksassa. Pitkä ja tuskastuttava pohjatyö alkaa tuottamaan ja mulla on käsissä hyvin irtoava mutta ohjauksessa pysyvä koira. Vauhti sillä ei vielä hirveä ole mutta sitä varmasti tulee kun varmuus kasvaa. 3 sisarusta oli nimittäin aloittanut agiuransa samoissa kisoissa viikonloppuna, tehden kaikki nollat. Nopein oli mennyt agilityradan lähes 5m/s etenemällä... Eikä bradi sen hitaampi ole :)

Tulipa romaani mutta kirjoitustahtikin on nykyisin aika verkkainen.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Haikeaa vuoristorataa

Haikeutta ilmassa, remu täyttäisi huomenna 7.v. Sanovat että aika helpottaa, vielä ei ole aika.

Treeneistä sen verran että mun mielentila menee sellaista vuoristorataa flow-fiiliksen ja katkeran epätoivon välillä että taidan laittaa aiemmat tavoitteet hyllylle ja mennä vain päivä kerrallaan. Välillä onnistuu ja välillä ei. Sama koskee tottista että aksaa. Roni ois huippukoira, ku ois ohjaaja joka pysyisi edes joten kuten kartalla. Roni noutaa lelua hyvin mutta kapula laittaa lukkoon. Pirun pitämisharjoitukset pentuna, älkää vain ikinä kukaan menkö tekemään niitä jos ette tiedä mitä teette...

Eilen meni aksatreeneissä suht kivasti. Hahmotan virheen tehtyäni itse mistä se johtuu, mutten tahdo saada vain korjattua niitä. Tai saan korjattua mutten tahdo ensimmäisellä yrityksellä saada ajoituksia toimimaan. Jokatapauksessa roni menee takaakierrot nykyään hyvin, huolimatta siitä että usein sijoittumiseni ja ajoitukseni on pielessä. Bradi tuntuu ainakin näin alkuu vielä (jos edes mahdollista) herkemmältä ohjata kuin roni. Ja siinä on koira joka täydestä vauhdista kääntyy euron kolikon päällä.

Bradin (tai mun?) lamppu on syttymässä ja kehitystä menossa näkyy. Eilen treeneissä huomattiin bradin tarjotessa itse maksihyppyjä että se keskittyy niihin ihan erilailla kuin vauvahyppyihin. Eli nostan treenikorkeuden suoraan 55cm, on se jo sen ikäinen ja hyppytekniikka on hyvä, kuten bortsuilla aika luonnostaan.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Flow-tiistai

Eilen oli taas aksapäivä. Ensin vedimme alkeiskurssilaisille treenit ja sitten oli omiemme vuoro. Koutsi ei ehtinyt paikalle ja olimme Hennan kanssa kahden. Kaksi aloittelevaa ohjaajaa, 2 nopeaa koiraa ja toisten suunnittelema treeni. Vielä viime vuonna meidän treenit olisi ollut vähintäänkin katastrofi, sähellystä, ahdistusta ja epäreilua ohjausta. Mutta ei enää, jotakin on tapahtunut. :) Rata oli valmiina aiemmin treenanneiden jäljiltä, lisäsimme siihen vain kepit parin hypyn tilalle ja vaihdoimme kaksi hyppyä takaakierroiksi. Kopioin röyhkeästi ratapiirroksen Hennan blogista.

2. hypylle pääsin esittelemään nyt aidon alencopterin, joka on edelleen mun mielestä sujuvin tuollaiseen paikkaan, ainakin minun kehon hallinnalla. Eli takaakierron merkkaus vastakädellä, siitä pyörähdys pois esteeltä ja oma liike vetää koiran hypyn yli, saati että olen jo 2 metriä hypyn takana kun koira menee ohi. Eli tuolla saa varman takaakierron sekä helpomman liikkeelle lähdön esteeltä. 4 hyppy merkkaamalla ja 5 - 6 väliin kokeilin valssi sekä ennakoivaa persjättöä. Linja ei ollut ihan kuvan mukainen ja putken väärä pää imi koiria joten ennakoiva persjättö osoittautui sujuvimmaksi. Roni kääntyy sillä aivan hiton hienosti, mulla pysyy fokus rataan ja ehdin blokkaamaan väärän putken pään.

Moilasen koulutuksessa oikeasti vasta ymmärsin valssin kunnolla ja olenkin entistä valmiimpi taas käyttämään sitä. Mutta edelleen, jos suinkin mahdollista, valitsen persjätön, se on meidän etenemisen kannalta paljon johdonmukaisempi. Kepeille piti muistaa vähän työntää, muuten pujoitteli hyvin. 11 tuottikin sitten vähän ongelmia. Ajoitusta en saanut kohdalleen alencopterilla, enkä perinteisellä takaakierrolla, aina myöhässä 11-12 välissä ja roni karkasi putkeen. Toimivaksi välin sai pakkovalssilla, vaikkei se sujuvalta tuntunutkaan. Mutta sillä saa koiran hallintaan eikä se karkaa mihinkään.

Kaikenkaikkiaan oivalliset treenit, saimme ratkaistua monta ongelmakohtaa itseksemme ja pitkästä aikaa tunsin ohjauksessa sen kuuluisan "flow-tunteen". Talvella oli ohjauksessa se tunne mutta se katosi kevät tauon aikana. Eli olin oikeasti kartalla, rytmitys onnistui kivasti ja sen pirun nopeankin koiran kanssa ei oikeasti ole kiire. Se pitää ohjata kiirehtimättä ja tarkasti, ja silloin sitä on pirun mukava viedä. Tuntuu kuin se lukisi ajatukset.

Bradinkin kanssa teimme 1-7 väliä, kakkosta tosin suoraan. Flow on vielä kaukana meidän tekemisestä mutta paranee se koko ajan. Bradille ei ole vielä oikein selkeää ettei palloa saa jos juoksee lyhintä tietä mun luo. Mutta 3-7 välin saimme tehtyä kokonaisena ja jopa valssasin 5-6 väliin.