Aina uskollinen ystävä Brad

Tuon musiikin voi laittaa taustalle soimaan kun lukee tätä tekstiä.

Kirjoitan välissä bradista, tuosta uskollisimmasta ystävästä jota voi kuvitella. Olen kovasti sitä ajatellut kun se ei enää aktiivisesti harrasta. Vähän jopa säälittää. Sehän on alusta asti ollut minun koira, kukaan muu ei sille juuri merkkaa paitsi minä. No tottakai muukin perhe mutta ei samassa mittakaavassa. Jos olen kotona, tarkkailee se koko ajan missä olen, se on aina siellä mistä näkee minut. Seuraa perässä sisällä ja ulkona sekä selkeästi kuulemma odottaa minua kotiin.

Nyt se on vähän paitsiossa, saikulla kotona. Sehän reväytti jalkansa tuossa joku 2kk sitten. Luulin sen olevan jo parempi mutta lenkki lumihangessa ilonan kanssa sai sen taas kinkkaamaan. Tuolla se makaa sohvalla, näyttää nukkuvan mutta sininen silma aina tietyin välein vilahtaa hämärässä etten ole karannut mihinkään tästä koneelta. Ruoka-aikaan minun pitää olla samassa huoneessa tai se jättää kuppinsa. Siinä on koira joka on valmis seuraamaan vaikka maailman ääriin. Olisin 15 vuotiaana ollut niin mielissäni tuollaisesta koirasta jonka voi ottaa mihin tahansa mukaan, se tulee kaikkien ihmisten ja koirien kanssa toimeen. Se on kiltti, vaikka vähän vauhdikas ja se haluaa aina onnistua tekemään oikein.

Siinä tuleekin se ongelma. Vauhdikkuus aiheuttaa sen ettei terveitä päiviä ole riittävästi. Se on niin kiltti ja kuuliainen että en kykene sitä kouluttamaan ilman sen paineistamista. Se itse haluaa niin paljon onnistua että pienikin epävarmuus paineistaa sen. Siksi kaikki pitäisi pilkkoa niin pieneksi. Vielä pienemmäksi mistä jo saan kommenttia että ajattelen liian vaikeasti.

Siitähän taas monesti saan kommenttia. Nimittäin liian vaikeasti miettimistä tai ylipäätään liikaa miettimistä. Mä taas tykkään siitä. Esimerkiksi agility. Mulla on visio siitä miltä koira näyttää valmiina, tunne siitä millainen sitä on ohjata ja olen miettinyt kuinka siihen päästään. Ronin kanssa teimme viimeisenä talvena jotain niin makeeta ennen sairastumista, se oli kuin yhteinen ajatus. Silloin hakeuduin maksulliseen valmennukseen ja sieltä tuli se viimeinen silaus. Löydettiin se viimeinen herkkyys ja ohjaajalle maltti.

Bradin kanssa pääsimme suht vähillä pohjilla jo hyvin mukavaan vaiheeseen, se hakee sinne mihin ohjaan ja jos en ohjaa, se hakee seuraavalle esteelle. Samaa opetan nyt ilonalle ja nyt pitää vaan treenit mitoittaa sen osaamisen mukaan. Sen verran helppoja että koiran on mahdollista onnistua ilman ohjaajan auttamista. Paljon on työtä, mitään ei saa ilmaiseksi tuon kanssa. Nyt se on liikaa kiinni palkassa eikä luovu siitä riittävän hyvin. Toisekseen mun turhautuminen saa aikaan siinä keskittymättömyyttä ja silloin ulkoiset häiriöt alkavat aiheuttaa siinä hektisyyttä eli häsläystä. Nyt taas malttia, jarru päälle ja helppoja treenejä, paljon toistoja.

Tälläisen videon tein bradista ja ronista jo kauan aikaa sitten.

https://www.youtube.com/watch?v=K8eUP2qoTAU&index=180&list=UUpcgyVg8Z6LcKZaslCPHo8Q