Eilen oli Sonjan kanssa vetämäni agilityn mölliryhmän kesän päätös treeni. Ratana varsin kinkkinenkin 15 esteen rata joka kuiten koostui vain hypyistä ja putkista. Ja ryhmäläisethän selvisivät todella hienosti radasta. Hienoa oli huomata kuinka ryhmäläiset menivät todella hyvin omalla tasollaan ja toteuttivat kesän aikana opeteltuja juttuja. Vain pieniä viilauksia piti tehdä. Kaikista hienointa on ohjata ihmisiä jotka ovat oppimiskykyisiä sekä -haluisia.
Olen kesän aikana tuomaroinut parit epikset joiden yhteydessä olen saanut valitusta vaikeista radoista. Paitsi meidän ryhmäläiset ovat olleet hiljaa. Kai he ovat tottuneet :) Muutamassa treenissä on meinannut kylmätä olenko valinnut liian haastavat harjoitukset mutta aina on lopetettu hyviin suorituksiin. Ohjaajien itseruoskinta on ihan eriasia. Mutta kai mä jatkan ryhmän vetämistä edelleen, on se niin palkitsevaa.
Roni on nyt ollut ilman kohtauksia ja hyvällä menestyksellä kulkenut lenkeillä vapaana. Ollaan menty monipuolisia maastoja siten että vahdin ja tarvittaessa vähän rajoitan hulluinta vauhtia. Vähän kuin pennun kanssa mentäisiin, olen ajatellut että ronin kuntoutumiselle se tekee hyvää. No mikä vielä parempaa, annoin ronin mennä eilen agilitya medirimoilla, nollakoirana, eli 40cm taisi olla korkeus. Pelkäsin vähän että rata jää kesken.
No mitä vielä, roni tuli roniksi hiljaa ja varovaisesti, mutta että tuntui se niin hyvältä. Ja mehän teimme kylmiltään, yhdessä, nollaradan. Roni meni siististi, mutta emme ota kuitenkaan tavaksi. Sairas on sairas, ei siitä pääse mihinkään ja ronissa näkyy vaikutukset. Ai että mulla on ikävä tuon koiran kanssa yhdessä tekemistä. Meidän yhteistyö radalla alkoi olla sillä tasolla talvella että odotuksia oli jo paljon. Mutta aina ei mene kuten suunnittelee. Eikä se ole se tuloshakuisuus, meidän yhteistyö alkoi olla niin hyvällä tasolla joka suhteessa.
Edelleen nautin kun se tuo lelun, se ei riivi eikä riehu, se tulee ja tappaa. Siis henkisesti, se tuijottaa suoraan silmiin ja haastaa avoimesti. se ei revi, se vastustaa. Sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Ja kun sitä on maistanut, ei muuta halua. Samalla on vahvistunut se mitä jo vähän aikaa olen miettinyt mutten ole ääneen halunnut tunnustaa. Mä tartten aksakoiran, sanokaa mitä sanotte. Ensisijaisesti, haen aksa ja paimennuskoiraa, sellaista perusbordercollieta. Jos tulee tyypiltään roni, voidaan harkita muutakin. Se on vain niin Hieno. Mutta niitä on harmittavan harvassa, kun se ei ole missään suhteessa helpoin. Esim bradin tyyppinen on halutumpi, se on heti ja aina valmis kaikkeen, helppo, nöyrä ja, no helppo :D
P.S. Bradi on syttynyt lampaille ja ah kun se on ihana siellä. Ehkä se on kuitenkin se bradin "the laji".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti