tiistai 26. syyskuuta 2017

Ilonan leikkikoulu vol.2, biatch on heräämässä

Oikeastaan se on vol.3 mutta ihan eka ja toka oli yhdistettynä edelliseen päivitykseen.

Kolmannet leikkitreenit ilonan kanssa. Koiran halu tulla leluun kasvanut potenssissa, se myöskin puree siihen paremmin ja vähän kestää taistelua, lelun saadessaan ravistaa kyllä ja lähtisi mielellään yksin kaartamaan. Kevyeen kosketukseen reagoi näpäyttämällä hampailla käteen ja lopuksi sain sen tarttumaan kiinni leluun ja käsi leuan alla rauhoittumaan istumaan ja josta hetken päästä irroitus ja lopetus.

Tuollainen tilannepäivitys lähti koutsille. Avaanpa tätä vähän. Eli koira saalisti lelua huomattavasti halukkaammin, nyt sillä oli halu purra siihen. Kesti parin sekunnin vastustuksen minun puolelta, ei hihkumista eikä repimistä vaan pidän 2-3s lelusta kiinni ennen kuin koira voittaa sen. Voittaessaan lelun ravistaa sitä = purkaa painetta ja lähtisi kaartamaan eli tekemään "kunniakierrosta" lelu suussa.

Tämä on estetty sisätreenissä rajaamalla pieni alue josta ei pääse ja ulkotreenissä tämä estetään pitämällä koira kiinni. En halua että koira oppii purkamaan syntyvän paineen yksin vaan se paras paikka on minun lähellä. Lopussa koiran saalistaessa lelua kokeilin miten reagoi kevyeen tönäisyyn kädellä ja sehän reagoi siihen näykkäämällä käsivarteen, periaatteessa odotetunlaisesti tälle koiralle mutta yllättävän nopeasti ja se toisti sen muutaman kerran. Tykkään tässä vaiheessa tuollaisesta kurittomuudesta, kertoo että se on kuitenkin leikkiessään suht vapautunut. Lopetus siten että sain sen puremaan leluun täydellä suulla ja rauhallisesti, tällöin käsi leuan alle ja kevyesti löysätä paine lelusta jolloin koira pääsee kanavoimaan paineensa leluun ja rauhoittuu. Tämä treeni loppui tähän. Edelleen siis vahvistan kehulla jokaisen lelun viennin minulta sekä lelun kantamista sen jälkeen. Sen täytyy olla ylpeä saavutuksestaan. 

Ihmettelen nyt että mitähän olen ilonan kanssa pelännyt kun tämä reagoi kuin ajatukseni tähän leikkiin. Sitä ei ole paineistettu vielä niin se tekee samaa kuin roni mutta nopeammassa tahdissa. Tätä tahtia saan sen aukeamaan treenivalmiiksi melko nopeasti. Näin terävä koira on saatava koukuttumaan leluun jotta täysipainoinen koulutus onnistuu ympärisstön häiritsemättä. 

Mutta ai että mun syrän pakahtuu, mun ilkeä pikku biatch on heräämässä. Tai siis, mä ehkä viimein sen uskallan sieltä herättää. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Ilonan leikkikoulu vol. 1

Oletteko kuulleet bordercolliesta joka pitää opettaa leikkimään? Se ei olekaan pentulaatikossa jo saalisviettinen ja tempperamenttinen taistelija. Minulla on nyt toinen tuollainen, ja vielä tarkoituksella. Siellä on muutamia ominaisuuksia joista pääsemme nauttimaan myöhemmin mutta jotka rajoittavat menoa ennen niiden vahvistumista.

Ilona on sen reilu 9kk vanha. Sen kanssa on tehty reilusti paimennusta johon on luonnollinen palkka siinä mihin sitä on jalostettu jo aikoja. Sen lisäksi sen kanssa ei ole tehty juuri  mitään. Ihan pikkuisen tottiksen alkeita ja pari kertaa aksaa. Sen saalisvietti ei ole vielä auennut eikä se leiki kanssani kunnolla. Tämä on juuri se puoli miksei tämän tyypin koiria haluta pentuna. Toinen on tietty se että mörköjä on vähän siellä sun täällä. Useampi bloginikin lukija on varmasti lukenut leikkimisestäni koiran kanssa ja kuinka rakennetaan hyvä ja motivoiva palkkaus. Nyt on tarkoitukseni tätä avata samaa aikaa kun ilonan kanssa homma kehittyy.

Mä olen yhden tän tyypin koiran kanssa käynyt pitkän kaavan mukaan kaikki läpi. Kulkenut suot ja paineistanut sen passiiviseksi, ronit siis. Remu oli samantyypin koira myös, mutta niin vahva eikä ohjaajapehmeä että minusta huolimatta vahvistui. Ronin kanssa makseltiin oppirahoja ja sen kanssa aloimme pääsemään kuiville juuri kun roni sairastui. Eli tiedän kyllä mitä ei kannata tehdä ja mitä kannattaa.

Silti minua pelottaa, pelottaa tehdä yhtään mitään niin sitten en tee yhtään mitään. Tyhmintähän on olla tekemättä mitään koska pelkää. Olen muutamia samantyypin koirien omistajia yrittänyt rohkaista, yli siitä epävarmuudesta kun ei tiedä onko lintu vai kala. Kun välillä koira on hyvin toimintakykyinen ja terävä, välillä tuntuu että se pelkää omaa varjoaan. Se ei leiki kunnolla ja väistää taistelua ohjaajan kanssa. Lelut kyllä kelpaa mutta rallaa yksinään niiden kanssa.

Nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni. Jos mä sain ronit tilanteesta jossa mun ei kestänyt koskea koiraan jos vedettiin lelua, tilanteeseen jossa taistelimme lelusta painien maassa. Kyllähän mä ilonankin vahvistan, se on lähtökohtaisesti kuitenkin aktiivisempi ohjaajaa kohtaan. Nyt siis alettu vahvistamaan sitä että koira vie minulta lelun ja kun se kantaa sitä, kehun vuolaasti jotta tuntisi ylpeyttä. Tää on myös takaperin ketjuttamista. Koiralla on hyvä olla kun lelu on suussa, siihen saa purra täysillä ja paine päässä löysää. Vielä ei taistella lelusta, eikä riemuita äänekkäästi, olen hyvin passiivinen ja lähinnä "yritän" pitää lelun itselläni, piilotellen sitä koiralta. Koira saa ryöstettyä lelun minulta ja saa siitä hyvänolon tunteen.

Ajatuksena siis se että se saataisiin tarjoamaan lelua myös takaisin että se pääsisi kokemaan saman uudelleen. Samaten vahvistetaan se ketjun pää, vaikka koulutuksessa, kokeissa tms tulisi vaikeita hetkiä, lopussa odottaa lelu jonka avulla päästään ekstaasiin. Eli nyt herätellään koiran kehossa hormonitoimintaa ja aletaan koukuttaa sitä niihin hyvänolon hormoneihin. Jatkossa kun pääsemme taisteluvaiheeseen, adrenaliini yms vain voimistaa vaikutusta.

Ilona on herkkä ja ohjaajanöyrä, sitä jännittää vähän viedä minulta lelua ja se hyvin helposti lähtee mielistelemään huuliaan nuollen ja alistuvasti häntää heiluttaen. Siksi tässä vaiheessa ei tule vielä isompaa vastustusta minun puolelta vaan lähinnä yritän peittää lelua ja hallinnoida sitä näennäisesti. Yritän herätellä koirassa asuvaa dominanssia ja vahvistaa halua taistella kanssani. Nöyränä koirana se välttää konfliktia kanssani eikä siksi lähde taisteluun.

Alkuvaiheessa tää teettää työtä, aika moni sanoo jo pentulaatikossa että kiitos ei. Halutaan koira jolla on jo saalis ja taistelutahto esillä luovutusiässä, eikä siinä mitään. Hienoja koiria ne on. Mutta mä en halua sellaisia. Tän tyypin koirat on niitä joita ihaillaan vanhempana, silloin kun koulutus on onnistunut. Näitä myös saadaan passivoitua haluttomiksi. Jokainen voi itsemiettiä onko se ohjaajan vai koiran heikkoutta. Nämä ei välttämättä sytytä pentulaatikossa, nämä ei saa pentutesteistä parhaita tuloksia. Näiden kanssa joudutaan katselemaan maailmaa hieman eritavoin, niillä kun on pentuna terve vietti pelätä. Jatko määrittää sen onko se uhka vai mahdollisuus.

Puolustusvietti on se joka tämän aiheuttaa. Ja se ilmentyy aikalailla kahdella eri tavalla, joko paikalta poistumisena tai hyökkäyksenä. Yleensä sitten puhutaan arasta tai aggressiivisesta koirasta. Taas koiran muut ominaisuudet määrittää kumpaa koira toteuttaa pentuna ja oppiminen määrittää sen kumpaa koira herkemmin toteuttaa aikuisena. Ihmiseen ja koiraan pätee tässä kohtaa samat asiat, kun on terveesti vahva henkisesti ja fyysisesti, ärsykekynnys kumpaankin suuntaan on aika iso. Mutta sopivasti vahvistettuna se tuottaa sellaisen itseluottamuksen että pois alta. Sopivalla aggressiolla varustettu koira joka tuntee itsensä vahvaksi, ei silti tarkoita rähisijää. Koirille ei ole luontaisesti järkevää tapella. Sille riittää ajatus että se voittaa jos tulee tappelu, se tuo sen asenteen.

Nyt mennään vertauskuvallisiin asioihin. Samaan aikaan tekeminen on vakavaa, pallon metsästäminen ei ole enää leikkiä vaan totista totta. Koira jolla saalisvietti saa tukea puolustusvietistä, tekee päämääränään vain yksi asia, saalis on saatava kiinni. Tekemisessä on silloin sama raivo kuin koiran metsästäessä oikeasti elävää saalista syödäkseen tai kuollakseen. Luonnollinen eloonjäämisvietti jolloin turhaa energian kulutusta vältetään, jokainen liike on tarkkaan harkittu, mutta todella tehokas. Itse sanon että tappavan tehokas. Esimerkkinä yksi lause ronista agilityssa: se on niin tosissaan, positiivisella tavalla.

Tämän vuoksi jo pentulaatikossa tarkkailtuja asioita on pennun luonnolliset vietit. Niihin kuuluu luonnollisena osana puolustautuminen, ruoka sekä keskustelu toisten kanssa. Koira joka pienestä pitäen on sellainen jolla on ns luonnonmukaiset vietit, on minun valintani. Silloin siellä on reservissä kaikki voima. Minulle ei saalisvietillä pentulaatikossa ole sinänsä merkitystä. Uskon ettei se ole ongelma tässä rodussa, enemmän se kuinka se kaikki saadaan esille ja käyttöön.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kuinka koiria koulutetaan?

Sporttirakki, tuo koirankouluttajan uusi palsta jossa kouluttamisen sekamelskan ymmärtäminen jää ohjaajan, yleensä kokemattoman harteille. Tuolla palstalla pääsee ääneen useat kouluttajat eikä yhteistä punaista lankaa ole. Kirjoituksissa on kyllä paljonkin järkeä mutta se omaan toimintaan sopiva asia pitää osata sieltä löytää. Eikä se ole helppoa, moni aloitteleva koirankouluttaja ei näe muutenkaan omassa toiminnassaan mitään väärää vaan vika löytyy koirasta. Nokun tämä niin tykkää toisista koirista, sitä ei tänään huvita, kävimme lenkillä ennen koulutusta jne jne. Ollaan käyty jo kokeissa kokeilemassa että homma ei toimi. Kotona se kyllä osaa.

On käyty semmoja, on käyty nimekkäiden kouluttajien koulutuksessa mutta homma ei etene. Koiraa ei häiriössä saada ottamaan kontaktia vaikka kotona osaa jo ylempienkin luokkien liikkeet. Aivan, olen itsekin sen virheen tehnyt, mutta sieltä noussut. Silmäni avattiin ja aloin ymmärtämään kuinka pienistä asioista homma koostuu ja mistä se vika löytyy, sieltä peilistä. Koiraa pitää osata lukea, milloin se on valmis etenemään, milloin se ei ole valmis, milloin siltä voidaan alkaa vaatimaan asioita. Ja tärkein, pystyä myöntämään että olemme edenneet liian nopeasti ja palaamaan takaisin.

Periaatteessa koiran kouluttaminen on helppoa, vahvistaa sitä mitä haluaa ja sammuttaa väärän toiminnan. No se kuinka se käytännössä toimii, riippuu lajista, koirasta, ohjaajasta jne. Kesän tokoryhmää vetäessäni on kummasteltu kuinka pieniksi asioita pilkon. Aivan, jos haluaa vahvan ketjun, pitää jokainen palanen vahvistaa. Ihan jokainen. Siellä on ylempienkin luokkien koirakoita istutettu hakemassa kontaktia, on harjoiteltu ekaa askelta ja kuinka opetetaan koiran suu pysymään kiinni vaikka ohjaajalle olisi "liikaa nostattava lelupalkka".

Minun mielestäni kun edelleenkään koiralle ei ole liian nostattavaa palkkaa vaan lopulta pitää pystyä käyttämään sitä koiran eniten himoitsemaa vahvistetta. Sillä se koira saadaan toimimaan varmimmin tilanteessa kuin tilanteessa. Teknisiä asioita voidaan opettaa matalammassa vietissä, sillä laskevalla namipalkalla. Mutta lopullinen suoritus pitäisi olla rakennettu sillä maailman parhaimmalla.

Toinen juttu ehkä se että ohjaajalla tulee kuitenkin olla koiraansa tietty auktoriteetti. Se että se saadaan hallittua siinä korkeimmassa vietissä, esim bordercollie lampailla. Paimennus on avannut silmäni mitä tarkoittaa hallinta, se ei tarkoita sitä että voi lenkittää koiria vapaana, ei sitä että sen saa kutsuttua luoksensa eikä ainakaan sitä että se pysyy lähdössä agilityssa. Ne pitäisi ollaitsestään selvyyksiä. Se tarkoittaa sitä että se tulee jäniksen perästä pois yhdellä käskyllä, että se saadaan maahan ollessaan ohjaajasta 400m päässä.

Aina pitää muistaa että Roomaan on monta tietä, mutta sen aloittelevankin on löydettävä se itselle sopivin. Huomenna ei kannata valita sitä viereistä. Se menee silloin sekamelskaksi. Tässä vaiheessa on ehkä syytä lähteä kouluttamaan omaani, ilonaa, tuota 9kk ilopilleriä joka näyttäisi pääsevän riskialttiin iän yli ontumatta.

Olemme nyt alkaneet tehdä aksan ja tottiksen pohjia. Eli aksassa yhden esteen hakemista ja tottikseen opeteltu istumista. Niitä tärkeimpiä joista koko homma lähtee. Jospa tällä koiralla saisin jo niitä meriittejä joilla kärsii puhua kouluttamisesta. Tuo oli sarkasmia, olen nähnyt kuinka vajavaisilla koiranlukutaidoilla tehdään tuloksia kun vain treenaa ahkerasti. Kokemus ei minun silmissä korreloi koulutustaitoon millään tavalla. On kokeneita ohjaajia, ja on taitavia ohjaajia ja on ohjaajia jotka ovat molempia. Mutta jos saisin terveen koiran joka eläisi terveenä suurimman osan elämästään, olisin jo hyvin tyytyväinen.

Paimennuksessahan se on jo pro ikäisekseen, mutta siitä en voi ottaa kunniaa. Minulla on kouluttaja jonka ohjeisiin luotan tällä hetkellä täysin. Tottakai pidän myös omat silmät ja ajatuksen avoinna. Mutta vasta nyt alan löytämään sieltä ne asiat mitä pitää milloinkin vahvistaa, ja huomaan mitkä olisi kannattanut vahvistaa. Eli saan suht vapaasti etsiä omaa tietäni mutta perässä kulkee kouluttaja joka toppuuttelee tyhmimmän jutut.

Bradi kävi fyssarilla, hänen mielestään ristiluun tietämillä on ongelma paikka. Fyssari ei nähnyt kuvauksesta mitään hyötyä, mitään niin isoa siellä ei ole että sille voisi mitään. Muutenkin kotikoiralle tyypillisiä kolhuja oli vähän jokapuolella. Not, vaan ehkä se kielii koiran luonteesta, aina täysillä. Mutta vahvisti oman ajatukseni että siellä on jotain, ei vakavaa mutta joka tuo liikkeeseen omat ongelmat.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita

Mä luulen että mulla on joku bipolaarinen mielialahäiriö. No diagnoosi ei ole mitenkään ammattimainen. Ainakin mää olen tunneihminen ja elän nimenomaan ääritunteiden kautta. Joskus olen kirjoittanut siitä kuinka haen niitä tunteita musiikin avulla. Ja nimenomaan sieltä kipeän ja masentavan musiikin kautta. Sieltä tunnetilasta noustessa tulee se "kukaan ei voita minua" mielentila. Sopivasti adrenaliinia veressä jotta jännitys jää taka-alalle sekä mieli virittyy siihen mielentilaan jossa ei tehdä virheitä vaan keskitytään olennaiseen. Kävin äskettäin toista kertaa ronin haudalla, se on niin kipeä paikka vieläkin etten sinne mielellään vielä mene. Se on se paikka jossa järjestelmällinen tunneihminen ei hallitse tunteitaan.

Kirjoitin sitten facebookkiin että onneksi ilona on tuossa. En tiedä ottaisinko uutta koiraa nyt, niin kipeää on tehnyt. Eilen katsoin Vain elämää sarjaa televisiosta. Tämä kappale kun tuli niin minun piti rutistaa ilona syliini.


Tuohon pieneen koiraan on ladattu niin paljon toiveita ja unelmia että pelkään vaativani siltä liikaa. Toisaalta pelkään kouluttaa sitä koska jos pilaan sen. Mutta samalla tajusin että sen vuoksihan tätä tehdään, tunteiden. Tänään treeneissä se sen teki, näytti kuinka niihin isoihin saappaisiin hypätään. Koutsi vei mut kauemmaksi ja annettiin koiralle tilaa tehdä. No sehän teki, paimensi sydämmensä kyllyydestä n. 15 lampaan laumaa. Seisoin paikoillaan pellolla ja ihaili, kuinka se paimensi viimeiset mukaan, kuinka se kävi kääntämässä johtaja uuhen. Kuinka se vei koko laumaa annettuun suuntaan, voimakkaasti, varmasti mutta käsitellen lampaita hienosti.

Me ollaan nyt paljon pidemmällä kuin osasin villeimmissä unelmissakaan unelmoida. Siitä tietty kunnia koutsille joka meitä opettaa. Mutta onhan tuo koira hieno. Siinä on juuri sitä mitä näin sen isän työskentelyssä viime vuonna. Se on järkevä, se on "keveä" mutta se on voimakas ja se tietää sen itsekin. Odotuksia on ehkä senkin vuoksi että olen suutani soittanut sen verran että yhden koiran kanssa pitäisi jo päästä näyttämään että me oikeasti osataan. Eikä vain teoriassa. Mutta kyllä se suunsoittaja esiin tulee, nyt on nousukausi. ;) Suomessa ollaan liian sovinnaisia, pitäisi löytyä enemmän röyhkeää itseluottamusta ja luottoa omaan tekemiseen. Minut ja ilonat näkee livenä Nuorten koirien Suomenmestaruuskisoissa 2018 ja 2019. Se on selkeä tavoite ja kaikki muu on tappio. Mä en halua sääliä.