torstai 21. joulukuuta 2017

Aina uskollinen ystävä Brad




Tuon musiikin voi laittaa taustalle soimaan kun lukee tätä tekstiä.

Kirjoitan välissä bradista, tuosta uskollisimmasta ystävästä jota voi kuvitella. Olen kovasti sitä ajatellut kun se ei enää aktiivisesti harrasta. Vähän jopa säälittää. Sehän on alusta asti ollut minun koira, kukaan muu ei sille juuri merkkaa paitsi minä. No tottakai muukin perhe mutta ei samassa mittakaavassa. Jos olen kotona, tarkkailee se koko ajan missä olen, se on aina siellä mistä näkee minut. Seuraa perässä sisällä ja ulkona sekä selkeästi kuulemma odottaa minua kotiin.

Nyt se on vähän paitsiossa, saikulla kotona. Sehän reväytti jalkansa tuossa joku 2kk sitten. Luulin sen olevan jo parempi mutta lenkki lumihangessa ilonan kanssa sai sen taas kinkkaamaan. Tuolla se makaa sohvalla, näyttää nukkuvan mutta sininen silma aina tietyin välein vilahtaa hämärässä etten ole karannut mihinkään tästä koneelta. Ruoka-aikaan minun pitää olla samassa huoneessa tai se jättää kuppinsa. Siinä on koira joka on valmis seuraamaan vaikka maailman ääriin. Olisin 15 vuotiaana ollut niin mielissäni tuollaisesta koirasta jonka voi ottaa mihin tahansa mukaan, se tulee kaikkien ihmisten ja koirien kanssa toimeen. Se on kiltti, vaikka vähän vauhdikas ja se haluaa aina onnistua tekemään oikein.

Siinä tuleekin se ongelma. Vauhdikkuus aiheuttaa sen ettei terveitä päiviä ole riittävästi. Se on niin kiltti ja kuuliainen että en kykene sitä kouluttamaan ilman sen paineistamista. Se itse haluaa niin paljon onnistua että pienikin epävarmuus paineistaa sen. Siksi kaikki pitäisi pilkkoa niin pieneksi. Vielä pienemmäksi mistä jo saan kommenttia että ajattelen liian vaikeasti.

Siitähän taas monesti saan kommenttia. Nimittäin liian vaikeasti miettimistä tai ylipäätään liikaa miettimistä. Mä taas tykkään siitä. Esimerkiksi agility. Mulla on visio siitä miltä koira näyttää valmiina, tunne siitä millainen sitä on ohjata ja olen miettinyt kuinka siihen päästään. Ronin kanssa teimme viimeisenä talvena jotain niin makeeta ennen sairastumista, se oli kuin yhteinen ajatus. Silloin hakeuduin maksulliseen valmennukseen ja sieltä tuli se viimeinen silaus. Löydettiin se viimeinen herkkyys ja ohjaajalle maltti.

Bradin kanssa pääsimme suht vähillä pohjilla jo hyvin mukavaan vaiheeseen, se hakee sinne mihin ohjaan ja jos en ohjaa, se hakee seuraavalle esteelle. Samaa opetan nyt ilonalle ja nyt pitää vaan treenit mitoittaa sen osaamisen mukaan. Sen verran helppoja että koiran on mahdollista onnistua ilman ohjaajan auttamista. Paljon on työtä, mitään ei saa ilmaiseksi tuon kanssa. Nyt se on liikaa kiinni palkassa eikä luovu siitä riittävän hyvin. Toisekseen mun turhautuminen saa aikaan siinä keskittymättömyyttä ja silloin ulkoiset häiriöt alkavat aiheuttaa siinä hektisyyttä eli häsläystä. Nyt taas malttia, jarru päälle ja helppoja treenejä, paljon toistoja.

Tälläisen videon tein bradista ja ronista jo kauan aikaa sitten.

https://www.youtube.com/watch?v=K8eUP2qoTAU&index=180&list=UUpcgyVg8Z6LcKZaslCPHo8Q






keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Yks piru

Jani H 8. helmikuuta 2017 klo 10.20

Kauniin ulkokuoren alla on yksi piru. Mutta itse kaivan verta nenästä. Tunnistat varmaan tyypin joka uusia asioita kohdatessaan on varautunut mutta omaa toisen hullun persoonallisuuden.

Noin kuvasin ilonaa sen vasta tullessa meille. Ja ihan samoin voisin kuvailla edelleen. Ilona siis täytti vuoden äskettäin. Se on ollut hyvin pitkälti sitä mitä olen odottanutkin. Eteneminen ei ole pelkkää juhlaa, vääntää saa vähän väliä jostakin. Taipaleemme on vasta alussa mutta olen luottavainen. Vaikka jostakin syystä vuoden ikäisiä huppukoiria on paljon enemmän kuin 3 vuoden ikäisiä. Johonkin ne katoaa siinä välissä. Silti mun sydän pakahtuu, onnesta. Vielä kun selvitetään tuo kuvaaminen kunnialla niin kaikki on hyvin. 

Nyt viime yönä, kasvattajalle syntyi 10 pentua, 7n ja 3u. Emänä ilonan isoäiti, torrie. Biatchien biatch. Nyt kyllä kutkuttaa ottaa sieltä toinen koira, toinen harrastuskoira siis. Nyt vain on miettimistä että ottaisko nartun, ja kun bradit leikataan ei tartteisi juoksuista välittää. Toisaalta, mulla on ärhäkkä, vahvaksi kasvava narttu kotona, mahtuuko toinen moinen? Uroslauma meillä toimi mutta toimisiko narttulauma. 2 vittupäätä samassa laumassa. Asiaa pitää miettiä. 

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Katsaus vuoteen 2017 ja vähän tulevaisuutta

Tässä vaiheessa yleensä käydään läpi mennyttä vuotta. Mä en tiedä haluaisinko mutta aloitin sen jo viime yönä ja päätin sitten kirjoittaa tämän päivityksen. Vuosihan on ollut taas ristiriitainen, tasaista, kivaa jne taitaa olla ihan turha odottaa tämän koiraharrastuksen parissa. Jos tavoite vuodelle 2018 olisi ettei tarvitsisi lopettaa yhtäkään koiraa, olisi erittäin hyvä alku.

Bradin kanssa kävimme keväällä pelastushakukokeen, heittämällä läpi n. 5 minuutissa vaikka toisen ilmaisun kanssa oli vähän tökkimistä, tämä oli tiedossa, siksi nopeassa aikataulussa teimme koevalmiuden jotta pääsisimme syksyllä loppukokeisiin. No jätettiin sittemmin koko harrastus. Puntaroin asiaa enkä voisi viedä noin pehmeää koiraa oikeisiin etsintöihin kun se reagoi muhun niin voimakkaasti. Samalla epäily selkäongelmista johti siihen että päätin lopettaa. Sittemmin myös selän alueen ongelmat on konkretisoituneet ja bradi on jätetty ihan kotikoiraksi.

Samaan syssyyn olemattomat määrät etsintöjä ja hälyryhmämme päätös jättää suojelua harrastaneet koirat ryhmän ulkopuolelle sai aikaan sen etten jatkanut myöskään ilonan kanssa. En mä halua tuntikausia viikossa kouluttaa koiraa, kouluttautua itse, turhan takia, jos ei ole etsintöjä. Enkä myöskään halua että mahdollinen käyntini maalimiehen luona, lopettaisi sitten harrastuksemme. Eli, antaapi olla. Saatan minä jatkossa lähteä toise yhdistyksen kautta jos Poliisi alueella alkaa käyttämään vapaaehtoisia.

No entäs ilona"ainailoinen" mutta silti niin vittumainen, täytti muuten juuri vuoden. Meidän koulukiusaaja, muiden hermojen kyselijä ja ensimmäinen narttuni harrastuskoirana. Koiralla oli oletusarvoisesti jo kovat odotukset. Etsin pentua johon saisin samaa hulluutta kuin ronissa oli. Sitä kun ei ole monessakaan bortsussa. Ihastuin ilonan isään heti ensinäkemältä. En siihen kuinka se menestyi kisoissa vaikka luokkaakin se taitoi vaihtaa ko kisoissa. Vaan siihen millainen se oli koirana. Vahva, itsevarma mutta selkeästi ohjattava. Koira aiheutti googlettelua jo paikanpäällä ja kiinnostus kasvoi nähdessäni lisää videoilta. Tapani mukaan hommat oli aika pitkälti selvillä ennenkuin edes rouvalle asiaa esitin. Eikä se lopulta tarvinnut kuin yhden illan pehmityksen.

Sukutakana, videot sukulaisista, kasvattajan kertomukset. Kaikki tukivat samaa, koirat oli itsevarmoja, vahvoja ja aktiivisia. En siis edelleenkään peilannut paimennusominaisuuksien kautta, kun en niistä mitään ymmärrä. Mä peilaan mieleiseni koiran kautta ja ilonan myötä se myös vaikuttaa hyvältä paimennusta ajatellen. Nyt on selvinnyt esim että ilona on luontaisesti laaja, sillä on hyvät flänkit ja se on muutenkin luontainen paimen. Silti minua ihastuttaa sen dominointi, halu hallita, se on sen moottori paimennuksessa. Se haluaa eläimet järjestykseen. Toinen on sen rohkeus, en ole kertaakaan nähnyt, sen ekan vuoden aikana että se väistäisi lampaita. Se on tietty lampaidenkin hyvyyttä. Mutta ei se väistänyt siellä pässikarsinassakaan, hetken sillä oli pasmat sekaisin mutta kun se huomasi pystyvänsä niitäkin, jähmeitä ja ylituttavallisia eläimiä siirtämään, sen itsevarmuus nousi kohisten.

No mut jospa sen hyvyys nähtäisiin tulevaisuudessa vielä ihan kisoissakin. Tavoite on edelleen olla mukana 2018 nuortenkoirien mestaruuskisoissa ja 2019 kisata siellä ihan kunnolla. Ylipäätään ensi kaudella jo kisataan useammissa paikoissa. Nyt on silti alkanut eniten tökkimään tunne ettei se ole ihan hansskassa. Kokoajan on ollut tunne että vien ralliautoa vähän yli omien rajojen. Nyt ajattelin painaa jarrua ja palata vähän takaisin. Meillä ei ole kiire, ja mä haluan että koira on näpeissä. Mä en halua toista ronia jonka oma ajatus oli liian vahva mun ajatuksiin nähden. Silläkin uhalla että joudun makselemaan ilonan kanssa oppirahoja. Luotan vain siihen ettei hyvä koira rikki mene virheistä. Harmiksi talven treenit loppui lyhyeen ja nyt pitää miettiä asiat uusiksi. Mutta onneksi on vaihtoehtoja, 100km ei ole pitkä treenimatka jos on unelma.

Agilitya on myös pikkuhiljaa aloiteltu. Se on selkeä kakkoslaji ja näissä kahdessa taidan tämän koiran kanssa myös pitäytyä, ei voi vaan kaikkea tehdä jos tekee tavoitteellisesti. Nopeasti se oppii mutta liian hektinen se tuolla vielä on. Palkkaajien suut olen jo yrittänyt tukkia etteivät kiihdytä koiraa liikaa. Agilitykentällä myös näkyy ilonan keskenkasvuisuus. Perusasioita rakennamme, ajatuksena kisata lajissa aikaisintaan 2019. Mutta mä näen sen jonka haluankin, siitä vielä tulee hyvä. Sillä on vähän sama asenne kuin ronilla, alussa vähän hitaammin, varmuuden myötä tulee asenne ja sama hyvä totisuus. Roniin verrattuna ilonalla on vielä enemmän raivoa, sellaista hyvää raivoa.

Vuosihan kumuloitui Ronin sairauteen, heräämisiin keskellä yötä vaikkei kyse olisikaan kuin asennonvaihtamisen aiheuttamasta kynsien ropinasta. Se ääni on vain syöpynyt niin syvään että kun ilona nykyisin nukkuu sängyn alla, vaihtaa asentoa, pompataan rouvan kanssa molemmat ylös. En enää spekuloi asiaa sen enempää, kerron vain sen yön tapahtumat. Silloin yöllä, roni sai jotain 8kpl kohtauksia 2h tunnin aikana, luetaan silloin pitkittyneeksi kohtaukseksi. Ja kyllä sen näki koirastakin. Sekaisin kuin seinäkello, käveli pitkin seiniä. Emme saaneet päivystävää eläinlääkäriä kiinni joten teimme pikaratkaisun. Koiralle loput rauhoittavat, koira autoon ja haimme kyytiin metsästäjä kaverimme. Kaivoin kesäisessä aamuyössä, hyttysten ja murkkujen kiusatessa kuopan kiviseen maahan. Tämän jälkeen kävimme läpi, mihin kohti ja missä kulmassa. Koira maahan ja otin aseen, ja pam. Se oli kerrasta siinä, ikinä ennen en ole mitään elollista ampunut. Asiasta en halua sen enempää keskustella. Rajuudestaan huolimatta lopetus oli jopa siistimpi kuin eläinlääkärillä, ei se sielläkään ole lasten kateltavaa. Ja kaikesta tuskasta huolimatta, eipähän tule liian herkästi otettua noita eläimiä kun tietää kuinka paljon niiden poismeno vie mukanaan.

Tästäkin huolimatta katse kohti ensikautta. Kesälampaat olisi tulossa, ilonan kuvaaminen alkuvuodesta ja mahdollisesti pentu tulossa. Ainakin nyt ilonan isoäiti, sekä myöskin täti, on astutettu ja pentuja odotellaan. Koska tykkään kasvattajan koirista ja kasvateista isolla otannalla ja omaani olen tyytyväinen, en ole edes muualle katsonut. Toivottavasti kasvattaja ei vielä ole kypsä ja luottaisi myös jatkossa minulle pennun. Siinä vaiheessa kun alan ajamaan 300-600km kisamatkoja, olisi kiva olla toinen kisakoira. Se on vähän eritilanne kuin vaikka agilityssa jossa startteja on paljon ja lähempänä. Siksi, mitä todennäköisimmin, minulle tulee "2 vuotta tupakoimatta" lahjaksi pentu. Olihan ilona siis 1v lahja. 


tiistai 28. marraskuuta 2017

Ilonan leikki

Ilonan leikkiminen nostaa päätään nyt kohinalla. Se on vielä vähän epävarma kuinka paljon se saa mua haastaa, mutta nyt saadaan jo kunnon vetoleikit pystyyn. Se puree leluun syvälle ja tasaisesti, sen ote ei elä, jos en haasta sitä liikaa. Nyt se vetää jo siten että pehmolelujen saumat repeilevät ja leluvarasto ammottaa taas tyhjyyttään. Äskettäin yhdellä lelulla leikimme, passivoiduin ja jäin tuijottamaan sitä silmiin. 10s toisien tuijottamisen jälkeen luovutin lelun sille ja kyllä oli likka polleana kun käveli lelusuussa, siinäkään ei vielä puru hellitä yhtään.

Sitten tulee se vaikein, laittaa vähän miettimään tappaako saaliinsa vai tuoko sen uuteen taisteluun kanssani. Nyt taistelu on alkanut voittaa, se alkaa nauttia tunteesta jonka saavuttaa kun nujertaa minut. Ja nyt lisätä sille haastetta sen mukaan mitä se kestää, sen enemmän se tulee nauttimaan. Sen halu dominoida ja hallita saa pontta kun pääsee ohjaajan kanssa pätemään. Tässähän selkeästi kova hallinta tuo tämän ongelman. Paimennuksen ja yleisen kokemuksen vuoksi koirani ovat aika kovassa hallinnassa ja siksi joudun niitä opettamaan että minuakin saa dominoida, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ja se lelu on turvasatama joka sytyttää elimistössä sen nautinnollisen hormonimyrskyn, jota edelleen tykkään sanoa adrenaliinihumalaksi. Koukutan sen kehon omiin hormoneihin ja niiden tuomaan oloon, teen siitä narkkarin joka janoaa sitä.

Sitten on pelissä ne alkukantaisimmat työkalut koiran kouluttamiseen. Samat hormonit jotka säätelisivät eläimen hengissäpysymistä luonnossa. Niiden kautta suorituksiin saadaan se teho mikä niillä olisi luonnossa, juostessaan sen jäniksen perässä josta olisi tarkoitus tulla päivän ainoa ateria, tai taistellessaan reviiristä naapurilauman alfan kanssa. Sen saman energian ja tahdonvoiman kun saa agilitykentälle, hakumetsään tai tottikseen, siellä on se juttu. Äärimmäisiin vietyä saalisvietin käyttöä ja dominanssia siis. Ja luodaan koiralle paikka missä se pääsee rauhaan. Se että sen saa noihin tiloihin ei vielä ole se juttu, vaan tehden sen siten että sen saa sieltä myös takaisin eikä se stressaudu vääränlaisesti siitä, on se juttu. Ja sen jälkeen se pitää vielä hallita.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Minä itte

Uudet agilitysäännöt ovat hyväksytty odotetusti kennelliiton valtuustossa. Mä en edelleenkään hihku näiden sääntöjen puolesta, makseille olisi riittänyt tuo estekorkeuksien pudottaminen. Nyt tulee pikkumaksit joita alkaa hallitsemaan pikkubortsut. Nopeudet kasvaa järjettömiksi, ohjaajien virheet kostautuvat koirien loukkaantumisina ja nopeuksia yritetään hillitä keinotekoisesti ratoja vielä vaikeuttamalla jolloin ohjaajien virheet kostautuvat entisestään.

Mun mielestä agility ei vain ole kaikkien laji. Jos ei fysiikka riittänyt edellisien sääntöjen mukaan, olisi pitänyt valita joku muu laji. Raadollisia päätöksiä mutta siksi bradi on tiputettu pois agilitysta, mun mielestä sitä lajia harrastava koira tulee olla täysin terve eikä koira leikatulla olkapäällä sitä ole. Tiedän että monet harrastaa lajia siitä huolimatta. Kuulopuheiden mukaan Suomessakin alkaa olla medibortsuja, ne siis hallitsevat kohta kolmea luokkaa.

Mitä omiin koiriin tulee niin bradi alkaa toipumaan sisäreiden revähtymästä, liike on jo aika puhdasta mutta yhtään sitä ei ole rasitettu. Ilonan päänsisässä on selkeä myrsky, nuoren aikuisen itseluottamus oikein pirskahtelee välillä. Mutta tällä viikolla tuli hetki kun ilona alkoi taistelun lisäksi jäämään mun lähelle haluten lisää taistelua. Nyt ollaan murroksessa jossa olen alkanut saamaan sen koukuttumaan siihen tunteeseen jonka se saa voittaessaan minut. Nyt se taistelee kunnolla, vielä on tekemistä mutta hyvältä näyttää.

Paimennuksessa taas "minä itte" kausi aiheuttaa korvattomuutta ja maahan käskyt ovat alkaneet kaikumaan kuuroille korville. Hienosti se silti suuntien alkeita jo tekee. Tasapainoittelu sen omien ajatusten ja käskyjen tottelemisen kanssa on käynnissä. Silti kävin ostamassa liinan itsellenikin jotta pääsemme palaamaan takaisin päin, vaiheeseen jossa se on liinassa ja aletaan vahvistamaan ettei se ole ainoa totuus että lampaat tuodaan ohjaajalle. Ja se maahanmeno on ehdoton.


maanantai 20. marraskuuta 2017

"SE" ikä. Vahvasta ja itsevarmasta pennusta kasvamassa vahvempi ja itsevarmempi narttu.

Hallipaimennusta taas lauantaina. Nyt on ollut treenissä sisäflänkit oikealle ja vasemmalle, eli suuntia mutta ettei koira toisi lampaita minulle kuten sen luonto voimakkaasti sanoo vaan saisin ajettua niitä eri suuntiin. Nyt saimme portin halliin josta oli tarkoitus ajaa lampaita läpi. No nehän meni muutaman kerran mutta kun sijoittauduin erilailla niin eipä onnistunutkaan. Ilona ei kaarelle ota maahan käskyä esim klo 9 tai 10 vaan painelee tasapainoon asti. Muutenkin maahanmeno on mennyt heikompaan suuntaan yhdessä muun tottelemattomuuden vuoksi. Laidalta tulikin kommentti että "aha, sillä on tuo ikä".

Se siis selkeästi on murkkuiässä, mistä ilmaisusta en ikinä ole pitänyt mutta täytynee tunnustaa että jotain tuossa koirassa tapahtuu. Sen käytös muuttuu mutta samalla se alkaa kokeilemaan onko ne käskyt sittenkään niin ehdottomia. Nyt vain lääkkeeksi entistä ehdottomampi suhtautuminen jotta saadaan palautettua. Pitkälle meon jo päästy mut nyt täytynee vähän hidastaa tahtia, en halua edetä jos maahanmeno ei ole kunnossa.

Sunnuntaina lähdettiin käymään tuossa maakunnissa tutun lampurin luona. Keskustelumme aiemmin meni suunnilleen näin:

-Moikka, oon tuossa lähipäivinä tulossa käymään sielläpäin, mietin onnistuisko jotku paimennushommat samalla?

-Moi, joo kyllähän se onnistuu. Mä oon ottanut käyttöön ihan koiraamattomat lampaat nyt ja niitä koirailen eli ne ei ihan sovi nuorille, kokemattomille koirille, mutta mä saan kyllä sen vanhan ryhmän laitettua ulos jos tarve vaatii

-Ilona ei ole ihan nuori ja ihan kokematon

-Ok, saat kokeilla koiraamattomia

Paikanpäällä: soellä on aitauksessa koiraamattomat eläimet, sanoit teidän handlaavan ne. 

Ja eikun tulta päin. Huomasin jo aitauksen ulkopuolella että lampaat reagoivat ilonaan, se nosti varmuuttani.

Koiraamattomilla lampailla on se ettei niitä ole totutettu koiraan, ne saattaa jumia eikä kokematon koira saa niitä liikkeelle, ne saattavat tulla jopa tekemään tuttavuutta tuhoten koiran itseluottamusta, heitin siis ilonat aika kuumottavaan paikkaan mutta treeniaitauksessa ei ollut pienintäkään ongelmaa. Lampaat liikkui ja ilona oli helpompi ohjata kun lampaat lopetti liikkeen heti kun paine loppui, eivät siis jatkaneet liikettä ja siihen pitäisi koira saada maahan. Teimme silti ihan perustreeniä ja sainkin ihan kivat treenit joiden tarkoitus oli vain saada kokemusta oudoista lampaista oudossa paikassa. hyvä, vahva narttu se on tuo ilona. 

Sitten tulikin ehdotus että haluatko käydä sen kanssa lampolassa. No tottakai, minähän en haasteiden edessä peruuta kun minä ja koira uhkumme itsevarmuutta. Lampolassa satapäin lampaita, osa koirattuja, osa koiraamattomia, useita karsinoita joissa aina monikymmenpäinen lauma. On vanhaa, on nuorta. Kapea käytävä jonka molemmin puolin lampaat pääsevät työntämään päänsä käytävälle. Ensin ilonasta erittäin epämiellyttävää ja erikoista että lampaat tulevat ihan kosketusetäisyydelle. 

Sen jälkeen se alkoi tehdä sitä mitä täytyy, alkoi huolehtia omasta tilasta. Se sai ensimmäisen lampaan perääntymään jolloin se tajusi että kyllä nämä tottelevat voimaa myös. Lopulta kaikki koiraamattomat lampaat oli karsinan perällä, vain kunnioittaen katsovaa koiraa. Ilonaa en missänn vaiheessa päästänyt karsinaan vaan se tuijotuksella sai monikymmenpäisen lauman hallintaan. Sehän varsin tykkäsi tämmöisestä haasteesta ja liikuimmekin pitkin lampolan käytäviä, sen saadessa kokeilla voimiaan monien erilaisten laumojen kanssa. Lopulta tulimme pässikarsinan eteen, yli puoli vuotiaat pässithän ei tahdo koiran edestä väistää. Lampuri kysyi haluanko käydä tuolla sisällä.

Kysymys sai hetken, mutta vain hetken minun miettimään, tottakai menemme. Viimeisenä ohjeena, älä käännä selkää, siellä on pari innokasta puskijaa ja muista, ne väistää ennemmin ihmistä kuin koiraa, auta sitä jos näyttää siltä. Ahdas karsinä josta pässit vie pinta-alasta 1/3 osan, elis iellä kirjaimellisesti pitää ottaa tila haltuun. Pässit tulivat kohti, olimme seinää vasten, outo tilanne ja lampuri sanoo aidalta, anna sen purra jos tarttee. Ilona oli maassa, yksi pässi tuli sitä haistelemaan, kuono vasten kuonoa, ja sitten, ilona nousi ja ajoi pässin pois. Samalla hetkellä se tajusi, kyllä nämäkin häntä väistävät, jos ei paineella niin hyökkäämällä. Nyt tuli sellainen itsevarmuus boosti ilonalle että. 

Siirtelimme laumaa karsinassa, ajoimme nurkkaan, päästimme toisesta reunasta karkuun, menimme laitoja pitkin. Heinähäkin takana oli ahdas paikka jossa mä otin varman päälle ja hivutin laumaa pikkuhiljaa liikkeelle, ilona seisoi hienosti vieressä pitäen paineen ja mä vaikutin ekojen yli kauempiin eläimiin. Miten hienolta se tuntui kun teimme tuota yhdessä. Lopussa alkoi menemään jo siihen että se alkoi hyökkäilemään jo huvikseen joten lopetimme.

Ne jotka paimentamisesta tajuaa, tietää kuinka isoja asioita me teimme. Teimme sitä johon pitää olla itsevarma, vahva ja voimakas koira. Ja ilona on vasta 11kk. Olisin voinut tehdä tuhoa meidän harrastukselle tuossa myös, jos olisin arvioinut sen väärin eikä sen itsevarmuus olisikaan riittänyt. Mutta, onneksi osasin tässä arvioida sen oikein ja se on juuri niin hieno kuin uskoin sen olevan. Tämä oli sellainen perinteinen testi "koitetaan kuinka hyvä se on ja nakataan se tilanteeseen jossa se ei ole ikinä ollut". 15,5kg koira vastaan 70kg iso ja vahva pässi, ihan realistisisti voisi käydä jotakin. Mutta tässä lajissa on riskinsä, hyvä koira pienentää niitä. Ei ilonalla ole ollut ongelmia lampaiden liikkeelle saannissa mutta nyt oli ekat lampaat jotka eivät lähteneetkään liikkeelle suosiolla. 

Mutta nyt panostetaan tuohon korvattomuuten alkaen ihan arkihallinnasta. Ilona on lenkilläkin jättänyt ensimmäisiä luoksetulokutsuja noudattamatta, ja samaa pientä kokeilua on muuallakin. Nyt mennään mustavalkoisuudella tästä yli, ei hirveästi uusia juttuja vaan kerrataan vanhaa. 

tiistai 14. marraskuuta 2017

Ilona iloinen paimentaa ja aksaa

Otsikot ei ole vahvin alani. Ilona aina iloinen, häntä heiluttaa koiraa, kirjaimellisesti ja kaikki voi pussailla naamasta märäksi. Välillä vaan niin rujusti että hampaat menee huulesta läpi. Tuo into on aivan hirvittävä, vielä siinä on pentumaista häsläystä paljon mukana. Mutta, näen siinä myös sen asenteen, kun se keskittyy, kun mä laitan sen keskittymään, sen asenne on hieno. Ronilla ei aikoinaan pysynyt putket paikoillaan huolimatta lukuisista painoista, eikä tule pysymään ilonalla, kunhan se saa sen raivon tekemiseensä. Sen raivon, se totisuuden, mutta hyvällä tavalla. Äh, siitä mä kirjoitan aina. Sen ymmärtää jos ymmärtää, mutta jos ei, sitä on turha yrittää selittää. Onneksi minulla on muutama kaveri joka sen ymmärtää mistä puhun. Mutta he ovat samaa asiaa päässeet maistamaan.

Lauantaina paimennettiin ekaa kertaa hallissa, eikä siinä mitään, ilona paimentaa missä vain. Silloin sen elämässä ei ole mitään muuta. Edes minä en meinaa mahtua sen maailmaan siellä. "Ai sinäkin olit täällä", sanonta jonka moni ymmärtää. Koira on tilassa jossa siihen ei meinaa saada kontaktia ja se täytyy "herättää". Tästä tulee ihan roni mieleen, ilona menee samanlaiseen kuplaan johon ei muut pääse ihan vähällä. Tuossa voisi joku guru tulla opettamaan sitä naksuttelua. No ilona löytyy sieltä vielä suht helposti, koulutuksellinen ongelma. Perusjuttuja teimme, lähinnä kohti ajamista ja suuntakäskyjä. Minun piti seistä reunalla.

Aksassa teimme vähän irtoamista, ja treenasimme pallopalkkaa joka alkaa avautua. Se palkkaantuu jo jollakin tavalla pallolla. Vaikka liian laiskasti ajan tuotakin sisään mutta en halua kiirehtiä. Ja kouluttaa sitä muutkin, tänään juuri kuuntelin kun poikani olohuoneessa kehui "onpa ilonalla hieno lelu, on hieno tyttö", olen opettanut että nyt pitää kehua sitä että siitä tulee oikein ylpeä lelustaan. Lasten kanssa se leikki myös paremmin, se on se auktoriteetin huono puoli. Mirellakin tuumasi yksi päivä "ilona on meidän paras koira pysymään maassa". Se tekee nimittäin sitä että laittaa koiran maahan ja menee piiloon lelun kanssa, vapauttaa koiran piilosta huutamalla. Samaa teki ronin kanssa mutta roni ei ollut yhtä kuuliainen, ilona kunnioittaa myös lapsia. Ja on ne tietysti myös vanhempia ja kokeneempia. Oskari varsinkin, äänenpainoissa alkaa olla sitä oikeaa ajatusta, ja tarvittaessa sitä auktoriteettia.

Sitä auktoriteettia joilla hoidetaan ne perusjutut kuten paikalla pysymiset, luoksetulot jne jne. Koulutan aksassa mölliryhmää ja ihmeen paljon on ihan sellaista ettei koiria saada pysymään paikoillaan lähdössä. Koirat ei pätkääkään kunnioita ohjaajan käskyä. Sitten pitäisi ohjata sitä radalla ja suunnitellaan kisoihin lähtöä.

Ilona täyttää joulukuussa vuoden. Pessimistisestä asenteestani huolimatta olen löytänyt itseni pyörittelemästä jalostusajatuksia. Ilonahan on sijoituksessa, tekee kasvattajalleen ekat pennut jos siis osoittautuu terveeksi ja kehitys jatkuu samanlaisena kuin tähän asti. Ilona kuvataan tuossa helmimaaliskuussa ja se kuvataan samantien kauttaaltaan. Ilo on kasvattaja joka sen tekee koska kaikki eivät. Heillä on ihmeellinen ajatus ettei oireettomia kannata tutkia liikaa. Kasvattaja ei ainakaan suostu kertomaan joko sillä on suunnitelmia ilonan varalle.

Itselläni on ollut jo pakko miettiä mahdollisia uroksia. Tietty kaikki pidetään avoimena kun pääsemme kiertämään kisoja ja näkemään enemmän koiria mutta silti aijon luottaa omaan ituitiooni paljon. Vielä ei ole mitään käsitystä geenitesteistä tms sopivuuksista, haarukoin lähinnä vielä ajatustasolla mahdollisia luonteenpiirteitä kohti sitä omasta mielestäni parasta mahdollista bordercollieta kohti. Tai oikeastaan minulla on tarkoitus tuottaa lisää voimaa rotuun joka on muiden rotujen mukana menossa kohti sitä että vilkkaus ja hektisyys olisi yhtäkuin tekemisen voima.

Bordercollieiden fabo-ryhmässä on mielenkiintoinen ketju jossa listataan ihmisten mieleisiä koiria. Ilonan taustalla olevat koirat kertautuu useamman ihmisen mielikuvissa, onhan siellä hienoja koiria lähtien ilonan vanhemmista ja niiden vanhemmista ja niiden vanhemmista ja muista sukulaisista. No jokatapauksessa ketjusta löysin yhden koiran jonka matkaa yhdessä ohjaajansa kanssa olen seurannut alusta asti. Yrittänyt kannustaa kun koira mörköilee postinkantajat ja rapussa kulkevat naapurit.

Vaikken ole koiraa ikinä nähnyt olen aistinut, kai sillä intuitiolla että siellä on kasvamassa jotain hienoa. Ja kuinka hienolta koira näyttääkään nykyisin videoilla. Ja nyt, eksyin koiran sukutaulua katsomaan ja salama iski. Siellähän on isoja koiria, hyviä periyttäjiä, menestyneitä ja monien mieliin jääneitä koiria. Ehkä jopa yksilöä enemmän, ajattelen jalostamista linjan mukaan. Jotkut koirat periyttävät asioita jotka periytyvät paremmin kuin toiset. Ajatusta ei ole mietitty vielä kenenkään kokeneemman kanssa. Ajatus siitä että koiran sukutaulussa on kourallinen hienoja koiria on kutkuttava. Mutta toisaalta pelottava, kun jalostaminen ei tapahdu vain paperilla.

Onneksi saan ensin seurata kasvattajan ratkaisut ja ilonan pentujen hoitamiset ja näen pennut jne. Sitten voin tehdä omia ratkaisuja, jos teen. Kaikki on vasta vain ajatuksia. Nyt vielä keskityn tuon kakaran kouluttamiseen, jotta muutkin kuin minä näkee sen hienouden.

maanantai 30. lokakuuta 2017

Ilonaainailoinen aksaa

Ja uutta putkeen, siis kirjoitusta. En ole tainnut kirjoittaakaan että bradi on saikulla kotikoiran hommista, sen reiden lähentäjä on revähtänyt. Minnillä alkaa olla tärpit ja bradia ei voi laittaa pihahäkkiin, nyt on taas miettimistä miten ton sekalauman kanssa menis. Bradihan on ollut suunnitelmissa kastroida, se ei palleilla tai niiden hormonitoiminnalla mitään tee. Mutta oma sairastuminen ja tulotason tippuminen vähän viivästyttää sitä suunnitelmaa. No, eiköhän pärjätä, mä muutan ainakin olohuoneen sohvalle nyt aluksi.

Ilonan kanssa kävimme taas aksatreeneissä, kerta viikkoon nyt alkuvaiheessa. Nämä etenee niin nopeasti etten pidä kiirettä enemmällä, se on vasta 11kk ja sen liikkeessä on vielä sellaista pentumaisuutta ettei sen kroppa ole kuitenkaan kehittynyt vielä riittäväksi hallitakseen sita aksassa. Tänään treeneissä teimme putki-hyppy yhdistelmää, mutkaputkesta poikittaiselle hypylle jossa koira pitäisi saada tyrkättyä hypyn taakse, melkein takaakiertoon. Eihen se meinannut onnistua, ilona on vielä sitä mieltä että palkka kuuluu joka esteen jälkeen ja mä en vielä handlaa tuota namien kanssa värkkäystä.

Saimme me ihan hyviäkin kohtia siihen. Sen lisäksi kävimme muita mutkaputkia lävitse ja ne alkaakin tulla vauhdikkaasti alun hidastelun jälkeen, ehkä ne onkin vielä ihan kivoja. Sen lisäksi esittelin ilonalle liukkaan A:n, puomin sekä keinun. Missään ei ongelmia ollut, tyttöä ei paljon huimaa. Siinä yhdistyykin hyvällä tavalla äly ja väläys. Se ajattelee asioita mutta se on silti vilkas ja tarjoaa paljon asioita, pelkäämättä turhia. Keinulle vein sen ihan namilla houkuttelemalla, kokonaiselle keinulle ja sain siitä vähän palautetta. Hidastin kyllä sen alastuloa kädellä. Joissakin asioissa olen nihilisti ja pilkon asioita pieneksi. Jossain asioissa olen ehkä epäreilu koiralle vieden ne tilanteisiin luottaen niiden ne handlaavan. Ilonakaan ei ollut moksiskaan keinusta, se on nyt esitelty sille. Nyt alan miettimään kuinka opetan sen suorittamisen.

Nyt minulla alkaa olla jo käsitys millaiset suoritukset haluan koiralleni eri esteille. Roni oli kiva ohjattava ja se teki aksaa täysillä. Mutta muutaman asian olisin opettanut myöhemmin toisin, suurinosa niistä liittyy kontakteihin ja nimenomaan alastuloihin. Nyt lähden opettamaan puomille stopin, A:lle juoksukontaktin ja keinulla pamahduksesta vapautus. Sen jälkeen mä mietin miten ehdin ilman pysähdyksiä mutta se on sen ajan murhe. Täytynee tehdä omalle fysiikalle jotain. +10kg ja vähentynyt fyysisyys töissä ja harrastuksissa ja kyllä huomaa suuren eron.

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Ilona iloinen ja ohjaaja ehkä vielä iloisempi

Ajatuksia on vaikka minkä aiheen kirjoituksista mutta jos nyt lähden liikkeelle yleisesti ilonasta ja viime päivien "treeneistä". Mä olen ehkä muutaman kerran kertonut kuinka onnellinen olen ilonasta. Se toimii kuin ajatus vaikkei se ole edes vuottakaan. Sen kanssa arjessa ei tarvitse paljon käskyjä tai vinkkejä, se tulee kuin ajatus mukana. Autossa matkustaa alkuajan huonovointisuuden jälkeen rennosti. Uudet paikat se ottaa rennosti, uudet tilanteet se ottaa rennosti.

Olimme "poikien reissulla" poikani ja veljeni kanssa asuntovaunulla erään järven rannalla ilman vettä ja sähköä. Nuotiopaikat ja huussi paikalla oli. Eka iltana leiriä pystytettäessä ja notskia sytytettäessä se pyöri mukana kuten koiran kuuluu, nokka vähän joka asiassa muttei häiriöksi asti eikä tarvinnut vahtia missä menee. Yö vaunussa meni normaalisti ja seuraavalle päivälle teki sellaisen ilman että ulkilu ei juuri houkuttanut. Siellä ilona loikoili kanssamme vaunussa hyvin tyytyväisenä, ilman merkkiäkään tylsistymisestä vaikka takana pitkä yökin. Seuraavankin yön nukkui rauhassa eikä merkkejä tylsistymisestä vaikka edelleenkään ei päässyt juuri pissalenkkiä pidemmälle. Niin makea kun koiralla on se ON/OFF nappi. Rentoudutaan kun on sen aika, tehdään kun on sen aika. Ja kuinka rento matkakumppani, tietää hyvää tulevaisuuden kisamatkoille.

Tänään kävimme hakumetsässä sitten pentuajan kun keväällä vähän kokeilimme. Keväällä lopetin kokeilut kun mörköily oli niin kovaa ettei se ollut kivaa. Jätin asian hautumaan ja ajattelin ajan hoitavan asian. Tänään, nollakelissä ja räntäsateessa palasimme asiaan, n. 5m leveällä kaistaleella kun ei käynyt tuulen hivenkään maastossa.. Ensin 2 maalimiestä menivät makkararinkityyppisesti juttelemaan metsään n. 25m päähän ja palkkailivat heidän välillä juoksevaa koiraa.

Välillä koira autoon ja seuraavalla kerralla maalimies olikin valmiiksi piilossa 30m kohdalla. Koira suoraan syömään herkut maalimieheltä. Takaisin keskilinjalle ja maalimies siirtyi 35m, seuraavaan piiloon. Nopea edellisen piilon tarkistus ja siitä taas maalimiehelle jne mentiin johonkin reiluun 40, lähelle 50m. Kolmas pisto samaan tyyliin. Neljännellä siirrettii maalimies alueella sivuun n. 10m, sama syvyys. Jotta silloin syntynyt tuulenvire toisi hajun kaistaleelle. Koira hakuun, reagoi hajuun 35m kohdalla mutta meni siitä läpi sinne edelliselle piilolle, takaisin tullessa se bongasi hajun uudelleen josta maalimiehellä. Äärettömän hyvä treeni ilonalle heti alkuun, luota nenään.

Se on niin jännä kuinka samanlainen ja eritoten kuinka samalta se tuntuu ohjata ja kouluttaa kuin roni. Vaikka se on tietyllä tapaa "tekevämpi", ehkä vilkkautta on enemmän ja ripaus rohkeutta. Mutta se tunne on vain niin kotoisa. Saisi siitä siis saisi hakukoirankin, uskallan sanoa jo yhden onnistuneen treenin pohjalta. Sitä voi kuin ohjaaja enää pilata. Vielä pitäisi lajit saada järjestykseen kun vähän kaikkea ei ole optimaalista. Mutta treenin päätteeksi tuli ajatus ihan eri asiasta. Ilonalla on lyhyt turkki ja pentuna vielä maha aivan paljas. Laitoin sille takin päälle ennen autoon laittoa. Ei se näyttänyt palelevan mutta ajatuksesta että on hyvä. Sitten aloin miettimään.


Onkohan sitä märkää koiraa hyvä laittaa muhimaan takin alle? Pilaako takki ylipäätään koiran oman karvan lämmöneristyskyvyn painamalla sen kasaan. Villasukkakaan ei lämmitä tiukassa kengässä, eikä seinässä villa lämmitä jos se on kokoonpuristettu. Jos takilla estetään koiran luonnollinen kyky pörhistää karvaansa ja säätää sen lämmöneristyskykyä sen kautta niin kannattaako sitä käyttää ja missä tilanteissa. Ehkä juuri sen verran käytän että jos treenien/lämmittelyn jälkeen haluaa pitää koiraa lämpimänä. Muuten pärjää varmaan ilman, jos pääsee liikkumaan itse. KEhittääpä paremman karvan suojaksi. Vähän sama kuin ihminen laittaa ekoille pakkasille jos villahousut ja toppahaalarin, mitä laittaa sitten niille koville pakkasille. Ja miksi ne jevään nollakelit on lämpimämpiä kuin syksyn nollakelit? Aivan, olisiko elimistön tottumisella jotain se takana.

Raukkapieni on laittettu vielä sohjoiseen maahan makaamaan, reppana. Varmaan pakottamalla. *sarkasmia*

P.S. Ensi kesäksi mulla on sovittuna kesälampaat lampurin kanssa, pelto maanomistajan kanssa ja pitopaikkatunnus haussa. Enää aitaustarvikkeet ja minulla on lähes takapihalla 10 lampaan lauma.

torstai 19. lokakuuta 2017

Kuka kehtoa keinuttaa

Jokaisessa lajissa koiraansa kouluttavat huomaa että on olemassa ns. kiikkulauta jota pyritään pitämään tasapainossa. Tällöin kun jotain asiaa vahvistetaan niin lauta yleensä liikkuu sinne suuntaan ja tasapaino muuttuu. Jos agilitykoiralle vahvistetaan ohjaukseen tulemista, tasapaino vie pois irtoamista jne. Ja mitä kokemattomampi koira, sen nopeammin se keikahtaa. Kun koiralle tulee kokemusta, liike on aina vähäisempää ja hienosäätöä on helpompi tehdä. Suorittaminen on varmempaa, treeneissä ja eritoten kisoissa paineenalla. Paitsi.



Minkä päällä se lauta on. Alla on pyörivä pölkky tai pyöreä kivi. Tasapainopistettä ei voi kuin arvata tai lauta ei kunnolla siinä pysy. Mahdotonta saada hommaa tasapainoon. Tuo piste tuolla on tärkein koko hommassa. Se on koirankoulutuksessa se motivaatio, koiran mielentila, halu tehdä. Laudan pituus ja paksuus on määrätty geeneissä. Siellä on ne koiran luontaiset vietit, kuinka kauas saadaan painot vietyä.

Kouluttaminen on sitä että siirretään painoja eteenpäin, vuorollaan ja pyritään kuitenkin pitämään jonkinlainen tasapaino. Sitten jos puhutaan että koira on häiriöherkkä, se ei pysty keskittymään häiriössä, sitä nyt ei kiinnosta jne jne. Silloin on ihan turha yrittää siirtää painoja kauemmaksi jos tasapainopiste ei pidä. Se pitää tukea, kivi on valettava betoniin. Saadaan yksi epävarmuustekijä pois jolloin voidaan keskittyä kouluttamiseen. Tähän astihan se on helppoa. Mitä se sitten käytännössä vaatii?

Jokaisella koirakolla on omat juttunsa. Yleensä aloitan ohjaajasta ja poistan ylimääräisen toiminnan sieltä. Kun ohjaaja keskittyy olennaiseen eikä häiritse koiraa, yleensä jo koiran motivaatio paranee. Yleisin ongelma on että koira saa niin paljon informaatiota ohjaajalta ettei se voi tietää mitä siltä halutaan. Siihen kun soppaan lisätään viettiä ja lisää ohjaajan toimintaa niin se on valmis. Sitten ihmetellään kun koira ei keskity, sillä ei ole motivaatiota ja se vielä haukkuu ohjaajalle. Vähemmän on enemmän. Koirat lukee niin pieniä asioita että vaikka ohjaaja yrittäisi olla aivan eleetön, lukee koira sieltä asioita.

Mutta tämä kiikkulauta on auttanut minua ymmärtämään miksi koira joka on osannut jotain ei enää osaakaan. Ja eritoten se on minulle auttanut sen ajatuksen kanssa että ne perustukset on tehtävä kunnolla. Sitä teen nyt ilonan kanssa kun rakennan meille leikkiä. Kiven alla on jo betoni, pystyn kouluttamaan alkeita koiralle mutta se kivi ei vielä ole tuettu, se heiluu herkästi. Me emme voi edetä kovin pitkälle ennen kuin saan sen tuettua. Ja kiikkulauta on omansa joka lajissa. Paimennuksessa se on jo tukeva, ei vielä lopullinen mutta tukeva. Agilityssa ja tottelevaisuudessa se vielä heiluu. Ei ole edellytyksiä lähteä pidemmälle. Tiedän että ilonan lauta on pitkä ja paksu. Sinne voidaan ladata iso määrä painoa, kunhan se perustus kestää. Eikä koko paska kaadu.





tiistai 17. lokakuuta 2017

Kuinka pitkä kokemus sinulla onkaan koirahommista?

Lause joka jossain muodossaan tulee säännöllisesti vastaan siinä tilanteessa kun ihmiset ei olekaan samaa mieltä toistensa kanssa. Toisaalta tuolla lauseella menettää kunnioitukseni täydellisesti. Jos oikeasti osaa, osaa silloin perustella mielipiteensä ja sen kautta esittää asiansa jotta toinen ymmärtää.  Roturyhmät on vain kivoja kuvia varten. Siellä on niin värikäs kirjoittajapohja että siellä ei voi edes mustaa ja valkoista väittää eri väriksi.

Esimerkkinä tietysti ainainen käyttis vs. näyttis väittely. Joo, on näyttiksiä, muutamia joilla on hienoja tuloksia monista lajeista, hyvillä ohjaajilla. Sitten on käyttiksiä joita käytetään kaikissa lajeissa ja jollaisen jokainen tavoitteellisesti treenaava ottaa. Siihen on syynsä. Nykyisellä kokemuksella vielä erottaisin bortsut 3 eri ryhmään, näyttö-, harrastus- ja paimenlinjainen. Kuten minä sanoin viedessäni 4kk vanhaa ilonaa lampailla, ei minulla ole tälläistä koiraa ollut aiemmin. Tähän sain vastauksen, olet ajellut niillä perhesporteilla, nyt sulla on kilpa-auto.

Vielä, vaikkei roni eikä bradi ole ollut mitään lapasia, on ilona ihan erimaata. Helposti bradi näyttää ulkopuolisen silmään voimakkaammalta ja tekevämmältä kuin ilona. Mutta tuo hektisyys ja vilkaus peittää sen realistisen tekemisen. Ilona taas ei juuri turhia asioita tee. On sillä jotain pentujuttuja edelleen, eikä sen fysiikka ole aikuisen tasolla. Mutta henkisesti se on paljon tehokkaampi. Mutta onhan se paimenlinjainen, ihan puhtaasti. Ja sieltä se tämän rodun hyvyys tulee, paimennusominaisuukista.

Nuo paimennusominaisuudet taas, se on joku pyhä asia paimennuspiireissä. Siellä vaalitaan jotain legendaa myyttisestä paimennusvietistä. Onhan bordercollieen jalostettu yli sadan vuoden työ paimentavana koirana mutta en usko olevan mitään myyttistä paimennusviettiä. Itse valitsin pennun joka näytti itsevarmalta, sitkeältä, terävältä ja osoitti halua dominanssiin. Tai valitsin pennun joka ilmentää asioita jotka kertovat että ko asiat ovat tulossa. Tietenkin vanhemmista jotka osoitti minulle tärkeitä ominaisuuksia. Jostain kumman syystä se osoittaa myös erittäin hyvää ja luonnollista paimennusviettiä ja eläintenkäsittelytaipumusta.

Mutta sitähän se paimennus on, halua hallita ja kontrolloida eli dominanssia, kykyä kohdata uhkaavatkin uuhet eli puolustusviettiä ja jopa aggressiota. Tässä kohtaa aggressio ei tarkoita taaskaan hyökkäämistä ja puremista, vain valmiutta sille. Se tuo koiralle sen vahvuuden kohdata uuhi, kun se tietää että sillä on tarvittaessa vielä valtit taskussa. Silloin sen asenne on jo yleensä niin hyvä ettei niitä tarvitse käyttää. Taas jalostettu nöyryys ohjaalle saa aikaan sen että lampaat tuodaan ohjaajalle ja koira on ohjattavissa. Samalla periaatteella jäniskoira ajaa jäniksen ohjaajan ammuttavaksi, hirvikoira haukkuu hirveä ja kahukoira haukkuu karhua.

Roturyhmässä oli video bordercolliesta karhutestissä. Video kirvoitti monenlaista keskustelua kun koira hienosti ja rohkeasti piti karhuun etäisyyden mutta haukkui sitä raivokkaasti. Se särähti korvaani kun siinä kysyttiin että eikö bordercollien tulisi väistää uhkaa. Miksi ihmeessä pitäisi? uhkan väistäminen tarkoittaa karkuunlähtemistä, ei rohkea koira joka ei silti välttämättä hyökkää, tarvitse karkuun lähteä. Sitten tätä verrattiin jo karhun hajuun ja siihen reagointiin pois lähtemisenä. Se taas on eriasia, silloin se on viisasta.

Karhutestissä karhu on jo kohdattu ja se on uhkausetäisyydellä. Sitten väistämistä verrattiin siihen että väistetään uuhen pusku mutta palataan paimentamaan uuhia. Silloin on kyseessä väistö(liike), tyhmäähän on ottaa osuma, samaa koira teki konekarhulla, mutta kummassakaan tapauksessa koira ei lähtenyt karkuun, eli väistänyt. Taas verrokkina tuli aidalla aggressiivisesti haukkuva koira johon ohikulkevien koirien ei tule vastata. Ei tietenkään, siinä on kyse jo hallinnasta, ohjaaja on kertonut koirilleen ettei ko tilanteessa ole niille tekemistä vaan ohjaaja hoitaa jos tarve. Toisilla koirilla ei ole edes tarvetta vastata, mutta ei ne yleensä niitä voimakkaimpia koiria olekaan.

Ärsyttävää kun ihmiset eivät ymmärrä asiayhteyksiä mutta tuo vain osoittaa että pitäisi osata pitää itse suunsa kiinni. Niin harmittavasti tekee suurinosa niistä jolla olisi jotain sanottavaa. Taas on paljon ihmisiä joilla on ollut lukuisia koiria useidenkin vuosikymmenien aikana, silti he eivät ymmärrä koiraa. Heille se vain istuu kun saa makupalan. Toisille ei pelkkä istuminen riitä, he haluavat että koira istuu voimakkaasti, nopeasti ja varmasti häiriöstä ja tilanteesta riippumatta. He hakevat siihen voimaa koiran tyypillä sekä hakevat parhaimman palkkauksen.

Eli pitäisi nyt ymmärtää hallinnan merkitys, eri koiratyyppien merkitys sekä olla jonkinlainen yhteinen kieli jolla puhua. Nämä kaikki löytyy todella harvalta, monilla kokeneilla on "silmää" noille ja ne tapahtuvat automaattisesti vaikkeivat he osaa niistä puhua teoriassa. Suurinosa on sellaisia jotka eivät ymmärrä noiden asioiden merkitystä vaan heille on vain hyviä ja huonoja koiria, tai jotain sen väliltä. Ja on paimennusviettiä, metsästysviettiä, riistaviettiä ja saalistusviettiä, kaikki omia viettejään.

On siis koiraihmisiä ja ihmisiä joilla on koira. Harmittavasti nämä vähättelevän asenteen omaavat "verrataanko kisakirjoja", "mistäs lajeista sulla on tuloksia" ja "kauanko sulla on ollut koiria" tyypit samalla latistavat monen aloittelevan ohjaajan itsetunnon. Tottakai nöyrä pitää olla mutta ei pidä nöyristellä. Siksi kuuntelen vain ihmisiä jotka eivät dissaa kokemattomampia eivät nosta itse itseään jalustalle, siellä on se hiljainen tietotaito. Paljon näkee ihmisiä joiden kanssa miettii että ei siihen paljon näköjään vaadita etttä tuloksiakin tekee.

Niin se kokemus, minulla on koirankoulutuksesta käytännössä n. 10 vuoden kokemus, teoriassa n. 30 vuoden kokemus josta viimeiset 5 vuotta tukiopetuksessa korkeakoulutasolla. Se että puran käytännön treenit myös osiin ja olen opetellut ajattelemaan mikä on olennaista ja mikä turhaa, tuplaa helposti kokemuksen. Paljon on ihmisiä jotka vain tekee, kun näin se on aina tehty tai näin se on opetettu aikanaan. Mutta en mä isommin huutele muualla kuin täällä blogissa, yritän luoda mielikuvaa että voi ajatella toisinkin kuin valtavirta. Ainakin mölliryhmän agilitytreeneistä lähti taas eilen tyytyväistä porukkaa kotiin.

Mutta mun puolesta saa harrastaa millä tahansa linjalla ja kouluttaa millätahansa koiralähtöisellä tyylillä, ihan kuten itsestä hyvältä tuntuu. Ei silti kannata väittää mustaa ja valkoista samaksi väriksi. Minulla on omat mieltymykset ja tämä blogi on diktaattorin valtakunta. Johon nyt sairaslomalla on aikaa kirjoitella.

Edit: Kirjoitukseen sen verran, että vaikka mielestäni ei ole mitään  myyttistä paimennusviettiä vaan sekin on purettavissa ihan normaaleiksi koiran ominaisuuksiksi. Tietysti asiaa helpottaa puhuminen paimennusvietistä ettei koira juokse lampaiden perässä häntä pystyssä saalisvietillä jne. Samoin työäly, etäisyys eläimiin ja niiden käsittely ja lukeminen kuuluu paimennusviettiin, mutta nekin on niitä ihan normaaleita ominaisuuksia joiden jalostamiseen on käytetty sukupolvia aikaa jotta ne korostuu. Mutta sitten uuteen asiaan.



maanantai 16. lokakuuta 2017

Maanantain agilityt, ilmiömäistä.

Maanantaisin käyn 30km päässä kouluttamassa mölliryhmää, josta ajan 20km toiselle hallille itse treenaamaan ja siitä 20km kotia. Sellaista se on koiraharrastus, pitää talkoilla jotta on paikat jossa harrastaa. Ja mä tykkään kouluttaa ns. jatkoryhmäläisiä, jotka ei vielä kilpaile mutta ovat siinä kynnyksellä. Heillä ei ole huonoja tapoja vielä pinttynyt ja ovat vastaanottavaisia, mutta ihan perustekniikoita ei tartte enää kokoajan toistaa. Mä koen että meidän seuralla on pienestä koosta huolimatta tasokasta, koiralähtöistä kouluttamista sekä moneen lähtöön kouluttajia. Itse olen se nillittäjä joka säätää ohjaajan tekemistä eikä anna sählätä häiritäkseen koiraa. Toiset on pätevämpiä opettamaan keinulle erilaisia soveltuvia tapoja opetella se. 

Mun ajattelu on aika mustavalkoinen, kun koiralla on motivaatio, sen kanssa ei tartte arpoa jaksaako se ja huvittaako sitä. Ja sitä voidaan viedä reilusti eteenpäin, keinu, puomi yms menee siinä sivussa. Siksi mä en ole kiirehtinyt ilonan aksaopetuksen kanssa. Se aloitti pentutreenit 10kk iässä ja nytkin se treenaa 1krt/vk tahtiin. Kun koiran motivaatio ja oppimiskyky on kohdallaan, ei ole kiire aloittaa. Ei vaikka tavoitteet olisi missä. Meillä nyt ei ole tavoite kuin päästä kisaamaan ja että pääsisin johonkin samoihin tunteisiin kuin ronin kanssa. Mentäisiin samaa rataa ja molemmilla hyvä asenne. Sillä päästään riittävän pitkälle, ei arvokisamenestykseen mutta eiköhän sinnekin osallistumaan. 

Mutta ne treenit, pohjalta se pitää aloittaa. Teimme tänään irtoamista esteelle reilun 5m päästä, muutama takaakierto, rengasta, putkea ja useamman esteen sarjoja. Esteitä se hakee jo hyvin, yksittäisillä esteillä päästään ihan muutaman sekunnin vahvistetiheyksiin. Tänään siis ekaa kertaa yhdisteltii esteitä ilman etupalkkaa. Putkesta yksi hyppy, minä hypyn takana meni vielä hyvin mutta siitä irtoaminen vielä kolmannelle ei niin helppo ollutkaan, tietenkään, kolmannet hallitreenit. Treenikamut naureskelikin että on vähän kädessä kiinni, muka kuittailivat kun lesotin nopeasti oppivalla bortsulla :)

Mutta on se niin, niin ihanaa. Koiraharrastus nollaa pään ja siellä ei arjen murheita ehdi ajatella. 


torstai 12. lokakuuta 2017

Pinnan alla kuplii, päivitystä leikkimiseen.

Päivitystä ilonan leikkiin. Meillähän on koirilla oma leikkikori johon ostetaan täydennystä aina kirpparilta pehmolelujen muodossa. Niillä on siis saatavilla aina leluja joilla leikkiä ja joita tuhota. En ole lähtenyt tielle että rajoittamisen kautta yritetään intoa nostaa. Eilen se sitten tapahtui, otin sohvalta tyhjäksi revityn pehmolelun raadon jota olin viemässä roskiin, ilona tuli takaa ja kävi kiinni leluun ja repäisi sen kädestäni. Röyhkeästi paineli polleana vielä karkuun. Ah mitä ihanaa röyhkeyttä ja itseluottamusta ilman nöyristelyä, spontaanissa tilanteessa. Tietty mä tästä "provosoiduin" ja äidyin leikkiin ilonan kanssa. Ihan rohkeasti nujuutin sitä tönimällä ja "hieromalla", sehän heittäytyi varsin hurjaksi ja repi lelua tosissaan. Siellä se on, tulossa pintaan, pikkuhiljaa.

Kävimme eilen myös uudella lammastilalla uusilta lampailta hakemassa kokemusta. Aika herkät ja liikkuvat lampaat sai ilonan innostumaan alkuun mutta rauhoittui kyllä sitten. Lampaat oli meille kesyt, tuli mun jalkoihin johon en ole tottunut, meidän treenilampaat väistää ihmistä. Sain kuitenkin ne lopulta ajettua pois jaloista käyttäen koiraa ja poispäin ajokin alkoi luonnistua. Tämmöiset ei vain anna yhtään anteeksi vaan "karkaavat" heti ohjaajalle joka voimistaa vain koiran halua tuoda lampaat mulle. En tykkää mutta tuollakin tilalla on villimpiäkin lampaita joille mennään jos sinne vielä menemme. Tilalla tullaan järjestämään perusrata keväällä johon tähtäämme. Sitä ei saa suorittaa treenilampailla eikä treenipellolla. Tilallinen kyllä aikoi pitää erillään siihen suunnitellut lampaat ja pellot.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ilona aksaa tosissaan

Jotta emme keskity liikaa tuohon ilonan leikkimiseen, teen raporttia myös muista asioista. Viime viikolla aloitimme hallikauden aksassa, ilonalla oli siis pohjalla kaksi tutustumiskertaa esteisiin alla. Jo ekalla kerralla se osoitti hyvää kohdistamista esteisiin vaikka häiriö (meteli) tuolaisessa 3 kentän hallissa on älytön. Tässäkinhän ilonaa kannustetaan omaan aktiivisuuteen, eli annetaan vain lupa suorittaa. Keskittyminen pidetään yllä mutta oma ohjaaminen pidetään alusta asti hyvin eleettömänä.

Toinen kerta siis aksaa, kaksi estettä, n. 6m päässä toisistaan. Avaan hihnan ja ilona karkaa heti ekalle hypylle, ilman mitään apuja. Sen jälkeen toiminkin vain namiautomaattina, tehden hyppyä 5m päästä välillä oikealle, välillä vasemmalle kääntyen, vaihtaen vain palkkaavaa kättä ja tietysti suorittamiselle luvan antavaa kättä, eli käytännössä vain kämmen näyttää että mene. Muutimme sitten harjoitusta, menin hyppyjen väliin ja aloimme tehdä kahdeksikkoa, eli kaksi ohjausta ennen palkkaa.  Toistoja saimme kymmenittäin, vahvistetiheyden ollessa reilusti alle 5s. Tämän ollessa jo helppoa vielä muutama takaakierto, tässä halu suoraan hypylle on vielä kova mutta takaakierto alkoi jo myös onnistua pelkällä pienellä vihjeellä. Tässä siis harjoituksia jotain 4x3min yhteensä.

Lopuksi kaverin kanssa irtoamista namialustalle, ensin yhdeltä hypyltä sitten kahdelta. Ensin oli niin kiire rakastamaan ihmistä jolla namit haisee taskussa ja käsissä ettei huomio riittänyt alustalle. Vielä kun vieressä treenaavat koirat tuottaa isot häiriöt. Hienoa on huomata että häiriöt tuottavat keskittyvälle koiralle vain lisää aktiivisuutta ja tekemiseen tulee makea "raivo", hyvällä tavalla. Se raivo jota en kyllä odottanut kuin vasta lelupalkalle. Nyt olen uuden tilanteen edessä, palkaten koiraa nameilla. Pitää pitää huoli että se saa kohteen johon purkaa raivonsa. Mutta luonnonlahjakkuus se on, kuten hyvät bordercolliet on. Jos niille antaa tilaa oivaltaa eikä lähde mukaan niiden hektisyyteen, ne käyttävät omia aivojaan.

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Tuskaistako, ehkä mutta niin palkitsevaa

Otan tän päivityksen pohjaksi keskustelun erään ihmisen kanssa jota en vielä ole tavannut mutta jonka haluan vielä tavata. Juttu pohjautuu siis keskusteluumme, olen leikannut pois toisen kommentit joten osa asiayhteyksistä voi olla hassuja. Keskustelussa kuitenkin kirjoitin tärkeistä asioista ilonan kanssa elämisessä. Samalla olen lisännyt tarkennuksia niille jotka eivät ole yhtä perillä menneisyydestä. 

"On tuo Ilonan leikki aikamoista. On siinä tekemistä, mutta ihanaa, että jaksat sitä rakentaa. Niin moni vain toteaa, ettei koira leiki ja se on sitten siinä."


Jep. Olisi sen saanut nopeamminkin mutta olen antanut sen kehittyä rauhassa. Vähän sama että lähteekö pelottavia asioita kohtaamaan ja tekemään niitä mukaviksi vai odottaako että koira vanhenee ja itsevarmuus kasvaa jolloin asiat on helpompi kohdata. Mä menen sitä turvallisempaa, odottamisen tietä. Toinen vaihtoehto olisi kohdata ne vaikeat asiat ja auttaa pentu niistä yli. Siinä on vain vaara epäonnistumiseen kun mukana on hallitsematon elementti oudon ihmisen tai koiran muodossa.

Mut jaksamista auttaa se että mä tiedän mitä tuolla sisällä on, tänään taas näin. Eka käytiin lampailla, 10kk kakara teki 1lk hakukaarta ja muita isojen tyttöjen juttuja. Ei tartte mitään pentuhommia, esim itseluottamusta kääntää uuhia tms. Se tulee sisältä. Sitte se treenien loppuessa, poi kävellessä, perin epäsosiaalisena tapauksena meinasi naulata vuosikkaan nartun kun ei uskonut ensimmäistä rähähdystä että sinne peräpeiliin on turha sen nokan kanssa tulla. Sitten velipoika, joka koiralle kuitenkin tuttu, ilona häkissä autossa ja velipoika haki työkaluja autosta yksin, sanoi että olipa paha vastaanotto, en olisi kokeillut häkin välistä sormia. Niin oli pahan kuuloinen murina ja haukkuminen. 

Ja siis ei nuo kaikki ole hyviä ominaisuuksia, ne tulee lieveilmiönä siitä että koiralla on tahto puolustautua. Se tuo (myöhemmin) itsevarmuuden, se että se voisi, mutta sen ei tartte.

Mutta siis epäonnistunut siedätys aiheuttaa tätä: Esim jos pentu pöhisee vastaantulijoille ja se viedään tapaamaan sitä onnistumatta rentouttaa sitä, pahennetaan asiaa. Siksi emme kohtaa toisia koiria tai ihmisiä, opetan mielummin ignooraamaan. Hakumetsässä, kotona ja esim mökillä tapaavat turvallisia ihmisiä.

Mut siis ronin kanssa olen käynyt tämän kaiken jo läpi ja siitä tuli varmin koira mitä mulla on ollut. Ilona on terävämpi,aktiivisempi, rohkeampi. Se leikkii kyllä, mutta ei taistele kanssani. Se kokee siinä nöyränä koirana konfliktin ja mun vaan pitää auttaa se yli. Että nöyrä pitää olla mutta ei tartte nöyristellä. Uskon että hanskat kädessä leikitän sitä kunhan se aikuistuu. Tiedän olevani sen verran paineistava kouluttaja että sen vuoksi olen odottanut leikin kanssa. Turvallisella vyöhykkeellä.

Ilona on terävä ja vastaa uhkaan aggressiolla, siksi se ei väistä esim toista koiraa vaan on menossa päälle. Mä opetan sen kyllä väistämään jos joku tulee liian lähelle,mutta pitää odottaa että sen itseluottamus kestää "nöyrtymisen" toiselle koiralle. Tiedät että ihmisenäkin vaatii melkoista voimaa väistää vaikka olisi itse oikeassa.
Mä olen ronin ja remun kanssa tehnyt melkein kaikki virheet ja yhteistyö on siksi ollut tuskaista. Nyt rakennan itselleni mieleistä koiraa eikä sen tartte pärjätä koirapuistossa.
Tai pärjäisi se jos kaikki muut koirat osaisi yhtä hyvin keskustella. Kasvattajan luona otin videota todisteeksi kuinka 12 samantyyppistä koiraa kävi yhteislenkillä ihan sovussa. Tietysti siellä oli keskustelua ketkä ei halunnut toisiaan iholle ja löytyi ne parit jotka juoksivat ja tulivat toimeen. Ilonakin oppi esim ettei isöäidille kannata hampaita paljastaa, siellä on kovempi narttu. 

Jälkikommenttina: juuri ennen kuin roni sairastui epilepsiaan, sen suunniteltiin astuvan yhden nartun. Näin mielessäni minkälaisia pentuja roni ja se kiihkeämpi ja terävämpi narttu saisi. Kuvitelmissani pennut olivat kuin ilona. Tai ajatukseni jalostamisesta oli silloin kohti ilonaa. Nyt minulla on koira joka on kuten kuvitelmieni ronin pentu. Tottakai se on haastava, mutta se on juuri sellainen kuten olin tiedostanut niiden olevan jo pentulaatikossa ryömiessään. Ei päästä helpolla, yhteistyö ei tule ilmaiseksi, mutta se on niin mahtava tunne sen löytyessä ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se tunne kun kaikki se voima ja luonne on hallinnassa. Jotkut sen tietää, ne jotka ovat päässeet sitä maistamaan. 

Siksi laitan tähän jo aiemmin käyttämäni kuvan:



perjantai 6. lokakuuta 2017

Projekti ilonan vahvistaminen etenee. Edit.

Puhelin päivitys väliin. Ilonan kanssa olemme tilanteessa jossa se alkaa kotona tuoda leluja lähelle ja jopa tarjota niitä vedettäväksi. Ujosti vielä mutta selkeä muutos on alkanut. Kevyesti vastustan ja vähän mielistelevää voittajaa on hyvä kehua. Sen verran on luontaista terävyyttä ja vastustusta että koskevaan käteen ottaa herkästi kiinni. En muista sainko ikinä videolla sisätiloissa painiani ronin kanssa. Lapset sekä vaimo kommentoi että älä tee tuota, roni on pelottava. Itsekin sanoin että jos olisi toisen koira, en uskaltaisi. Sen verran uskottava murina sieltä lähti. Mutta ronille oli opetettu se tie käsitellä painetta jota se koki tuossa, se kohdisti sen leluun. Se ei ollut vihainen minulle, se oli vihainen lelulle ja se näytti sen tunteen. Mä annoin sille tien purkaa tunteensa. Tiedän jo että ilonassa asuu helvetin vihainen pikku narttu tuon epävarman nuoren koiran sisällä. Se on vain vielä piilossa, se ei tiedä että sen saa päästää pintaan, eikä sillä ole tietä purkaa niitä tunteita. Nyt pyrin vahvistamaan sitä että ne tunteet saadaan ulos.

Edit. Tarkoitus ei ole siis tehdä aggressiivista tai vihaista koiraa, tarkoitus on saada vapautunut koira jonka koko potentiaali saadaan käyttöön ilman patoutumia

tiistai 3. lokakuuta 2017

Nöyrä saa olla muttei nöyristellä

Ilona täytti eilen 10kk. Ilonan kanssa aloiteltiin agilityn hallikausi, ylipäätään nyt starttaa agilityn treenaaminen. Mä en itse koe että treenaamista kannattaa aloittaa kovinkaan aikaisin. Koirat on niin nopeita oppimaan ettei niitä kannata keskenkasvuisena rasittaa kovinkaan paljon ja nopeasti ollaan tilanteessa jossa ei päästä liiemmin etenemään. Nyt ollaan murroksessa, voisi sanoa että murkkuiän kynnyksellä. Mörköilyä on mutta ilona alkaa selkeästi enemmän seistä omilla jaloillaan. Se on terävä ja vilkas joten mikään asia siltä ei jää huomaamatta. Ja se reagoi kaikkeen outoon murinalla tai haukkumisella. Tuohon en isommin ole aikaa uhrannut, jättänyt enemmän huomiotta ja kuitannut lähinnä "höh ku oot hölmö" tyyppisellä lausunnalla.

Hallin pihalla olikin vakava paikka. Pimeää, outo paikka, ihmisiä ja koiria kulkee moneen suuntaan ja hallista kantautuu koirien vinkuminen ja haukkuminen. Joka on käynyt isomman aksahallin pihalla, tietää mistä puhun. Mä onneksi osaan sulkea tuon ärsyttävyyden korvistani, inhoan koirien ääntelyä tarpeettomasti enkä suo moista käytöstä omilleni. Ilona on tuon suhteen opetuksessa, se nimittäin kuumuu jo kentän reunalla. No siis pihalla piti haukkua vähän joka suuntaan, sisälle mennessäkin piti vielä puhista. Vähän aikaa vain katseltiin muiden hommia ja ilona rentoutui, sitten hain kontaktia muutaman kerran ja ilonahan innostui. Pohjaton ahneus on hyvä juttu.

No siitä ilona pääsikin kentän reunalle koukkuun kiinni, siihen se on tottunut jo paimennuksessa vaikka alkuun vähän vikinää olikin. Vähän yritin katsoa muiden tekemisiä niin johan ilonakin yhtyi kuoroon. Kerta sanominen riitti, sen jälkeen ei paljon huudellu. Herkkyys ja nöyryys on sillai mukava juttu. Aluksi tehtiin ihan hihnassa pikkujuttuja, hihna häiritsee ilonaa vielä. Siksi se ei oikein keskittynyt ja olikin mielummin lähdössä. Siksi mietin voinko päästää vielä irti. Treenikaverini siihen kuittasikin että eikö se jumaloikaan sinua? No höh, paimennankin sen kanssa niin eiköhän tuo vapaana hallinnassa pitäisi hallissakin pysyä :)

Otin sit yhden hypyn siihen reunalle että kokeillaan nyt tuleeko mitään näin eka kerralla. Niin se vaan kolmatta kertaa elämässään, kovassa häiriössä toisen suorittaessa rataa vieressä teki hienoa irtoamista hyppylle. Se kohdisti paremmin kuin aiemmin ja jopa asennetta oli jo vähän mukana. Sittenhän hoksasin että videotahan on saatava. Koira maahan ja puhelinta virittelemään, tätä ei ilona kestänyt vaan oli lähdössä radalla juoksevan collien perään. Tiukka käsky "ilona EI, TÄNNE" sai sen palaamaan kyllä takaisin mutta vei samalla parhaan terän videoidusta treenistä. Mutta loppujen lopuksi mentiin vielä pari kertaa putkesta joka on ilonalle aika inhokki vielä.

Ilona tekee hienosti minulle, on hyvin nöyrä muttei se sentään nöyristele. Se on hyvin toimintakykyinen ja pystyy tekemään jo nyt vaikeissakin paikoissa hyvää työtä. Saalis nyt ei ole edelleenkään auki, hallissa se ei leikkinyt oikeastaan ollenkaan vielä. Mutta nythän meillä alkaa vasta treenaaminen, hyvä aihio ja mieleinen edelleen. Kaikki tämä on ollut ennalta arvattavissa. Katsotaan vuoden päästä missä ollaan menossa.

Mutta pyrin kirjoittamaan tänne kaikki tärkeät treenit joissa raportoitavaa. Tämän tyypin koirien ohjaajat ovat monesti turhautuneita ja ihmeissään koirasta joka reagoi kaikkeen, ei leiki ja "kunnon" treenaaminen on vähissä. Siksi haluan kirjoittaa tätä auki jotta toiset ehkä saisivat toivoa tekemiseensä. Nyt on tärkeintä olla paineistamatta koiraa liikaa ja täydellinen musta-valkoisuus on tärkeää, harmaan sävyillä ammutaan itseä nilkkaan.

Video treenistä:


tiistai 26. syyskuuta 2017

Ilonan leikkikoulu vol.2, biatch on heräämässä

Oikeastaan se on vol.3 mutta ihan eka ja toka oli yhdistettynä edelliseen päivitykseen.

Kolmannet leikkitreenit ilonan kanssa. Koiran halu tulla leluun kasvanut potenssissa, se myöskin puree siihen paremmin ja vähän kestää taistelua, lelun saadessaan ravistaa kyllä ja lähtisi mielellään yksin kaartamaan. Kevyeen kosketukseen reagoi näpäyttämällä hampailla käteen ja lopuksi sain sen tarttumaan kiinni leluun ja käsi leuan alla rauhoittumaan istumaan ja josta hetken päästä irroitus ja lopetus.

Tuollainen tilannepäivitys lähti koutsille. Avaanpa tätä vähän. Eli koira saalisti lelua huomattavasti halukkaammin, nyt sillä oli halu purra siihen. Kesti parin sekunnin vastustuksen minun puolelta, ei hihkumista eikä repimistä vaan pidän 2-3s lelusta kiinni ennen kuin koira voittaa sen. Voittaessaan lelun ravistaa sitä = purkaa painetta ja lähtisi kaartamaan eli tekemään "kunniakierrosta" lelu suussa.

Tämä on estetty sisätreenissä rajaamalla pieni alue josta ei pääse ja ulkotreenissä tämä estetään pitämällä koira kiinni. En halua että koira oppii purkamaan syntyvän paineen yksin vaan se paras paikka on minun lähellä. Lopussa koiran saalistaessa lelua kokeilin miten reagoi kevyeen tönäisyyn kädellä ja sehän reagoi siihen näykkäämällä käsivarteen, periaatteessa odotetunlaisesti tälle koiralle mutta yllättävän nopeasti ja se toisti sen muutaman kerran. Tykkään tässä vaiheessa tuollaisesta kurittomuudesta, kertoo että se on kuitenkin leikkiessään suht vapautunut. Lopetus siten että sain sen puremaan leluun täydellä suulla ja rauhallisesti, tällöin käsi leuan alle ja kevyesti löysätä paine lelusta jolloin koira pääsee kanavoimaan paineensa leluun ja rauhoittuu. Tämä treeni loppui tähän. Edelleen siis vahvistan kehulla jokaisen lelun viennin minulta sekä lelun kantamista sen jälkeen. Sen täytyy olla ylpeä saavutuksestaan. 

Ihmettelen nyt että mitähän olen ilonan kanssa pelännyt kun tämä reagoi kuin ajatukseni tähän leikkiin. Sitä ei ole paineistettu vielä niin se tekee samaa kuin roni mutta nopeammassa tahdissa. Tätä tahtia saan sen aukeamaan treenivalmiiksi melko nopeasti. Näin terävä koira on saatava koukuttumaan leluun jotta täysipainoinen koulutus onnistuu ympärisstön häiritsemättä. 

Mutta ai että mun syrän pakahtuu, mun ilkeä pikku biatch on heräämässä. Tai siis, mä ehkä viimein sen uskallan sieltä herättää. 

maanantai 25. syyskuuta 2017

Ilonan leikkikoulu vol. 1

Oletteko kuulleet bordercolliesta joka pitää opettaa leikkimään? Se ei olekaan pentulaatikossa jo saalisviettinen ja tempperamenttinen taistelija. Minulla on nyt toinen tuollainen, ja vielä tarkoituksella. Siellä on muutamia ominaisuuksia joista pääsemme nauttimaan myöhemmin mutta jotka rajoittavat menoa ennen niiden vahvistumista.

Ilona on sen reilu 9kk vanha. Sen kanssa on tehty reilusti paimennusta johon on luonnollinen palkka siinä mihin sitä on jalostettu jo aikoja. Sen lisäksi sen kanssa ei ole tehty juuri  mitään. Ihan pikkuisen tottiksen alkeita ja pari kertaa aksaa. Sen saalisvietti ei ole vielä auennut eikä se leiki kanssani kunnolla. Tämä on juuri se puoli miksei tämän tyypin koiria haluta pentuna. Toinen on tietty se että mörköjä on vähän siellä sun täällä. Useampi bloginikin lukija on varmasti lukenut leikkimisestäni koiran kanssa ja kuinka rakennetaan hyvä ja motivoiva palkkaus. Nyt on tarkoitukseni tätä avata samaa aikaa kun ilonan kanssa homma kehittyy.

Mä olen yhden tän tyypin koiran kanssa käynyt pitkän kaavan mukaan kaikki läpi. Kulkenut suot ja paineistanut sen passiiviseksi, ronit siis. Remu oli samantyypin koira myös, mutta niin vahva eikä ohjaajapehmeä että minusta huolimatta vahvistui. Ronin kanssa makseltiin oppirahoja ja sen kanssa aloimme pääsemään kuiville juuri kun roni sairastui. Eli tiedän kyllä mitä ei kannata tehdä ja mitä kannattaa.

Silti minua pelottaa, pelottaa tehdä yhtään mitään niin sitten en tee yhtään mitään. Tyhmintähän on olla tekemättä mitään koska pelkää. Olen muutamia samantyypin koirien omistajia yrittänyt rohkaista, yli siitä epävarmuudesta kun ei tiedä onko lintu vai kala. Kun välillä koira on hyvin toimintakykyinen ja terävä, välillä tuntuu että se pelkää omaa varjoaan. Se ei leiki kunnolla ja väistää taistelua ohjaajan kanssa. Lelut kyllä kelpaa mutta rallaa yksinään niiden kanssa.

Nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni. Jos mä sain ronit tilanteesta jossa mun ei kestänyt koskea koiraan jos vedettiin lelua, tilanteeseen jossa taistelimme lelusta painien maassa. Kyllähän mä ilonankin vahvistan, se on lähtökohtaisesti kuitenkin aktiivisempi ohjaajaa kohtaan. Nyt siis alettu vahvistamaan sitä että koira vie minulta lelun ja kun se kantaa sitä, kehun vuolaasti jotta tuntisi ylpeyttä. Tää on myös takaperin ketjuttamista. Koiralla on hyvä olla kun lelu on suussa, siihen saa purra täysillä ja paine päässä löysää. Vielä ei taistella lelusta, eikä riemuita äänekkäästi, olen hyvin passiivinen ja lähinnä "yritän" pitää lelun itselläni, piilotellen sitä koiralta. Koira saa ryöstettyä lelun minulta ja saa siitä hyvänolon tunteen.

Ajatuksena siis se että se saataisiin tarjoamaan lelua myös takaisin että se pääsisi kokemaan saman uudelleen. Samaten vahvistetaan se ketjun pää, vaikka koulutuksessa, kokeissa tms tulisi vaikeita hetkiä, lopussa odottaa lelu jonka avulla päästään ekstaasiin. Eli nyt herätellään koiran kehossa hormonitoimintaa ja aletaan koukuttaa sitä niihin hyvänolon hormoneihin. Jatkossa kun pääsemme taisteluvaiheeseen, adrenaliini yms vain voimistaa vaikutusta.

Ilona on herkkä ja ohjaajanöyrä, sitä jännittää vähän viedä minulta lelua ja se hyvin helposti lähtee mielistelemään huuliaan nuollen ja alistuvasti häntää heiluttaen. Siksi tässä vaiheessa ei tule vielä isompaa vastustusta minun puolelta vaan lähinnä yritän peittää lelua ja hallinnoida sitä näennäisesti. Yritän herätellä koirassa asuvaa dominanssia ja vahvistaa halua taistella kanssani. Nöyränä koirana se välttää konfliktia kanssani eikä siksi lähde taisteluun.

Alkuvaiheessa tää teettää työtä, aika moni sanoo jo pentulaatikossa että kiitos ei. Halutaan koira jolla on jo saalis ja taistelutahto esillä luovutusiässä, eikä siinä mitään. Hienoja koiria ne on. Mutta mä en halua sellaisia. Tän tyypin koirat on niitä joita ihaillaan vanhempana, silloin kun koulutus on onnistunut. Näitä myös saadaan passivoitua haluttomiksi. Jokainen voi itsemiettiä onko se ohjaajan vai koiran heikkoutta. Nämä ei välttämättä sytytä pentulaatikossa, nämä ei saa pentutesteistä parhaita tuloksia. Näiden kanssa joudutaan katselemaan maailmaa hieman eritavoin, niillä kun on pentuna terve vietti pelätä. Jatko määrittää sen onko se uhka vai mahdollisuus.

Puolustusvietti on se joka tämän aiheuttaa. Ja se ilmentyy aikalailla kahdella eri tavalla, joko paikalta poistumisena tai hyökkäyksenä. Yleensä sitten puhutaan arasta tai aggressiivisesta koirasta. Taas koiran muut ominaisuudet määrittää kumpaa koira toteuttaa pentuna ja oppiminen määrittää sen kumpaa koira herkemmin toteuttaa aikuisena. Ihmiseen ja koiraan pätee tässä kohtaa samat asiat, kun on terveesti vahva henkisesti ja fyysisesti, ärsykekynnys kumpaankin suuntaan on aika iso. Mutta sopivasti vahvistettuna se tuottaa sellaisen itseluottamuksen että pois alta. Sopivalla aggressiolla varustettu koira joka tuntee itsensä vahvaksi, ei silti tarkoita rähisijää. Koirille ei ole luontaisesti järkevää tapella. Sille riittää ajatus että se voittaa jos tulee tappelu, se tuo sen asenteen.

Nyt mennään vertauskuvallisiin asioihin. Samaan aikaan tekeminen on vakavaa, pallon metsästäminen ei ole enää leikkiä vaan totista totta. Koira jolla saalisvietti saa tukea puolustusvietistä, tekee päämääränään vain yksi asia, saalis on saatava kiinni. Tekemisessä on silloin sama raivo kuin koiran metsästäessä oikeasti elävää saalista syödäkseen tai kuollakseen. Luonnollinen eloonjäämisvietti jolloin turhaa energian kulutusta vältetään, jokainen liike on tarkkaan harkittu, mutta todella tehokas. Itse sanon että tappavan tehokas. Esimerkkinä yksi lause ronista agilityssa: se on niin tosissaan, positiivisella tavalla.

Tämän vuoksi jo pentulaatikossa tarkkailtuja asioita on pennun luonnolliset vietit. Niihin kuuluu luonnollisena osana puolustautuminen, ruoka sekä keskustelu toisten kanssa. Koira joka pienestä pitäen on sellainen jolla on ns luonnonmukaiset vietit, on minun valintani. Silloin siellä on reservissä kaikki voima. Minulle ei saalisvietillä pentulaatikossa ole sinänsä merkitystä. Uskon ettei se ole ongelma tässä rodussa, enemmän se kuinka se kaikki saadaan esille ja käyttöön.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kuinka koiria koulutetaan?

Sporttirakki, tuo koirankouluttajan uusi palsta jossa kouluttamisen sekamelskan ymmärtäminen jää ohjaajan, yleensä kokemattoman harteille. Tuolla palstalla pääsee ääneen useat kouluttajat eikä yhteistä punaista lankaa ole. Kirjoituksissa on kyllä paljonkin järkeä mutta se omaan toimintaan sopiva asia pitää osata sieltä löytää. Eikä se ole helppoa, moni aloitteleva koirankouluttaja ei näe muutenkaan omassa toiminnassaan mitään väärää vaan vika löytyy koirasta. Nokun tämä niin tykkää toisista koirista, sitä ei tänään huvita, kävimme lenkillä ennen koulutusta jne jne. Ollaan käyty jo kokeissa kokeilemassa että homma ei toimi. Kotona se kyllä osaa.

On käyty semmoja, on käyty nimekkäiden kouluttajien koulutuksessa mutta homma ei etene. Koiraa ei häiriössä saada ottamaan kontaktia vaikka kotona osaa jo ylempienkin luokkien liikkeet. Aivan, olen itsekin sen virheen tehnyt, mutta sieltä noussut. Silmäni avattiin ja aloin ymmärtämään kuinka pienistä asioista homma koostuu ja mistä se vika löytyy, sieltä peilistä. Koiraa pitää osata lukea, milloin se on valmis etenemään, milloin se ei ole valmis, milloin siltä voidaan alkaa vaatimaan asioita. Ja tärkein, pystyä myöntämään että olemme edenneet liian nopeasti ja palaamaan takaisin.

Periaatteessa koiran kouluttaminen on helppoa, vahvistaa sitä mitä haluaa ja sammuttaa väärän toiminnan. No se kuinka se käytännössä toimii, riippuu lajista, koirasta, ohjaajasta jne. Kesän tokoryhmää vetäessäni on kummasteltu kuinka pieniksi asioita pilkon. Aivan, jos haluaa vahvan ketjun, pitää jokainen palanen vahvistaa. Ihan jokainen. Siellä on ylempienkin luokkien koirakoita istutettu hakemassa kontaktia, on harjoiteltu ekaa askelta ja kuinka opetetaan koiran suu pysymään kiinni vaikka ohjaajalle olisi "liikaa nostattava lelupalkka".

Minun mielestäni kun edelleenkään koiralle ei ole liian nostattavaa palkkaa vaan lopulta pitää pystyä käyttämään sitä koiran eniten himoitsemaa vahvistetta. Sillä se koira saadaan toimimaan varmimmin tilanteessa kuin tilanteessa. Teknisiä asioita voidaan opettaa matalammassa vietissä, sillä laskevalla namipalkalla. Mutta lopullinen suoritus pitäisi olla rakennettu sillä maailman parhaimmalla.

Toinen juttu ehkä se että ohjaajalla tulee kuitenkin olla koiraansa tietty auktoriteetti. Se että se saadaan hallittua siinä korkeimmassa vietissä, esim bordercollie lampailla. Paimennus on avannut silmäni mitä tarkoittaa hallinta, se ei tarkoita sitä että voi lenkittää koiria vapaana, ei sitä että sen saa kutsuttua luoksensa eikä ainakaan sitä että se pysyy lähdössä agilityssa. Ne pitäisi ollaitsestään selvyyksiä. Se tarkoittaa sitä että se tulee jäniksen perästä pois yhdellä käskyllä, että se saadaan maahan ollessaan ohjaajasta 400m päässä.

Aina pitää muistaa että Roomaan on monta tietä, mutta sen aloittelevankin on löydettävä se itselle sopivin. Huomenna ei kannata valita sitä viereistä. Se menee silloin sekamelskaksi. Tässä vaiheessa on ehkä syytä lähteä kouluttamaan omaani, ilonaa, tuota 9kk ilopilleriä joka näyttäisi pääsevän riskialttiin iän yli ontumatta.

Olemme nyt alkaneet tehdä aksan ja tottiksen pohjia. Eli aksassa yhden esteen hakemista ja tottikseen opeteltu istumista. Niitä tärkeimpiä joista koko homma lähtee. Jospa tällä koiralla saisin jo niitä meriittejä joilla kärsii puhua kouluttamisesta. Tuo oli sarkasmia, olen nähnyt kuinka vajavaisilla koiranlukutaidoilla tehdään tuloksia kun vain treenaa ahkerasti. Kokemus ei minun silmissä korreloi koulutustaitoon millään tavalla. On kokeneita ohjaajia, ja on taitavia ohjaajia ja on ohjaajia jotka ovat molempia. Mutta jos saisin terveen koiran joka eläisi terveenä suurimman osan elämästään, olisin jo hyvin tyytyväinen.

Paimennuksessahan se on jo pro ikäisekseen, mutta siitä en voi ottaa kunniaa. Minulla on kouluttaja jonka ohjeisiin luotan tällä hetkellä täysin. Tottakai pidän myös omat silmät ja ajatuksen avoinna. Mutta vasta nyt alan löytämään sieltä ne asiat mitä pitää milloinkin vahvistaa, ja huomaan mitkä olisi kannattanut vahvistaa. Eli saan suht vapaasti etsiä omaa tietäni mutta perässä kulkee kouluttaja joka toppuuttelee tyhmimmän jutut.

Bradi kävi fyssarilla, hänen mielestään ristiluun tietämillä on ongelma paikka. Fyssari ei nähnyt kuvauksesta mitään hyötyä, mitään niin isoa siellä ei ole että sille voisi mitään. Muutenkin kotikoiralle tyypillisiä kolhuja oli vähän jokapuolella. Not, vaan ehkä se kielii koiran luonteesta, aina täysillä. Mutta vahvisti oman ajatukseni että siellä on jotain, ei vakavaa mutta joka tuo liikkeeseen omat ongelmat.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita

Mä luulen että mulla on joku bipolaarinen mielialahäiriö. No diagnoosi ei ole mitenkään ammattimainen. Ainakin mää olen tunneihminen ja elän nimenomaan ääritunteiden kautta. Joskus olen kirjoittanut siitä kuinka haen niitä tunteita musiikin avulla. Ja nimenomaan sieltä kipeän ja masentavan musiikin kautta. Sieltä tunnetilasta noustessa tulee se "kukaan ei voita minua" mielentila. Sopivasti adrenaliinia veressä jotta jännitys jää taka-alalle sekä mieli virittyy siihen mielentilaan jossa ei tehdä virheitä vaan keskitytään olennaiseen. Kävin äskettäin toista kertaa ronin haudalla, se on niin kipeä paikka vieläkin etten sinne mielellään vielä mene. Se on se paikka jossa järjestelmällinen tunneihminen ei hallitse tunteitaan.

Kirjoitin sitten facebookkiin että onneksi ilona on tuossa. En tiedä ottaisinko uutta koiraa nyt, niin kipeää on tehnyt. Eilen katsoin Vain elämää sarjaa televisiosta. Tämä kappale kun tuli niin minun piti rutistaa ilona syliini.


Tuohon pieneen koiraan on ladattu niin paljon toiveita ja unelmia että pelkään vaativani siltä liikaa. Toisaalta pelkään kouluttaa sitä koska jos pilaan sen. Mutta samalla tajusin että sen vuoksihan tätä tehdään, tunteiden. Tänään treeneissä se sen teki, näytti kuinka niihin isoihin saappaisiin hypätään. Koutsi vei mut kauemmaksi ja annettiin koiralle tilaa tehdä. No sehän teki, paimensi sydämmensä kyllyydestä n. 15 lampaan laumaa. Seisoin paikoillaan pellolla ja ihaili, kuinka se paimensi viimeiset mukaan, kuinka se kävi kääntämässä johtaja uuhen. Kuinka se vei koko laumaa annettuun suuntaan, voimakkaasti, varmasti mutta käsitellen lampaita hienosti.

Me ollaan nyt paljon pidemmällä kuin osasin villeimmissä unelmissakaan unelmoida. Siitä tietty kunnia koutsille joka meitä opettaa. Mutta onhan tuo koira hieno. Siinä on juuri sitä mitä näin sen isän työskentelyssä viime vuonna. Se on järkevä, se on "keveä" mutta se on voimakas ja se tietää sen itsekin. Odotuksia on ehkä senkin vuoksi että olen suutani soittanut sen verran että yhden koiran kanssa pitäisi jo päästä näyttämään että me oikeasti osataan. Eikä vain teoriassa. Mutta kyllä se suunsoittaja esiin tulee, nyt on nousukausi. ;) Suomessa ollaan liian sovinnaisia, pitäisi löytyä enemmän röyhkeää itseluottamusta ja luottoa omaan tekemiseen. Minut ja ilonat näkee livenä Nuorten koirien Suomenmestaruuskisoissa 2018 ja 2019. Se on selkeä tavoite ja kaikki muu on tappio. Mä en halua sääliä.


maanantai 28. elokuuta 2017

Stressiä vaiko ei.

Palataanpa taas pohdiskelemaan asioita kun niitä pyörii päässäni jatkuvasti. Nykyään on muotia mainostaa "positiivista vahvistamista" ja ja kaikenmaailman erikoisuuksia ja uusia tuulia. Mutta kun mitään uutta ei ole tullut vuosikymmeniin. Joo, kouluttajat osaa enemmän, vahvistaminen on oikea-aikaisempaa ja asiat pilkotaan yhä pienemmiksi jotta kokonaisuudesta saadaan parempia. Mutta niin on mennyt jo kauan. En minä ainakaan ole 10v harrastusurani aikana nähnyt paljonkaan paljon puhuttuja väkivaltaisuuksia ja koiran kurmuuttamisia.

Muita epäjohdonmukaisuuksia näkee kyllä mutta se ei ole yhteydessä mihinkään "tyyliin" tai lajiin vaan niitä esiintyy kaikissa lajeissa, myös niillä pelkkää positiivisuutta naksuttelevilla. Kaikki ei vain osaa toimia ikinä rationaalisesti ja reilusti. Monilla tunteet on pelissä niin kovasti että koiraa inhimillistetään ja ajatellaan sen ajattelevan kuin ihminen. Ne pahoittaa mielensä, ne loukkaantuu, ne tuntee häpeää jne. Ei, ei ne tunne samanlaisia tunteita kuin ihminen. Koira ei osaa ajatella mitä siltä jää saamatta. Jos koira ei pääse tekemään agilitya ja muut pääsee, se ei muista sitä 20min päästä. Se ei kotona enää asiasta kiukuttele. Se ei kärsi siis siitä että siltä jää saamatta jotain. Ohjaaja itse kärsii kun mammanmussukka ei pääse tekemään sitä tai tätä.

Stressistä puhutaan paljon nykyään myös. Koira ei saa stressaantua, eikä se saa kiihtyä eikä se saa kokea painetta jne jne. Koirille aiheutetaan suuret määrät stressiä sitä ymmärtämättä, edellä mainittujen asioiden vuoksi esimerkiksi. Hallittu koiran stressi tai paineistus ei mielestäni ole vakavaa jos koira siitä palautetaan ja se osaa hallita itsensä. Se on eriasia taas kuinka se tehdään ja kuinka koira on opetettu hallitsemaan tunnetilojaan. Koiralle kuitenkin tulee hormonien muodossa samanlaisia hyvänolontiloja kuten ihmisellä. Kehossa virtaa adrenaliinia, vapautuu dopamiinia, serotiinia jne.

Jotkut koirat varsinkin nauttivat näistä, ne nauttivat saadessaan tuntea painetta joka tulee tehtävästä, ohjaajasta, tai esim paimennettavista eläimistä. Nämä koirat on juuri niitä jotka suorittavat annetut tehtävät huolimatta ohjaajan jännittämisestä, olosuhteista tai vaikka huonosta ilmasta. Ne oikein nauttivat kohdatessaan vastoinkäymisiä jotka voittavat, silloin kehossa virtaa ko aineita. Tietenkään niitä ei saa tulla liikaa, eikä jatkuvasti, se aiheuttaa negatiivistä stressiä. Mutta sopiva määrä stressiä on vain hyväksi ja hyvän koiran pitää se kestää ja siitä nauttia.

Mä kyllä huolehdin ryhmiä kouluttaessani siitä että koiria kohdellaan reilusti ja kaikki opetetaan positiivisella vahvistamisella. Samoin omat koirani koulutetaan positiivisesti vahvistamalla. Mutta silti käytän lisäksi negatiivista vahvistetta sekä pos/neg rangaistusta, kuten kaikki koiria kouluttavat. Se on vaan eriasia ymmärtääkö niitä käyttävänsä vai ei.

Ilonalle rakensin maahanmenon muutamalla treenillä lampaillakin toimivaksi. Käytin bradia kohteena kun se sitä paimentaa lenkillä. Ihan aluksi pienen väistämisen kautta maahan josta vahvisteena pääsi jatkamaan juoksemista. Väistämisen kauttahan pakottamalla tulee kuulemma haluttomia koiria, tässä 2. ja 3. päivä:




Teknisesti maahanmenoa oli treenattu pohjille siten että iltaisin se käy maassa ennen kuin pääsee ruokakupille. Näin sitä alettiin viedä viettiin. Vietissä tekeminen kun on ihan eriasia kuin tekninen osaaminen. Aina tulee mieleen tokovalio bordercollie jota ohjaaja ei ollut saanut maahan koko 30min paimennuksen aikana. Nopeastihan ilonan kanssa on edetty mutta kohteellisena tekeminen, sopivasti käyttäen neg vahvistetta ja lopuksi pos vahvistaen se onnistuu. Kun vielä koira on viisas ja tekemisen haluinen. Kahdessa viikossa 8kk penikka on opetettu menemään paimennuksessa maahan todella hyvin ja kotona se on opetettu jo pillille:


Ei onnistu huonolla koiralla, eikä pelkällä teknisellä treenillä pelkästään positiivisesti vahvistaen. Mutta ilona on hyvä koira. Se on ns. alkukantainen jolla on kaikki tarvittavat vietit tallessa jotta se pärjäisi jopa luonnossa. Ja kun nyt kerrankin näyttää että onnistun suhteen luomisessa heti pennusta. Me tehdään yhdessä vaikka koiralla on psynyt ns "oma tahto".

Bradilla taas ei ole omaa tahtoa, se on täysin riippuvainen minusta. Siksi minulla ei tule mitään sen kouluttamisesta. Tai tulisi mutta se vaatisi aikaa ja malttia, enemmän kuin minulla on. Se paineistuu niin herkästi pelkästään siitä että se ei ole 100% varma mitä siltä halutaan. Esim toistot aksassa saavat sen paineistumaan kun se luulee tehneensä väärin. Toisekseen se on jumissa koko ajan. En halua rasittaa sitä voimakkaasti kun ei se ole fyysisesti hyvässä kunnossa. Se menee aina täyttä eikä se ollenkaan osaa rajoittaa menoaan. Kuluttavaa.

Ilona on hypännyt ronin isoihin saappaisiin ja se on lunastamassa paikkaa kovaa vauhtia nuoresta iästä huolimatta. Olisin mielellään pitänyt ronit vielä vuoden opettamassa koiran mallia ilonalle mutta nyt saa opetella itsekseen. Ilonassa on samaa niin paljon kuin ronissa, se edelleen on kuin kuvittelemani ronin pentu. Sen kanssa arkikulkeminen on helppoa, se suunnilleen lukee ajatuksia eikä sen tekemisiin tartte puuttua. tietty sillä on askartelua ja muuta pentumaista suorittamista mutta noin kokonaisuutena erittäin tasapainoinen koira. Ei missään suhteessa liioiteltu.

maanantai 14. elokuuta 2017

Suru on kunniavieras

Suru muuttaa muotoaan, se muuttuu ikäväksi. Suru iskee aina harvemmin, ei enää ihan joka päivä. Silti se tulee, kuin meren aallot, toisena päivänä kovemmin kuin toisena, mutta et voi sitä pysäyttää. Huomaan olevani katkera, en voi sille mitään. Yritän taistella vastaan ja jatkaa eteenpäin.

Onneksi mulla on ilona kuka on astumassa isoihin saappaisiin, mutta ei vielä, se on nuori. Mutta siinä on se jokin. Se minkä remu mulle alunperin näytti, roni sen minulle opetti ja jos ilonan kanssa osaan sen jo käyttää hyödyksi.

Viikonloppuna oli isolla radalla PM/EM-karsinnat paimennuksessa. Isot pojat ja tytöt karsivat ketkä pääsee Suomea edustamaan. Jotenkin ajatus isoista radoista tuntuu kaukaiselta. Sitten mietin miltä tuntui alkujaan opettaa koiralle hakua ja kuinka mietin isoa voittajaluokan rataa mahdottomaksi. Koira hakee ihmistä 30m päästä ja jotenkin se pitäisi saada ohjattuna kiertämään koko iso rata. Paljonhan siinä helpottaa että on hyvä koira. Vaikka ronin kanssa jäi kisat kisaamatta, ehdin sen kanssa treeneissä nähdä että kun pohjatyö on tehty oikein, ei matkan lisääminen ole ongelma.

Mutta jos läpi matkan joudutaan etsimään kikkoja joilla radasta selviää, on ongelmia jo tiedossa. Siksi, nöyränä jatkamme ilonan kanssa perustyötä pienessä aitauksessa. Tinkimätöntä, ehdottomuutta vaativaa perustyötä. Sato kyllä korjataan aikanaan, kunhan perustukset on järkähtämättömät.


Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet
Tuleehan tuolta se toinen päivä
Kun on kepeät askeleet
 
Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoaa se maahan multaan
Näät sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt
Lähti se muualle matkaan
Vielä se tulee mennäkseen jälleen
Lähemmäs kuin aavistatkaan

tiistai 8. elokuuta 2017

Murehtiminen ei takas eilistä tuo

Elämä jatkuu, ehkä. Jotenkin tuntuu että tämä teki kipeämpää kuin remun lähtö. Olimme päässeet jo syvemmälle yhteistyöhön ja oli aika alkaa korjata satoa. Mutta minkäs teet, elämä on, tuntuu että toisilla vain useammin kuin toisilla.

Ilonan kasvattaja ja hänen puolisonsa olivat meillä viikonlopun kun olivat kisareissulla täällä. Vierailu ja viikonlopun paimennuskisat myös katkaisivat suruajan hyvin ja vei ajatukset muualle. Kyyneleitä tulee ja menee varmasti vielä pitkään mutta sunnuntaina päätin että on aika jatkaa eteenpäin. Jepulta saimme hienon piirroksen johon tämä tarina on hyvä päättää. Ronin levollinen ilme on siihen vangittu hyvin.



Kasvattaja(t) oli tosiaan matkalla 12 koiran kanssa, joista yksitoista bordercollieta. Meillä oli siis lenkillä parhaimmillaan 13 bortsua. Melkoinen vilinä. Mukava oli tutustua heihin paremmin ja nähdä heidän laumaansa enemmän. Sikäli myös hienoa että edelleen ottaisin koiran sieltä, tietty se vaikuttaa että olen erittäin tyytyväinen siihen mitä ilona esittää jo nykyään. Paimennuskisatkin taas opetti paljon uutta ja sain uusia tuttavuuksiakin. Ilonan kasvattaja oli jutellut koutsini kanssa ja sain piikittelyä että olen vähän pehmoinen kouluttaja ja en uskalla edetä ilonan kanssa.

No piru edetään, maahanmenotreenit alkoi heti la iltana ja varasin tuplamäärän paimennusvalmennusta tälle kuulle. Toisena päivänä ilona osasi mennä maahan juostessaan bradin kanssa. Katotaan kasvattajapäivillä kuka sisaruksista on taitavin :) Eikun minua vaan pitää välillä vähän läpsiä poskille. Nyt loppui ilonan pentuaika, aika siirtyä kohti nuoren koiran haasteita ja velvollisuuksia. Eli vapaa surffailu pellolla loppuu ja aletaan neuvottelemaan kumpi määrää suunnan. Samalla aletaan pikkuhiljaa treenaamaan jo fysiikkaakin, hiekkakuopalla vapaana siis. Ei nuorelle koiralle sen kummempaa. Pääkoppa sillä on uskomaton ikäisekseen. On mulla melkoinen hiomaton timantti käsissä. Koirasta ei menestys jää kiinni. Matka kohti nuorten koirien mestaruuskisoja 2018 siis on nyt virallisesti alkanut.

P.S. Ilonan isä pääsi EM-kisoihin Young Handler kilpailuun. Siinä koirassa on jotain. Ja tietty ohjaajassakin :)

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa Koval duunil asiat vaan onnistuu Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan Hanskat ei tipahda Periks ei anneta Ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen Jatkan jaksan vaikka väkisin Jos ois helppoo, kaikki tekis niin Mus on voima, jota en voi vaimentaa Pusken täysii aina vaan Mun ei täydy, vaan mä saan Katse eteen ja suupielet ylöspäin Teen vastoinkäymisistä voimaa Katse eteen ja suupielet ylöspäin Antaa tulla, kestän kyllä, Periks en tuu antamaan

Murehtiminen ei takas eilistä tuo Ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään Hakenu näkemystä mun meininkiini taas Monacon vipeistä slummeihin keniaan Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki Aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa Ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa Alotan ittestäni, korjaan mun mielen Nostan mun katseen ja mun suupielet

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

R.I.P. Roni 3.8.2011-29.7.2017

R.I.P Roni, ihan ei kerennyt 6v tulla mittariin. Epilepsia voitti meidät. Pe yönä roni sai 8 kohtausta 1,5h aikana ja joutui niin huonoon kuntoon että pikainen lopettaminen oli välttämätöntä. Kipeää tekee taas, kai se taas joskus helpottaakin.


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kuulumisia

Olen kolme viikkoa ollut kesälomalla. Samat kolme viikkoa olen ollut lomalla pelastuskoirahommista. Lomaa otin sen vuoksi että mietin oman motivaationi riittämistä. Nykyisin hälytyksiä on niin vähän että tarvittavan treenimäärän suhde niihin on surkea. Tuntikausia viikossa pitäisi panostaa lajiin joka ei tuota sitä mitä siltä haluan. Viimeinen niitti oli hälyryhmämme päättämä sääntö ettei suojelua harrastaneet tai edes suojahihaan purreet koirat pääse hälyryhmään. En voi uskoa että nykypäivänä elää harrastajien keskuudessa tuollaisia ennakkoluuloja. Jos mun bortsut sattumoisin kävisi jonkun maalimiehen testattavana, ne olisi ulkona hälyryhmästä. Ja kun ne saattaa käydä, mitäpä noita treenaamaan lajiin turhaan. Jos kerran on vara noin seuloa jäseniä niin poistun sitten ryhmästä. Toisaalta, ei mun koiramateriaalikaan tyydytä tällä hetkellä. Mutta haikeaa se on taas lopettaa yksi aikakausi.

No palataan muihin tunnelmiin. Ilona ilopilleri, siitä olisi varmaan pekokoiraksikin mutta sen suunniteltu ura on muualla. Se on luontainen paimen, onneksi mulla on edes vähän kokemusta lajista kun nyt sain tuollaisen käsiini. Ilona oli tämän viikon kasvattajalla hoidossa. Ja sen myötä kävivät neljänä päivänä lampailla. Kasvattaja oli ilmeisen tyytyväinen, ja minusta syystäkin. On siinä koiralla palikat kohdallaan. En kummemmin niitä ominaisuuksia ala avaamaan. Potkua siellä kuitenkin on jo nyt, ja se on vasta pentu. 2018 saatte tulla sit kisoihin katsomaan.

Saalis sillä ei vieläkään ole oikein lähtenyt aukeamaan, tai on mutta leikki ohjaajan kanssa ei. En ole siitäkään huolissani, ronin kanssa se aukesi vasta parivuotiaana. Aksaa voisimme alkaa alkeita kohta treenaamaan mutta kun palkkaus. En mä halua alkaa mitkään nakinpalat taskussa tuolla kulkemaan. ;)

Roni on taas pitkän pätkän ollut kohtaukseton, onneksi. Kevään 4 kohtauksen sarja vei paljon takapakkia. En haluaisi sanoa ääneen mutta kyllä lähtölaskenta on vääjäämättä alkanut. Muuten se on oma mahtava itsensä. Vedän yhdistyksessämme agilityn mölliryhmää ja roni on monesti treeneissä demokoirana ja kohahduttaa suorituksillaan aloittelevia ohjaajia. Harmittavan hyvä koira. Huomenna menemme epävirallisiin kisoihin kisaamaan yhdistyksemme mestaruudesta.

Bradi taas jää harrastelevaksi kotikoiraksi. Se vaan auttamatta on pehmee, niin pehmee että mun ohjaaminen vaatii älyttömästi voimavaroja ja keskittymistä. En näe syytä jatkaa sen kanssa. Se on erittäin tyytyväinen kunhan vain saa olla minun kanssa ja on hyväksytty.

En edes itse haluisi tätä ajatella, enkä kyllä uskalla sanoa ääneen mutta olen edelleen yhden koiran loukussa. Ilona on niin kauhea vieläkin ettei ole mielessäkään uusi pentu mutta alan ymmärtämään esim lampurien arkea. Kyllä niitä koiria pitää olla, aina särkymävara. Nytkin jos ilona vaikka loukkaisi jalkansa, mä en tekisi mitään.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Anna mennä, tunteella!

Tuossa viikko sitten juttelin yhden tytön kanssa hämmentävän keskustelun. Se meni suunnilleen näin: -Sä olet aika arvostettu tuolla koirapiireissä
-Täh? Missä piireissä?
-No, tuolla koirapiireissä, kokeneempien parissa.
-Täh?
-Sulla on joku uus systeemi, tyyli, mitä sä oikeen teet niiden koirien kanssa?
-Täh?

Olin niin häkeltynyt etten saanut mitään kunnon vastausta aikaiseksi. Nyt viikon asiaa pureskeltuani olen saanut jotain ajatuksia kasaan. Tietty tässä vaiheessa kiitokset opettajalleni joka sai silmäni avautumaan. Mutta, eihän tyylissäni ole mitään uutta. Päinvastoin, kaikki ylimääräinen karsitaan pois ja keskitytään olennaiseen. Jätetään vappuhatut ja vappupillit kotia ja rakennetaan koirasta se aktiivinen osapuoli. Etsitään ne hetket joita vahvistetaan jotta saadaan koiran oma voima esille. Ei yritetä suitsia sitä keinotekoisesti vaan opetetaan koira hallitsemaan itse viettiään.

Minun tyylilläni ei hienostella tekniikoilla, ei hienostella välineillä. Siinä eletään hetkessä ja mennään hyvin pitkälti tunteella. Muistan hyvin ronin kanssa saamani kommentin uuden ajan kynnyksellä.
-Ronin kanssa pitää olle pehmeä patukka
-Kun se on oikeassa tunnetilassa, se on ihan sama mikä lelu sillä on vahvisteena.

Saman lauseen kuulen aika usein nykyäänkin, ja vastaan samalla tavalla. Kun koira on oikeassa tunnetilassa, sen voi palkata vaikka kakkosnelosella. Nyt siis puhutaan koirista joilla on tarvittavia resursseja. Tyhjästä niitä ei ammenneta mutta useimmilla on paljon enemmän potentiaalia kuin irti on saatu.

Mä tiedän että näen asioita joita kaikki ei näe, kuulen asioita joita kaikki ei kuule ja varsinkin tunnen asioita joita kaikki ei tunne. Niistä on turha puhua jos toinen ei tunne samoin, ei sitä voi selittää. Mä olen ajatellut että antaa tekojen puhua puolestaan. Näytöt on mikä ratkaisee. Olen huomannut että olen sitä hiljempaa mitä enemmän opin. Vanha totuus, mitä enemmän opit, sitä vähemmän tiedät ymmärtäväsi. Siksi en tuputa "omaa tyyliäni" kellekään. Annan kyllä apua ja keskustelen mielelläni. Pyyteetöntä apua olen itsekin saanut.

Olen viikonlopun ollut katsomassa ja talkoilemassa  spky:n paimennuskisoissa. Arvokasta oppia katsella ja kuunnella kokeneempia. Tutustuin vähän yhteen uuteen ihmiseen joka varmaan paremmin tutustuessa ymmärtäisi mistä puhun. Ainakin se ymmärsi mikä omassa toiminnassa meni vikaan kun koira ei ottanutkaan käskyjä. Niin kauan kun koira tekee sitä ja koira tekee tätä, ei ole ymmärtänyt tärkeintä asiaa. Se on ohjaaja joka antaa suunnan koko hommalle, ensimmäisellä käskyllä, kisapaikkaa lähestyessä, jo auton takaluukun auetessa. Kaikki lähtee sieltä. Oli se laji kuin laji. Tunnetila, kaiken a ja o. Sen jälkeen, sitä saa mitä vahvistaa. Koira tekee mikä sille on kannattavinta.