tiistai 16. helmikuuta 2016

Vapautuneisuutta

Oho, lähteekö taas blogikirjoitus julkaisuun. Johonkin mun pitää avautua kun ei koko ajan viitsi facebookkiinkaan työntää koira aiheisia päivityksiä.

Mutta siis koin että olemme ronin kanssa sillä tasolla agilityssa että kannattaa sijoittaa rahansa valmennukseen pelkkien "oman seuran" treenien sijaan. Eli aloitimme syksyllä Minnan koirakoululla valmennusryhmässä. Muut ryhmässä on 3.lk koiria joka vähän hirvitti mutta hyvin me ollaan pysytty kyydissä. Onhan se mukavaa kun esteet on valmiina kentällä kun tunti alkaa eikä mitään tarvitse kerätä poiskaan. Tunti tehokasta treeniaikaa ja 4 koiraa tunnilla. Tarkoittaa ihan tehokasta treeniä.

Ei sillä että yhdistyksen treeneissä on vikaa ollut. Jokaiselta kouluttajalta olen paljon oppinut ja eteenpäin on menty. Talvella vain hallitreenit on niin lyhyet esteiden siirtelyineen ja radan rakentamisineen. Odotan innolla kesäkautta ja pitkiä treeni-iltoja kentällä ilman kiirettä.

Nyt tuntuu että me ollaan otettu talven mittaan se tarvittava askel kohti kisakentille paluuta. Ronin irtoaminen on hyvä mutta sen lisäksi on löytynyt jarrut ja ratti. Nyt alkaa tuntumaan että olemme riittävän usein samalla radalla. Alan pysymään hyvin rytmissä, ja jos tipahdan niin pääsen takaisinkin suht nopeasti. Oma liikkeeni on parantunut mutta sen lisäksi maltti on vahvempi. Maltan ohjata tarkemmin vaikka kiire onkin ja oma vauhtini nousee koko ajan. Paketti pysyy siis kokonaisuudessa paremmin kasassa. Oma osansa tulee varmasti nyt sillä että painoni on tippunut 6kg ja tupakoinnin lopettaminen on hyvässä vauhdissa.

Ja roni, mä en vaan voi hehkuttaa kuinka paljon tykkään tosta koirasta kun ollaan löydetty yhteinen sävel. Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka se on tehokas, tykkään erityisesti siitä ettei se sählää turhia vaikka se tekee täysillä. Sitä on niin makea nykyisin viedä kun itsekin pysyn paremmin kartalla. Se irtoaa, mutta sitä voi viedä millin tarkasti ahtaissakin paikoissa. Se kyllä rokottaa edelleen heti jos ohjaaja tipahtaa kyydistä, se ei näy kuin hännän pää kun se sujahtaa jo hallin toisessa päässä putkeen.

Mutta siis yhteistyö ronin kanssa paranee koko ajan. Uskon että kesän paimennuksilla on iso osa siinä asiassa. Mutta muutenkin olen ehkä opinut jotain siitä mustavalkoisuudesta ja reiluudesta. Olen nykyisin huomannut että roni joka on lenkillä huidellut aina jossain 50m päässä haistellen omiaan, on alkanut pyörimään jaloissa. Ei se ikinä ole mihinkään karkaillut eikä sen mukana pysymisestä ole tarvinnut huolehtia. Mutta nykyisin se haluaa pysyä lähelläni, kuin kysyen koko ajan "mitä nyt tehdään?". Ihan kuin joku olisi vaihtanut tuon koiran. Pitkistä keskusteluista ja mietinnöistä peilin edessä on ollut siis apua.

Muutenkin se on taantunut uudestaan pennuksi, on repinyt hanskoja ja leikkinyt kengillä, mitä se ei ole ikinä tehnyt. Ihan kuin sen sisältä olisi vapautettu se kahlittu pentu. Ja niin haluan uskoakin. Olen tarkoituksella antanut tilaa, vahvistanut sen röyhkeyttä ja oma-aloitteisuutta. Mutta toisaalta lisännyt hallintaa roimasti. Tyttäreni tuumasi samaa, ronista on tullut pentu. Nyt vain nautin tilanteesta vaikka poden suurta syyllisyyttä hukatessani pari tärkeää vuotta koulutuksellisesti. Mutta ehditään me vielä vaikka mitä, 5.v tulee vasta syksyllä ronin mittariin.

Tähän sopii hyvin seuraava facebookista poimimani kuva. Remun muistolle ja ronille omistettu:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti