tiistai 30. elokuuta 2016

One Mind *vanha luonnos*

Tiedättekö, no ettehän te tiedä. No osa tietää, osa ei varmasti ymmärrä taas mitään mistä mä puhun. Osa pyörittelee taas silmiään "ei tuollaista ole olemassakaan". Nyt tuo kyseinen "OneMind" ei tarkoita ko sanaa hyödyntävää agilityvalmennusta. Puhun nyt keskusteluyhteydestä koiran kanssa, jostain erityisestä. Se ei tarkoita sitä että koiraa istuu kun sille sanotaan istu. Toisaalta olen aihetta jo aiemmin sivunnut.

Kaikki ei välttämättä tiedä taustoja niin lyhyesti niistä. Ronin kanssa meillä on ollut ongelmana passiivinen koira. Olen omalla toiminnallani saanut ronit väistämään passiiviseksi josta johtuen on esiintynyt suurissa määrin esim haistelua yms sijaistoimintaa. Kouluttaminen lajeihin joissa koiran tulisi pelata yhdessä ohjaajan kanssa, on ollut vaikeaa. Saalisvietti ei ole auennut, koiraa on ollut hankala motivoida. Syyt ongelmaan on löytynyt ohjaajasta. Mustavalkoisuuden puute, ohjaajan liika aktiivisuus, koiran turha paineistaminen jne jne. Mitään yhtä yksittäistä ei ole ollut vaan kokonaisuus.

Ongelmista on aika hyvin päästy yli, tosin kokeissa ei olla käyty aikoihin joten en tiedä kuinka reagoi ohjaajan jännittämiseen. Projektissa on keskitytty ohjaajan käytöksen muokkaamiseen, oikea-aikaiseen vahvistamiseen ja palkkauksen palkkaavuuteen. Tuo kolminaisuus on avannut ihan uuden maailman. Olin jo hylkäämässä ronin tottis uraa koiran "vietittömyyden" vuoksi. Nyttemmin tuo virheellinen uskomus lienee todistettu ohjaajan tyhmyydeksi. Roni saalistaa, haastaa, raastaa ja taistelee, voisin melkein sanoa varovaisesti että keskiverrosti. Ainakin hanskat saa olla itsellä kädessä ja hakumaalimiehet huokailevat välillä hiirenhiljaa paikalle syöksyvää koiraa joka tulee leluun täysillä.

Tässä tyylissä koira toimii koulutuksen peilinä. Koiraa tarkkaillaan koko ajan miten se vastaa koulutukseen, kuinka vapautunut se on, kuinka aktiivinen se on ja kuinka hyvä itseluottamus sillä on. Ohjaajan tulee tiedostaa, tai vähintäänkin olla valmis oppimaan kuinka pienet asiat oikeasti vaikuttavat kokonaisuuteen. Mä olen viime aikoina ihaillut kuinka roni on vapautunut arjessa. Ei häivääkään stressistä.

*tauon jälkeen kirjoitettua*

Ehkä on syytä päättää tämäkin luonnostelma. Elämä on julma. Edelleen pyrin koirieni kanssa eritoten henkiseen yhteyteen, koetulokset on tästäkin edespäin toissijaisia. Ronin kanssa yhteyttä pidetään lähinnä normiarjessa.

Bradin pään sisään olen myös päässyt. Eritoten paimennuspellolla on ollut makeaa kun on koiran kanssa samalla planeetalla. Ja se näkyy kuulemma myös ulospäin. Ihmiset ei vaan ymmärrä, ne eivät ymmärrä kuinka pienillä häivähdyksillä sen koiran kanssa keskustellaan, hyvässä sekä pahassa. Eleet, äänenpainot, hihnasta/liinasta kiinnipitäminen, kaikki. Pelkästään liinan kautta voi viestittää koiralle niin paljon asioita etten vielä voi sitä edes käsittää. Mutta onneksi haluan opiskella.

Tässä tapauksessa koira on siis sielun peili. Siitä nähdään missä mennään, mennäänkö samalla polulla vai tarvotaanko ojassa. Ja olen erittäin tyytyväinen että olen saanut johdatuksen tähän maailmaan, maailmaan jota useimmat eivät tunne.

Kuulumisia

Eilen oli Sonjan kanssa vetämäni agilityn mölliryhmän kesän päätös treeni. Ratana varsin kinkkinenkin 15 esteen rata joka kuiten koostui vain hypyistä ja putkista. Ja ryhmäläisethän selvisivät todella hienosti radasta. Hienoa oli huomata kuinka ryhmäläiset menivät todella hyvin omalla tasollaan ja toteuttivat kesän aikana opeteltuja juttuja. Vain pieniä viilauksia piti tehdä. Kaikista hienointa on ohjata ihmisiä jotka ovat oppimiskykyisiä sekä -haluisia.

Olen kesän aikana tuomaroinut parit epikset joiden yhteydessä olen saanut valitusta vaikeista radoista. Paitsi meidän ryhmäläiset ovat olleet hiljaa. Kai he ovat tottuneet :) Muutamassa treenissä on meinannut kylmätä olenko valinnut liian haastavat harjoitukset mutta aina on lopetettu hyviin suorituksiin. Ohjaajien itseruoskinta on ihan eriasia. Mutta kai mä jatkan ryhmän vetämistä edelleen, on se niin palkitsevaa.

Roni on nyt ollut ilman kohtauksia ja hyvällä menestyksellä kulkenut lenkeillä vapaana. Ollaan menty monipuolisia maastoja siten että vahdin ja tarvittaessa vähän rajoitan hulluinta vauhtia. Vähän kuin pennun kanssa mentäisiin, olen ajatellut että ronin kuntoutumiselle se tekee hyvää. No mikä vielä parempaa, annoin ronin mennä eilen agilitya medirimoilla, nollakoirana, eli 40cm taisi olla korkeus. Pelkäsin vähän että rata jää kesken.

No mitä vielä, roni tuli roniksi hiljaa ja varovaisesti, mutta että tuntui se niin hyvältä. Ja mehän teimme kylmiltään, yhdessä, nollaradan. Roni meni siististi, mutta emme ota kuitenkaan tavaksi. Sairas on sairas, ei siitä pääse mihinkään ja ronissa näkyy vaikutukset. Ai että mulla on ikävä tuon koiran kanssa yhdessä tekemistä. Meidän yhteistyö radalla alkoi olla sillä tasolla talvella että odotuksia oli jo paljon. Mutta aina ei mene kuten suunnittelee. Eikä se ole se tuloshakuisuus, meidän yhteistyö alkoi olla niin hyvällä tasolla joka suhteessa.

Edelleen nautin kun se tuo lelun, se ei riivi eikä riehu, se tulee ja tappaa. Siis henkisesti, se tuijottaa suoraan silmiin ja haastaa avoimesti. se ei revi, se vastustaa. Sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Ja kun sitä on maistanut, ei muuta halua. Samalla on vahvistunut se mitä jo vähän aikaa olen miettinyt mutten ole ääneen halunnut tunnustaa. Mä tartten aksakoiran, sanokaa mitä sanotte. Ensisijaisesti, haen aksa ja paimennuskoiraa, sellaista perusbordercollieta. Jos tulee tyypiltään roni, voidaan harkita muutakin. Se on vain niin Hieno. Mutta niitä on harmittavan harvassa, kun se ei ole missään suhteessa helpoin. Esim bradin tyyppinen on halutumpi, se on heti ja aina valmis kaikkeen, helppo, nöyrä ja, no helppo :D

P.S. Bradi on syttynyt lampaille ja ah kun se on ihana siellä. Ehkä se on kuitenkin se bradin "the laji".

perjantai 19. elokuuta 2016

Pään sisään

Aikoihin en ole tätäkään päivittänyt. Nyt yksi saamani viesti innoitti tähän. Mä olen pyrkinyt kokonaisvaltaiseen muutokseen itsenikin kohdalta. Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään eroon valittamisesta, pessimistisistä ajatuksista ja kaikesta muusta negatiivisesta. En tuhlaa hirveästi aikaa muiden tekemisien miettimiseen. Seuraan ja katselen muita lähinnä oppiakseni lisää. Eli siis pyrin vain hyötymään ympärillä tapahtuvasta. Käytännössä yritän siis muuttaa omaa elämääni positiivisen energian kautta.

Ajatus on tänä kesänä ollut kovalla koetuksella. Olisin ollut valmis pieneen itkupotkuraivariin ronin sairauden vuoksi. Tietyllä tasolla olen asian kanssa päässyt sinuiksi, olen ymmärtänyt sen vaikken hyväksykään sitä. P.S. lopetin tupakanpolton, tuosta vaan, 24 vuotta ehdin tupakoida ja nyt 6kk savuttomana. Halusin todistaa itselleni että ei se ole kuin itsestä kiinni. Seuraava etappi on - 17kg ja hyvään fyysiseen kuntoon pääseminen.

Olen sellainen oman tieni kulkija, jotain asioita on vaan pakko päästä kokeilemaan vaikka joku sanoisi ettei se onnistu. Oikeastaan uhallanikin on sitten päästävä kokeilemaan jos se edes ajatuksen tasolla mielestäni on mahdollista. Vielä kun ronin kanssa kävimme yhdessä pitkän matkan, helvetistä taivaaseen, tai ainakin melkein. Ronin myötä olen oppinut ettei koiran kouluttaminen ole vain niiden temppujen opettamista, ainakaan minulle. Tahdon päästä syvemmälle, haluan ymmärtää mitä se koira oikeasti tekee, tahdon päästä sen pään sisään.

Tahdon saada koiran koko potentiaalin ulos. Koiriin on jalostuksen myötä tullut rajallinen määrä ominaisuuksia. Mutta vielä rajallisempi määrä ihmisiä saa koirista ne ominaisuudet ulos. Tahdon saada ne ominaisuudet ulos myös hallitusti. Olla kartalla, pystyä säätelemään sitä hommaa.

Olen saanut moitteita mun teoriapainotteisesta koiran kouluttamisesta, mietin liikaa, teen liian vähän. Mut mielestäni nyt vasta osaan riittävästi jotta vältän virheiden jatkumisen. Nimenomaan jatkumisen. Jokainen tekee virheitä, ihan jokainen, eikä koiran kouluttaminen niihin kaadu. Ei ne pilaa mitään. Tärkeintä on että pystyykö ne virheet näkemään, pystyykö niihin reagoimaan ja pystyykö itse muuttamaan omaa toimintaansa.

Tuloshakuisuus on jäänyt toissijaiseksi, haluan vain nauttia tilanteista joissa tunnen olevani koiran kanssa samalla aaltopituudella. Samaten kun koulutan muita, vedän siis yhdistykselle mölliaksaa. En niinkään kouluta tekniikkaa, eikä mulla siihen hirveän pitkälle riitä resurssitkaan. Keskityn enemmän ihmisten kouluttamiseen. Koulutan ihmisiä opettelemaan lukemaan koiraansa, tai autan niitä muuttamaan toimintaansa. Ja mittarina pidän koiraa.

Esimerkkinä: näen ettei koira ole oikein halukas yhteistyöhön ihmisen kanssa. Mietin mikä siihen on syynä, mietin mitä muutetaan. Jos muutos ei tuota haluttua suuntaa niin muutetaan jotain muuta. En mä vielä varmasti osaa ongelmia ratkoa. Mutta enemmän panostan koiran lukemiseen ja sitäkautta osaan etsiä muutosta, siinä ei voi mennä pahasti metsään jos pystyy reagoimaan siihen koiran käytökseen.

Mutta lopputulemana, mielestäni koiria osataan lukea todella huonosti ja niiden potentiaalia ei saada ulos. Kikkaillaan kaikenmaailman palkan suunnilla, vaihdetaan palkkaa parempaan tai huonompaan koiran vireen mukaan jne. Kun ongelma on kuitenkin siinä ettei koira eikä ohjaaja hallitse tilannetta. Minun tavoitteena on tulla paremmaksi kouluttajaksi sitä kautta että osaisin lukea paremmin koiria ja opetella hallistemaan niitä "sisältäpäin". Tuloksia tulee sitten jos tulee, ja jos nuo pirun koirat pysyis terveenä.