Paineitako?

Sain viime kirjoituksestani palautetta että mä itse aiheutan itselleni hirveät paineet kisoihin mun asenteella. Blogissani en parin viikon takaisista kisoista juuri vissiin avautunut mutta facen puolella sitäkin huolellisemmin. Mokasin niin äärihelpon radan että itseruoskintani sai muutamat toppuuttelemaan minua.

Voihan se niinkin olla että asetan itselleni liian isot paineet, mutta mun mielestä se ei niin ole. Puran vähän ajatuksiani aiheesta. Mä olen jännittäjä, jännitän epävirallisia kisoja ja kokeita melkein yhtälailla. Jännitän jopa treenejä vähän oudommassa seurassa. Olen aina inhonnut, enkä tykkää edelleenkään olla huomion keskipisteenä. Jännityksen hallinta taas vaatii omat juttunsa mutta mulla parhaimmillaan jännittäminen aiheuttaa erittäin hyvän keskittymisen. Paine ja jännityksen hallinta vaatii lujan keskittymisen. Keskittyminen vaatii taas sen että on selkeä tavoite jota kohti etenen.

Agilityssa haen vain ja ainoastaan nollia, mulle on ihan sama vaikka voittaisin kisat jos saan virhepisteitä. Viime kisojen mokattu rata. Tein esteen merkkauksen ja perään persjätön, kuten kymmeniä kertoja treeneissä. Roni lukee persjätöt älyttömän hyvin ja mulla pysyy fokus rataan, siksi en mielellään valssaa. No mitä teen kisoissa, jään persjätön jälkeen katsomaan tuleeko koira, no totta hitossa se tulee. Ja kun en katso eteeni juoksen päin estettä, tiputan riman ja koira karkaa mun hidastuksen vuoksi putken väärään päähän.

Olisin voinut kohdan mennä myös valssilla, varmistellen. Siinä tulee esiin mun seuraava heikkous, mä en halua varmistella. Vien koiraa mahdollisimman nopeasti miten vain osaan ja sillä tyylillä jolla aion mennä tulevaisuudessakin. En hae varmistellen nollia vaan mennään koko ajan tulos tai ulos tyylillä. Eikö tämä ole jo osoitus etten ole liian kiinni nollissa? Otan taas esimerkiksi rallin jota olen joskus aiemmin käyttänyt. Viimeisin jyskälä on hyvä esimerkki. Rallin voitti Latvala, jota on moitiskeltu epävarmaksi autojen romuttajaksi. Joo, romua on tullut mutta on pitkästä aikaa rallikuski jossa on ainesta mestariksi. Hirvonen taas, varma suorittaja ja maaliin pääsijä. Muttei ikinä onnistunut voittamaan Loebiä. Mistä se johtuu? Tahto puuttuu.

Ehkä vähän huvittavaa verrata itseä mestareihin, mutta esimerkin vuoksi se on oleellista. Kaikista ei ole mestariksi, se on fakta. Mutta jos tavoitteellisesti jotain tekee, tärkeintä on halu, palava halu. ilman halua, ei tule ikinä mestaria. Jos ei ole halua, "ei ole väliä", "ei pidä ottaa niin tosissaan". Silloin humputellaan, ja humputteluna se aina pysyy. Ei siitä sitten tulekaan ikinä yhtään mitään.

Vaikka mä itsekin puhun nollapeikosta hartioilla, ei se oikeasti sitä ole. Se on halu tehdä hyvä suoritus. Olen tehnyt hyviä ratoja joilta on tullut hylky, mutta olen tehnyt myös todella huonoja ratoja. Ja niistä saa ihan syystä ruoskia itseään. En silti jää niihin kiinni, jatkan treenaamista ja mennään seuraaviin kisoihin. Ja tulevissakin kisoissa mennään tosissaan, ja tunteella. En varmistele, en humputtele, vaan aina mennään tekemään parastaan. Onneksi meillä on täällä riittävän kokoinen petäjä, johon voi vähän päätään kolauttaa aina huonon kisan jälkeen. Koska kuskista se on kiinni, koira mulla on huippuhyvä.

Mutta Suomen kulttuurissa ei edelleenkään saa olla itseluottamusta ja kunnianhimoa, pitäisi olla nöyrä. Ei saa inhota häviämistä vaan "ei saa ottaa niin tosissaan", "ei sillä ole väliä". Se on se syy miksei Suomi yleensä pärjää tiukoissa paikoissa. Halu, halu puuttuu, se joka tulee sisältä. Kaiken muun voi opetella. Viikonlopun kisat merkitsee jatkon kannalta varmasti paljon. Loppuun lainaan suurta urheilijaa.

Champions aren’t made in gyms. Champions are made from something they have deep inside them - a desire, a dream, a vision. They have to have the skill and the will. But the will must be stronger than the skill.

~Muhammed Ali