maanantai 10. marraskuuta 2014

Millania ja operanttia

Nyt liikun tiedostetusti heikoilla jäillä. Asia uhkaa mielessäni levitä niin laajalle että saapa nähdä saanko sitä kirjoitettua auki. Tähän mennessä kirjoitan jo toista iltaa.

 Varmaan jokaisella koira-aiheisella keskustelupalstalla pyörii video Cesar Millanista ja noutajasta joka puolustaa ruokakuppiaan aggressiivisesti, eli on muodin mukaisesti resurssiaggressiivinen. Videon aiheena on se miksi kukaan tykkää Millanista. Millanihan kyllä herättää mielipiteitä, on väkivaltainen, käyttää sähköä ja ja. Videon linkki menee facebookkiin.

Cesar Millan video

 Tää Lehtosen Jaken video kuvaa hyvin munkin ajatuksia aiheesta:

Jakke Lehtosen video

Itse en nyt ala syväluotaamaan olisiko tilanne pitänyt tehdä mielestäni toisin jne. Koiralta provosoitiin käytös esiin ja siihen puututtiin. Cesar tuli purruksi ja sille on naureskeltu että muka osaa lukea koiraa ja tulee purruksi kaikista varoittavista merkeistä huolimatta. Mä, ja moni muu ajattelee ettei Cesar uskonut koiran purevan ihmistä tilanteessa jossa sillä on mahdollisuus väistää. Jokatapauksessa, tuossa tilanteessa olisi virhe luovuttaa. Sillä vahvistetaisiin koiran käytöstä. En ole nähnyt koko jaksoa, sikäli huono ottaa kantaa koko asiaan.

Mutta onhan CM guru omalla alallaan, todellisten ongelmakoirien kanssa. Ne koirat ovat vahvoja, tai epävarmoja tai ovat päässeet toteuttamaan itseään kauan ja ongelmat on syvällä. Vertailuina käytetään monesti esim Stillwelliä, joka niissä jaksoissa mitä olen nähnyt, on kouluttanut ovikellolle haukkuvaa fifiä tms. Onko tämä vertailukelpoinen ihmisagren pittbullin kanssa? Tai sitten suhahdus ja sormella tökkäys, väkivaltaa? Pitäisi ehkä ymmärtää mitä niillä haetaan.

Kaikista vastaväitteistä eniten haluaisin vilpittömästi nähdä vertailukelpoisen vaihtoehdon? Jonkun jolla oikeasti olisi näyttöä edes tuonnepäin olevista määristä ongelmakoiria. Hirveästi hypetetään operantista koulutustyylistä. Mä en enää ole varma mitä sillä operantilla tarkoitetaan. Muutamassa keskustelussa on selvinnyt että sekin sisältää pakotteita, rangaistuksia jne. Ihmiset ei vain ymmärrä että pelkkä katse voi olla pakote, ei-sana on pakote, höpöhöpö on pakote. Ei kun pakote, tai jos se laajennetaan käsittämään vielä rangaistus, tarkoittaa sähköpantaa ja hirveää hihnasta repimistä että koiran niskanikamat vain paukkuu.

Operantti tyyli on kuulemma ihan tutkitusti todettu tehokkaimmaksi tavaksi eläinten oppia. En ole näihin tutkimuksiin tutustunut tarkemmin, mä kun tiedän kokemuksesta että tutkittu teoria ei oikein kohtaa käytännön kanssa. Enkä tiedä millä asteikolla oppiminen on mitattu. Tarkoittaako se että milloin koira istuu kuullessaan "istu" käskyn? Tarkoittaako se että milloin koira kuulee istukäskyn kun jänis juoksee nenän edestä, tai edessä on juoksuinen narttu? Ja onko tarkoitus saada koira ylipäätään istumaan vai istumaan nopeasti ja varmasti myös silloin kun sen vietti on korkealla, tai ympärillä tapahtuu?

Käytän mielelläni seuraavaa videota esimerkkinä. Videon on ladannut yksi suomalainen operantin koulutustyylin kouluttaja, joka pitää ihan koulutuksia ja seminaareja. Uskalla videon tähän linkittää kun se ihan julkisesti on youtubessa.

Nouto

Palveluskoirakokeiden tottelevaisuuskoeohjeessa lukee näin: Rauhallisesti ohjaajan vieressä vapaana istuvan koiran tulee käskyllä ”tuo” juosta nopeasti ja suoraan noutokapulan luo, ottaa se heti suuhunsa ja tuoda se ohjaajalle nopeasti ja suoraan. Teknisestihän videon koira tuo kyllä kapulan. Mutta missä on nopeus? Joku sanoi ettei collien fysiikalla rakenneta mitään supernoutoa. No jos collien fysiikalla ei ton parempaan pysty, kannattaisi käyttää koira lääkärissä. "operantisti rakennetaan innokas ja halukas koira". Missä kohtaa tämä näkyy videolla? Ihan suoraan sanottuna suoritus on niin huono etten viitsisi videota julkaista jos maksua vastaan koiria kouluttaisin.

Lisää videoita löytyy tolta kanavalta, saa jokainen ihan itse miettiä ja katsella. Mulle on enää turha tulla kenenkään sanomaan että puhtaasti operantisti kukaan mitään kunnollista rakentaa. Sitten voi tulla kun on näyttöjä. Puhtaasti operantisti koulutetulla tehtyjä tuloksia. Eikä sellaisia että joku jossain on saanut ipo1 tuloksen. Suurimpaan ääneen sitä puolustavat eivät ole ikinä missään pärjänneet tai omistavat jonkin seurakoiran. Ajatuksenahan asia on ihan hieno, koiralle ei tule paha mieli, sille ei tule stressiä tms.

Todellisuudessa asiaa tiedostamattomat aiheuttavat monesti koiralleen hirveän stressin psyykkisellä tai vokaalisella pakotteella, antamatta sille tietä purkautua. Ihan noin ajatuksen tasolla ihmispuolelta, eikö henkiset kolhut olekaan niin vakavia? "Pk-puolen ihmiset tekevät sitä ja tätä". Mä olen nähnyt ihan yhtäpaljon tokossa ja agilityssa. Siellä ei vain ymmärretä tekevänsä sitä. Eikä ymmärretä että monet koiran ongelmista johtuu siitä, paineesta jolle ei ole purkautumiskanavaa. Joka lajissa ja koulutustyylissä syyllistytään kärjistyksiin ja rankkoihin yleistyksiin. Mutta kyllä mulla on tunne että operantin kannattajat yleistävät kaiken muun koiran pahoinpitelyksi. Kannattaisi miettiä omaa pesää ennenkuin kovin kiviä nakkelee.

Eri tyylit ja kannattajakunnat ovat yllättävän lähellä toisiaan, monesti puhutaan vain aidasta ja toinen aidan seipäästä. Nimikkeet eroavat mutta itse sisältö on sama. "Laumanjohtaja" on yksi helpoiten ristiriitoja aiheuttava nimike. Remun aikaan kun meillä oli talossa 3 urosta ja minttu. Laumadynamiikka tuli selkeästi esiin. Ja se kuinka helppo tuollaiseen on saada häiriöitä. Minttu, pienestä koostaan huolimatta, on selkeästi yksi huomioitava asia. Entäs se kun laumaamme sulautettiin Appi-vanhempien uros sheltti. Sosiaalisesti lievästi puutteellinen, suuri egoinen vapaankasvatuksen tulos.

Sheltti oli meillä 3 viikkoa hoidossa ilman isompia riitelyitä. Pieniä keskusteluja kyllä kävimme mutta hyvin se laumaamme sulautui. Ja olen asiasta ihan ylpeä. Silloin sain käsitystä siitä mitä tarkoittaa sana "laumanjohtaja". Silloin sain käsitystä mitä vaatii Millanin lauman pysyminen tasapainossa. Se vaatii varman, tasapainoisen laumanjohtajan, tai auktoriteetin, tai miten nyt haluaa asian ilmaista. Mietinkin että kuinka paljon vaatisi operanttia vahvistamista tuollaisen lauman yhteen liittäminen. Tai kuinka paljon vaatii koiran kouluttaminen puhtaasti operantisti oikeasti korkealle tasolle, SM-tasolle tai MM-tasolle?

Emmä tiedä oliko tässä nyt päätä eikä häntää. Fanaattisimmat tietyn tyylin kannattajat eivät näe metsää puilta. Oikeasti taitavat ja menestyvät käyttävät sujuvasti kaikkia tyylejä. Hyvin suuri osa koirista, ja varmasti kaikki menestyvät, rakennetaan positiivisella vahvistamisella. Minäkin käytän välillä täysin operanttia. Tällä hetkellä teen molempien kanssa maahan-istu-seiso erottelua operantisti. Olen itse täysin passiivinen ja koira saa palkan kun tekee oikein. Pohja tälle on kyllä tehty houkuttelemalla. Ronille rakennetaan ohjaajan lähellä oloa rauhan ja kanavoinnin kautta. Bradille rakennetaan malttia patoamalla ja yritän kovasti saada sille rauhaa ohjaajan lähellä. Tämä olisi olennaista esim noutoon. Käytän henkisiä ja vokaalisia pakotteita, fyysistä en käytä kun se ei vaan multa onnistu. Hallitsematonta painetta on poistettu ohjaajasta, hallittua painetta silti käytetään.


torstai 23. lokakuuta 2014

Eleettömyys

Eleettömyys, tuo periaatteessa helppo, mutta oikeasti äärettömän monimutkainen asia. Ihminen viestittää koiralleen tahtomattaan äärettömän paljon asioita. Arjen tilanteista kumpuaa melko monta ongelmaa koskien koiran kouluttamista. Koira on ottanut jotain väärää, tai tehnyt pelkästään jotain väärää, ihminen marssii kohti koiraa, kumartuu kohti, tuijottaa silmiin, ehkä ojentaa kätensä osoittaakseen sormella, ehkä ottaakseen poskivilloista kiinni. Miettikääpä sitten seuraavana päivänä kokeessa. Koira on jätetty liikkeestä maahan, koira on jo aistinut ohjaajan jäykistelyn ja jännityksen. Ohjaaja kävelee kohti koiraa paskanjäykkänä, vähän etukumarassa, tuijottaa koiraa silmiin. Ja taas paska koira nousi ennen kuin ohjaaja pääsi viereen.

Entä agilityssa, ohjaaja huutaa putkiputkiputki ja käsi huitoo putkelle, mutta jalat, hartiat ja eritoten mieli on jo menossa eteenpäin. Jos koira menee oikeaan päähän putkea, on se joko tuuria tai ohjaaja on saanut erittäin ristiriitaisista viesteistään koiralle opetettua oikeat viestit. Ainakin minulle on paljon helpompaa opetella olla tekemättä ristiriitaisia viestejä. Sen vuoksi olen saanut jo usealta kouluttajalta palautetta siitä että ohjaan liian eleettömästi. Pitäisi käyttää ääntä, ja pitäisi käyttää käsiä. Jos mä nyt alkaisin käyttämään taas voimakkaammin käsiä ja ääntä, olisi ronilla taas ohjaajana se huutava tuulimylly.

Miten voisin agilityssa hallita sellaisen määrän signaaleja kun en osaa sitä edes tokossa, missä vauhti ja hektisyys on ihan eriluokkaa. Eli agilityssa jatkan aloittamallani linjalla, kouluttajan ei tartte nähdä mun signaaleita, riittää kun roni ne näkee. Ja kun ronilla ja kaikilla muillakin koirilla, nuo irtonaiset ulokkeet ja niiden heiluminen, on toissijainen signaali, yleensä vain häiritsevä. Roni lukee agilityssa mun hartialinjaa, jalkojen suuntaa ja kolmantena katsetta eri mieltä. Jos joku näistä välttämättömistä signaaleista on pielessä, lopputulos voi olla mitä tahansa.

Eli ohjaajan toiminnan viemällä minimiin ja toteuttamalla samaa kaavaa eleettömän robottimaisesti, ei koiralle anneta vahingossa vääriä signaaleja. Koiran tekeminen on helpompaa, se vapautuu, kun sen ei tarvitse miettiä että tarkoittikohan se nyt jotain tuolla signaalilla joka eilen tarkoitti että häivy.

Viime treeneissä on ollut kohtia joissa koiralle pitää saada jarru ennen hyppyä. Ronihan on niistä sujuvasti lasketellut läpi. Irtoaminen ja itsenäisyys on siis huipussaan. Vaihtoehdoksi olen saanut lähes poikkeuksetta aina sitä että mun pitää tehdä voimakkaampi jarru, ääntä kehoa jne käyttämällä. Ei kun olen itse sitä mieltä että roni pitää saada lukemaan se jarru kannattavaksi, se on kuitenkin ihan selkeä. Tästä päästään taas aiheeseen josta joskus aiemmin kirjoitin, eli kun koira palkkaa itseään esteillä. Roni on näissä tilanteissa tehnyt omat ratkaisunsa ja suorittanut väärän esteen. Tämä tulkitaan helposti että koira palkkaa itse itsensä.

Mutta ei, kuten aiemmin kirjoitin, mulla on se valtti taskussa. Radan jatkuminen on toisaalta ronille palkka mitä hyödynnän monessa kohtaa, mutta mulla on myös taskussa lelu. Lelu johon roni hyökkää kuin paraskin suojelukoira. Sillä saan haluttua tekemistä vahvistettua eikä mun tartte puuttua siihen että roni käy itsekseen suorittamassa seuraavan esteen. Eli tuo jarru, se pitää nyt vain ajaa läpi, vahvistaa uudelleen, eikä ratkaisu ole voimistaa sitä. Niin pitkään on vahvistettu irtoamista ja itsenäisyyttä joten tämä on ihan luonnollinen koulutusvaihe.

Ihan sama on tokossa. Pitää osata ajatella koulutusvaihe. Nykyään kun olen oppinut rakentamaan liikkeita palanen kerrallaan, vaikkakin vielä monesti liian iso palanen. Osaan ajatella sen niin että koulutusvaihe pitää ottaa huomioon. Edellinen koe meni mun mielestä aika penkin alle, mielentilaltaan, ohjaajan sekä koiran. Siitä olin tyytyväinen ettei nollattu yhtäkään liikettä, vaikka suurintaosaa niistä ei ole pitkiin aikoihin treenattu teknisesti. Tässäkin koulutusvaiheessa ylsimme tulokseen vaikka mielentila ei ollutkaan se mitä toivoin. Mutta edellinen koe tässä mielentilassa päättyi alle 120pst ja 3. tulokseen. Luultavastihan koulutus ei tule olemaan ikinä valmis. Mutta paketin voi kasata tilanteen vaatimalle tasolle, purkaakseen taas uudelleen ja uudelleen osiin.

Ja joudun elämään sen tosiasian kanssa, että aiemmat virheeni saattavat ajaa koiran tulevaisuudessakin tuohon mielentilaan. Mun jännittäminen saattaa saada aikaiseksi paineen josta roni alkaa passivoitua, lähtee sijaistoiminnoille. Ikinä en varmasti tule pystymään kävelemään suoraan päin koiraa, tiedän että saan sen väistämään pelkällä katseella, johtuen ekassa kappaleessa kerrotusta esimerkistä. Nyt voin vain korjata omaa tekemistäni ja saada koira oppimaan uusi suunta toiminnalleen tilanteissa joissa se kokee painetta. Treeneissä tämä toimii jo kohtuullisesti, mutta koe on aina koe.

Tästä päästäänkin sujuvasti taas seuraavaan aiheeseen, auktoriteettiin. Olen joskus ajetellut omaavani kohtuullisen auktoriteetin. Arjen tilanteissa koirat ovat aika hanskassa. Remun kanssa se oli erityisen haastavaa, koira jolle ei voinut antaa piiruakaan löysää. Mutta tähänkin asiaan olen oppinut uutta. Meillä arjen tilanteissa on ollut tärkeää ehdottomuus. On ollut pieniä lapsia, omia ja vieraita. Ei toivotut käytökset on riisuttu aika nopeasti pois. Koirat kulkee paljon vapaana, eikä niitä ole arjessa opetettu ihan pentuaikaa lukuunottamatta herkuilla tai muilla selkeillä vahvisteilla. Arjessa mennään hyvin pitkälti laumalla. Luoksetulo perustuu ehdottomuuteen.

Sittemmin olen tajunnut yhden asian, en ole ollut auktoriteetti, olen ollut diktaattori. Ero on hiuksenhieno, mutta juuri merkittävä kouluttamisen kannalta. Auktoriteetti on minusta positiivinen ilmaisu. Koira haluaa totella ohjaajaa jolla on auktoriteetti, se haluaa tehdä sen innolla. Ohjaaja jolla on auktoriteettia, osaa olla oikeasti mustavalkoinen, pitää päänsä kylmänä ja näkee omat ja koirat puutteet realistisesti. Diktaattorin koira tekee kun sen on pakko, diktaattorin mielestä koira tekee väärin. Monesti ohjaajaa pidetään vahvana ja koiraa heikkona, jos koira on passiivinen, haluton, vietitön.

Tilanne on vain monesti päinvastoin. Ohjaaja on epäreilu diktaattori ja ohjaajaa kohti nöyrä koira passivoituu. Tästä oli hyvä keskustelu taannoin, onko koiran vahvuuden mitta se että kuinka paljon se kestää ohjaajan epäreilua ja virheellistä toimintaa? Mun mielestä ei. Hyvänä esimerkkinä erinomainen suoritus belgien ipo mm-kisoissa. Taitava ohjaaja otti kultaa, minunkin, lajista mitään ymmärtämättömän mielestä, ominaisuuksiltaan korkeintaan keskiverrolla koiralla. Toisaalta kuinkahan monta hyvää koiraa on pilattu ohjaajan kädettömyyden vuoksi, varmasti monta.

Monen mielestä koiran vaipuminen passiiviseksi on huonon koiran merkki. Mun mielestä se on yleensä merkki liiasta, vääränlaisesta paineesta ja epäreilusta ohjaajasta. Taas toisaalta toisen tyyppinen koira, samasta paineesta, ja epäreilusta ohjaajasta, muuttuu hektiseksi sählääjäksi. Koiralta menee kuppi nurin ja silloin sitä selitellään "liialla vietillä". Mun mielestä se ei ole viettiä jos koira, sählää hektisenä, piippaa, näykkii omistajaa, kaahaa päättömästi ja roiskii rimat tms. Se on vain erityyppinen koira, joka ilmentää paineen eritavalla. Silloin kuin koira on vietissä, padottuna, se ei sählää, se ei tee mitään ylimääräistä vaan se toimii, kuten se on opetettu. Yhtäkaikki, molemmat virheet ovat ohjaajan virheitä. Liian moni koira kärsii epäreilusta ohjaajasta joka vielä saattaa kirota huonon koiransa.

Tulipahan romaani... Mutta toivon että saavutan joskus hetken, kun olen tyytyväinen omaan mustavalkoisuuteeni, eleettömyyteeni ja koirani seuraavat minua omasta halustaan. Noin kärjistettynä :)

 

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Tokokoe ja pohdiskelua koiraharrastuksen hulluudesta.

Tokokoe Tornio 11.10 170,5pst 3/10 ALO1 KP TK1

Me tehtiin se, meidän ensimmäinen koulari! Suoritukseen en ole hirveän tyytyväinen, ronin vanhat tunnetilat tuli esiin. Ohjaajan jännitys sai koiran sijaistoiminnoille ja paineeseen. Mutta meidän tekeminen on kuitenkin nyt sillä tasolla että huonompanakin päivänä on mahdollisuus tulokseen. Eikä nollattu yhtäkään liikettä. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, mä en tee tätä tuloksien vuoksi. Matka on mulle se tärkein, ja se että olen tyytyväinen itseeni. Sen jälkeen katsotaan mitä muut tykkää.

Blogi on jäänyt taas huomiotta, nytkin päivitän vain pakolliset kuulumiset ja lopuksi avaan yhtä juttua joka mielessäni on pyörinyt. Syyskuussa kävimme ronin kanssa hakemassa tokosta alo3 tuloksen PM-kisoista. Pakka hajosi aika totaalisesti heti alkuun, ohjaaminen ei ollut sillä tasolla mitä olisi pitänyt. Aksan syystauko loppui ja 2 kertaa on nyt käyty hallitreeneissä. Yhdet hakutreenitkin on ehditty järkätä ja roni jatkoi siitä mihin 1,5v jäimme. Eli puolentoista vuoden tauon jälkeen eka pistolla suoraan maalimiehelle 50 metriin. Maalit oli vielä suorapalkalla mut mokke sanoi että oli vissiin lähdössä tekemään ilmaisua patukalla mutta toinen patukka oli vienyt voiton. Joo, nyt aletaan ajamaan ilmaisuja metsässä sisään. '

Sitten se juttu. Päivitin alla olevan kuvan facebookkiin ajellessani kokeeseen, tekstinä oli "Kyllä mä taas mietin mikä saa ihmisen, joka inhoaa esiintymistä ja jännittää helvetisti, ajamaan räntäsateessa kesärenkailla 150km, kokeeseen arvosteltavaksi..."


Yksin liikkeellä ollessani sain miettiä ajatusta tarkemmin. Pohdiskelu koskee vain itseäni ja on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Pohdinta taas tyylilleni uskollisena on jäsentelemättä ja pomppii aiheesta toiseen.

Tiedän olevani helposti addiktoituva ihminen, nuorempana on ollut pari tilannetta, tienhaaroja, joissa olisin voinut valita huonommankin tien. Vihaan edelleenkin esiintymistä, en ole ikinä ollut koulussa esiintymässä juhlissa rooleissa, joissa pitäisi yksin puhua tms. Esitelmien yms pito on ollut aivan järkyttävää. Edelleenkin saatan lukkiutua jos porukassa huomio kiinnittyy minuun. Silti olen valinnut harrastuksekseni lajin jossa suoritusta arvostellaan kriittisesti, ollaan huomion keskipisteenä. Sen lisäksi vedän alkeistreenejä joissa myös väkisinkin joutuu puhumaan ihmisille joukossa. Miksi? Ei mulla ole siihen mitään muuta selitystä kuin adrenaliinihumala.

Taitaa siinä erittyä muitakin hormooneja. Jokatapauksessa, olen omistanut vaikka minkälaista moottorivehjettä. Niillä on ajettava lujaa, ja olenkin aika pian turvallisuussyistä ne aina myynyt. Vehkeet tulee tutuksi, vauhti kasvaa ja adrenaliinia erittyy. Mutta, olo on aivan huikea sen jälkeen kun suoritus on ohi. Aiheesta oli kirjoitettu hyvä kirjoitus: Koukuttava adrenaliini

Samaantapaan, hormooneja käytetään hyväksi koirien kanssa. Mikä saa koiran jahtaamaan liikkeelle lähtevää jänistä? Nälkä? Saalisvietti? Kyllä, periaatteessa. Entä jos koira on vasta syönyt, se ei ole nälkä. Entä saalisvietti, mitä koiran elimistössä silloin tapahtuu? Adrenaliinitasot nousevat silmänräpäyksessä. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun saalis on juostu kiinni? Vapautuu endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Siksi sanotaan että jos koira pääsee yhden kerran lähtemään jäniksen perään, on se paljon hankalampi siitä kouluttaa pois.

Tähän väliin taas yksi linkki: Hyvän mielen kemiaa

Tämä yhdistettynä treeneihin: Nostetaan saalisviettiä jolloin vapautuu adrenaliinia, tätä saatetaan tehostaa hallitulla konfliktilla joka terästää koiraa entisestään. Tämä aiheuttaa samalla stressiä. Mutta kun koiralle on opetettu ketju jonka päätteeksi se pääsee purkamaan syntyneen stressin, paineen. Koiralle annetaan rauha, se pääsee puremaan leluun ja kanavoimaan paineen siihen. Tiedossa oleva ketju aiheuttaa sen että elimistö alkaa erittämään endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Ihan kuin saadessaan jäniksen kiinni.

Tällä ketjulla saadaan aikaiseksi reaktioita, joilla koira saadaan työskentelemään halukkaasti, tehokkaasti, tarkasti ja väsymättä. Jos ajatellaan koiraa jäniksen perässä, juokseeko se päättömästi, sähläten tai tehden mitään ylimääräistä? Ei, se keskittää kaikki voimansa siihen että se saa saaliin kiinni. Eikä se ymmärrä miksi se juoksee perään. Hormoonit johtaa sen toimintaa. Koira on siis mahdollista koukuttaa siihen tunteeseen, minkä se kokee suorituksen jälkeen, lelu suussa. Adrenaliinit laskevat kehossa ja keho erittää endorfiinia. Kukapa sitä tunnetta ei halua kokea?

Paljon parjataan esimerkiksi pakotteiden käyttöä. Mun mielestä paljon pahempaa on jättää koira pääsemättä yllä olevaan tilaan. Saalisvietti nostetaan, koira kokee painetta, stressiä jne. mutta sitä ei auteta pääsemään loppuun asti. Tähän sopisi vertaus ihmispuolelta mutta se menisi K18 jutuiksi.

Tästä päästäänkin sujuvasti mielenhallintaan ja muistijälkiin. Kaikki on varmaan kokenut tilanteen kun miettii jotakin hauskaa tapahtumaa ja alkaa nauramaan ajatukselle? Saat siis itsesi nauramaan ajatuksen voimalla. Ihan samalla lailla on mahdollista saada itsensä itkemään ajatuksen voimalla. Tääkin perustuu kai hormooneihin. Muistijälki aktivoi kehossa määrätyn hormoonin vapautumisen. Mulla ainakin mielenhallinta perustuu juuri tähän. Luon muistijälkiä, ketjuja, joilla saan pakotettua itseni tiettyyn mielentilaan.

"Miksi kukaan haluaa itkettää itseään ja katsoa vain elämää sarjaa?" Kysyi yksi kaverini facebookissa. Toiset ihmiset vain metsästävät voimakkaita tunne-elämyksiä. Mäkin metsästän tunne-elämyksiä. Surun, ilon tai minkä tahansa tunteen. Tunteet tulevat juuri hormonituotannosta. Mä pyrin oppimaan tunnetilojen säätelyä ihan sillä, että ajan elimistöä erilaisiin tunnetiloihin. Tällöin saan ehkä valtin tulevaisuuteen, kun ajatuksen voimalla saan elimistön pakotettua tiettyyn tunnetilaan. Tämä ei vielä toimi kokeissa tai kisoissa, jännitys menee yli vielä. Mutta tarkoituksena on saada adrenaliini ja endorfiini (ja varmaan jotain muitakin) liikkeelle jotta saan jännityksen aisoihin. Silloin puhutaan siitä flow-tilasta.

Eli, tällä hetkellä treenaan itseäni ja koiriani, jotta voin säädellä meidän hormoonitoimintaa. Luon muistijälkiä ja vahvistan ketjuja. Ajan itseäni ja koiria eri tunnetiloihin, nostan adrenaliinitasoa, lasken sitä, päästän nauttimaan endorfiinista ja taas nostan adrenaliinia jne. Tällä hetkellä vien itseäni ennen kisoja tai kokeita surun kautta, musiikin avulla, tilaan jossa elimistö erittää noita hormoneja. Se flow-tila, se tila joka on se "mä pystyn mihin vain". Se tila, missä keskittyminen ja suorituskyky on parhaimmillaan. Se tila joka auttaa koiran vaikeidenkin hetkien yli, väsyneenä, ohjaajan ollessa jännittynyt, outo patsas joka puhuukin kireällä äänellä.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Syysmietelmiä

Kesäkauden aksat lopetettiin eilen Moilasen Mikan koulutukseen. Mä tykkään Mikan tyylistä vetää koulutuksia, se laittaa kokeilemaan eri asioita, mutta se ei pakota vääntämään itseään sen muottiin. Odotukset eivät olleet lähes 3vk tauon jäljiltä kovin korkealla, odotin miljoonaa tulevaa koiraa. Mutta ehkä tauko oli tehnytkin hyvää ja mun tunne oli aika kohdallaan. Meno oli rentoa ja katsojien mielestä ohjasin normaalia paremmin, "mikset ohjaa aina noin" kommentein säestettynä.

Mika muisti mut virpan kisoista ja sanoi kisaradoistakin että siellä on hyviä pätkiä, ne pitäisi vaan saada yhdistettyä. Koulutus meni samalla kaavalla, tietty treenin tuloksena sain loppuun jo melko puhdasta pätkääkin. Pitkän päivän päätteeksi kellotimme jokaisessa ryhmässä aikoja ja ronihan tekaisi koko porukan nopeimman ajan. Viimeinen rima tuli kyllä alas mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Pieksimme ajassa kuitenkin kokeneita kolmosen kisaajia joilla näytti jo menevän totiseksi kisaamiseksi ;)

Väliajalla sain leikittää muutamaa koiraa joka tuossa häiriössä ei vielä ollut mitenkään tuottavaa. Pitää erikseen käydä sit tottista tekemässä. Mutta on hienoa että muutkin alkavat kiinnostua mun ajatuksista ja olikin useamman kanssa hyviä keskusteluja. Musta on aina hyvä jos pystyy ajattelemaan asioita muutenkin kuin pelkästään omalla tyylillä, vaikkei se omalta tuntuisikaan.

Roomaan on monta tietä, mä olen nyt löytänyt mieleiseni. Se ei ole suorin ja se on kuoppainen, se opettaa paljon mutta se tuottaa paljon hyviä asioita. Nähtävästi se näkyy jo nykyään ulospäinkin. Mielelläni jaan jo nyt mahdollisimman paljon oppia eteenpäin. Mä olen kaiken oppini saanut pyyteettömiltä, vapaaehtoisilta opettajilta. Olen imenyt eri paikoista erijuttuja ja muodostanut niiden pohjalta omaa juttuani. Pyrin siihen etten ikinä unohda sitä, mistä tämä on saanut alkunsa. Musta on niin palkitsevaa nähdä muiden kehitystä, se ei saa olla ikinä multa pois.

Nyt keskitymme tokoon/tottikseen. Ensi lauantaina on Piirinmestaruus joukkuekisa tokossa. Meidän treenimäärällä en laita ylisuuria odotuksia, mutta tiedän ettei ronin osaaminen ole kadonnut mihinkään, ylläpidetty sitä on kuitenkin. Kokeen tavoite on ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi. Rauhallinen ohjaaminen, jännitteen pitäminen läpi kokeen, eli en vapauta liikkeiden välissä, enkä koske koiraan, vaan hallitusti koe läpi, hyvin vähäisillä kehuilla. Toinen tavoite on saada roni toiminta-alueelle ja saada se siellä pidettyä. Sen suhteen olen luottavainen, niin varmaa työtä se on viime aikoina tehnyt. Koekenttä on tuttu agilitysta, eli vire ongelmia ei liene tulevan. Paitsi ehkä hallinnan kautta. Tulos joko tulee, tai jos ei tule niin sitten treenataan lisää.

Hakuryhmää olen nyt kasannut ja ihan potentiaalinen ryhmä näyttäisi olevan tulossa. Vielä ehtii sellaisen syksyn loppukirin ottamaan tässä.



tiistai 2. syyskuuta 2014

Kumpi vie, koira vai ohjaaja?

Nyt kun vauhtiin pääsin blogikirjoituksien kanssa niin yritän pukata uutta aihetta ilmoille. Mä niin nautin nykyisin tosta koiran kouluttamisesta. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa vielä paljon enemmänkin. Mutta nyt opettajana toimii roni, ja siinä se toimii ehkä vielä paremmin.

Mun toiminta on muuttunut niin paljon mustavalkoisemmaksi ja reilummaksi että olen oikein ylpeä siitä kehityksestä. En ole ennenkään koiria kohdellut mitenkään huonosti, mutta toiminta ei ole ollut niin mustavalkoista kuin olen luullut. Roni on hyvä opettaja kun se ilmoittaa kyllä heti jos en ole reilu sitä kohtaan.

Olenkin ronin herkkyyden myötä oppinut paljon, se ei anna paljoa anteeksi. Mutta vaikka kyseessä olisi kovempikin koira, ei turhat konfliktit ole ikinä hyväksi. Kova koira kestää kyllä enemmän virheitä mutta se taas luo helposti ohjaajalleen valheellisen kuvan että osaisi kouluttaa. Koirien kovuuttakin monesti luetaan väärin. Jotkut koirat, kuten bradi, kätkee paineen ja epävarmuuden säheltämisen ja saalisvietin alle. Epävarmuus kyllä näkyy taas monissa asioissa jos sitä osaa katsoa.

Olenkin viime aikoina kääntänyt ajatusmaailmani niin päin että koirani kouluttavat minua. Kun ne eivät osaa puhua, ne ilmoittavat mun epäreiluudesta erilaisin pienin merkein. Koirat yrittävät parhaansa mukaan aina tehdä oikein ja tekevät ainoastaan sitä mikä on tuottavaa. Tuottavaa on se mistä saa parhaan palkan. Onko se ohjaajalla oleva nami tai lelu, vai onko se karkaaminen esteille vai rallattely yksin lelu suussa. Se on jo puolivoittoa jos se on ohjaajalla oleva lelu tai nami. Tai sen pitäisi olla se itsetarkoitus.

Konflikteja voi hallitusti käyttää myös hyödyksi, mutta sitä en tässä käsittele. Mutta siis nykyisin mun toiminnassa vältetään konflikteja viimeiseen asti. Ja hyödynnetään maksimaalisesti koiran luontainen tapa toimia. Palkka arvotetaan niin hyväksi että se voittaa muut asiat.

Tänään kävimme treenaamassa porukalla kokeeseen valmistavaksi. Joka tarkoittaa meillä hyvää mielentilaa ja perusasioiden vahvistamista. Eli häiriössä vahvistin aktiivisuutta ja keskittymistä, hauskanpitoa ja leikkiä. Näin reilu viikko ennen koetta on turha enää koeliikkeisiin hirveenä puuttua. Tiukahkolta tuomarilta on odotettavissa pistevähennyksiä useampaan liikkeeseen ja hyvälläkin suorituksella tulos voi olla tiukassa.

Pieni treenimäärä näkyy eikä täsmällisyys, teknisyys jne ole lähellekään sillä tasolla millä joskus ollut. Mutta mielentila, keskittyminen ja suoritusvarmuus on reilusti korkeammalla kuin ennen. Jos ei tule tulosta niin treenataan lisää, kunhan pääsisimme kokeen läpi hyvässä vireessä, ja mieluummin vaikka vähän kurittomasti. Koe on nimittäin tutulla aksakentällä, eli odotettavissa "agilitymielentila".

Mutta luulen että olen pääsemässä asian ytimeen. En odota tuloksia, vaan haluan vain oppia lisää, ja lisää.

Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne mennään.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Noudon tärkein osa

Sain koutsilta yksi ilta pähkinäksi kysymyksen että mikä on tärkein osa noudossa? Tätä tehtävää miettiessä menikin jonkin aikaa. Kävin läpi kapulaan tarttumiset, rauha vaiheen edessä istuen, korkean vietin ja ties mitä. Viimein, kovasti autettaessa sen tajusin. Jälkeenpäin jopa ilmeisen helppo kysymys. Vastaus avasi taas paljon ajattelumaailmaani. Mutta tottakai irroitus on tärkein vaihe noudossa. Irti käsky tarkoittaa sitä että palkka on tulossa.

Rakennettaessa halukasta noutoa, kuten muistaaksi koeohjeessa sanotaan. On irroitus luonnollisesti se osuus jota kohti koira on saatava pyrkimään mahdollisimman nopeasti. Joku koira helposti palkkaa jo kapulalla itsensä. Toinen mälvää kapulaa epävarmana. Ote on heikko. Luovutus ei ole tiivis. Kyseessä ongelmia jotka johtuvat pääasiallisesti siitä että koiralle ei ole selkeä ketju tai se ei palkkaannu vahvisteesta. Oikein rakennettu nouto koostuu monesta osasta. Saalisvietin kohotus=heittäminen, hallinta nostaa edelleen viettiä=patoaminen sivulla, kiinni käyminen kapulaan, kapulan tuominen, rauha ja mahdollinen kanavointi edessä istuen, irroitus josta koira tietää pääsevänsä vahvisteelle. Jos ohjaajalla ei ole kunnollista vahvistetta, koira voi palkata itsensä jo kapulaan. Kiinni käyminen ja rauha yksikseen palkkaa kyllä koiran, silloin ohjaaja ei vain kuulu kuvioon.

Tästä päästään taas siihen kun useampi on ihmetellyt mun noutotreenejä. Jotkut koirathan saadaan noutamaan kuuliaisuuden tai pakon avulla, ronia ei kummallakaan. Eikä niillä yleensä saada mitenkään näyttävää noutoa. Pakolla tarkoitan nyt prkl tuo se kapula käskyttämistä. Pakkonoudosta olen kuullut mutten tiedä kuinka se tehdään.

Jokatapauksessa, tänään oli noutokapula hukassa ja teinkin treenejä mäntyhalolla. Pyöreä kuoreton puolimetrinen mänty. Nyt näin oikeastaan ekaa kertaa ronissa sen ilmeen jonka noutoon haluan. Se toi halkoa halukkaasti eteeni, istuen ja kanavoiden samalla. Annoin reilusti rauhavaiheen ja nautiskelin tilanteesta. Pystyin vahvistamaan rauhaa pienellä taistelulla, tai irroittamaan ja vahvistamaan irroituksen ottamalla koiran kiinni halkoon uudestaan. Tai sitten yksinkertaisesti ottamaan koira hallintaan ja jatkamalla vaikka seuraamisella, samainen halko toimien vahvisteena.

Mutta se tunne kun hallitsee tilanteen ja koira on äärettömän hyvässä tunnetilassa. Kyllä tästä saadaan vielä nouto ja siitä tulee hyvä nouto.

Sillisalaattia

Taas tulee melkoinen sillisalaatti, aiheuta olisi lukuisia ja en vielä tiedä kuinka monesta ehdin ja jaksan kirjoittaa. Tapani mukaan kirjoitan sitten vähän kaikesta sekaisin.

Päällimmäisenä on mielessä bradin viimeisin tapaturma. Olimme viime viikolla iltalenkillä metsässä ja bradi täräytti yhteen männyn kanssa täydestä vauhdista. Ja bortsun täysi vauhtihan tarkoittaa n. 50km/h. Sydän jätti varmaan useamman lyönnin välistä. Vauhti pysähtyi metrin matkalla, koiran lentäessä voltin kovan ulvaisun saattelemana. Tiedän samanlaisissa tapahtumissa koiria loukkaantuneen vakavasti, jopa menettäneen henkensä. Onneksi siitä ei nähtävästi seurannut muuta kuin lihasvamma. Ell ei ainakaan nähnyt kuvaamiselle tarvetta, nivelten liikeradat oli normaalit eikä aristuksia niissä ilmennyt. No, jokatapauksessa bradilla edessä taas xx määrä saikkua, hihnalenkityksellä siis taas mennään. Ollaanhan tässä 3kk päästykin treenaamaan täysipainoisesti kevään tassuhaavakierteen jälkeen.

Ilmosin viime tipassa meidät bradin kanssa kennelpiirin nuorten koirien toko-ringin näyttökokeeseen. Lopulta peruin menoni jo ennen koetta. Ilmeni että rinkiin haetaan valmiita koiria. Näyttökoe olisi ollut kokeenomainen suoritus ilman palkkaa, "jotta nähdään ohjaajan ja koiran yhteistyö". Ko. suppeakatseisuus jo sieppasi niin paljon että peruin koko jutun. Vastasin että meidän yhteistyö on niin hyvällä mallilla etten halua asettaa koiraa epäreiluun tilanteeseen johon se ei vielä ole valmis. Jos ei yhteistyötä näe nuorelta koiralta kuin ilman palkkaa kokeenomaisesti toimimalla, saa mun puolesta homma olla. Saikun vuoksi ei kyllä muutenkaan olisi voitu kokeeseen osallistua.

Roni on ilmottu tokon piirinmestaruuskisojen joukkueeseen. Tavoitteena ohjaajalta ehjempi suoritus kuin viimeksi ja saada koiralle hyvä mielentila läpi kokeen. Liikkeitä olemme taas hyvin vähän treenanneet. Tuomarin huomioon ottaen seuraamisen painamisesta rokotetaan, ja kymppejä on turha odotella kun pisteitä lähtee sieltä täältä. Eli jos jäävät ei tuurilla onnistu niin tulos on tiukassa.

Edelliseen kirjoitukseeni viitaten aijon aloittaa agilityn syystauon nyt. Bradi on saikulla ja mun motivaatio nollissa. Tästä eteenpäin agility jää kakkoslajiksi, eli tottis tai haku menee edelle, jos sattuu päällekkäin. Siltikin se mitä aksaa treenataan, treenataan ns kunnolla, se ei vain ole enää päällimmäisenä.

Tottikseen on palannut se palo, paluu perusasioihin, jota tarvitaan että hommasta mitään tulee. Nöyrä työnteko, niiden pienten osien vahvistaminen joista kootaan tulevaisuudessa kokonaiset liikkeet. Vanha totuus on palannut mieleen "sitä saat mitä vahvistat". Ja siinähän koulutuksen ydin lyhykäisyydessään on, vahvista mitä haluat, jotta saat mitä vahvistat. Eli kun vahvistaa oikeaa asiaa oikeaan aikaan, oikealla vahvisteella, alkaa koira tekemään niin kuin halutaan, yksinkertaista ja totta.

En enää mieti kuinka palasina on nouto. Nautin siitä hetkestä kun roni tarjoaa noutokapulaa, tai muuta esinettä edessä istuen. Ja minulla on vaihtoehtoina vahvistaa sitä istumista, tunnetilaa siihen eteen, tai irroittaa esineestä ja vahvistaa sitä. Tai vain irroittaa esineestä ja pääsemme jatkamaan vaikka toiseen liikkeeseen hyvällä keskittymisellä. Se tunne kun tilanne on hanskassa on huumaava. Silti olen alkanut potkimaan itseä ja koiraa pois mukavuusalueelta. Sieltä on pakko poistua jos haluaa tuloksia. Mulla on nykyään keinot joilla saan ronit palautumaan "harmaalta alueelta", voin tarjota tilan jossa se pääsee purkamaan syntyneen paineen.

Mulla ois kaikki palikat käsissä. Hyvää oppia, hienot koirat, hyvät olosuhteet. Nyt kaikki on kiinni siitä, että mä teen töitä, enkä jumitu paikalleni.

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Prioriteetteja ja realismia

Viikonloppuna oli PM-kisat virpiniemessä ja niiden ohessa oli myös 1 ja 2-lk ratoja. Ronin kanssa juostiin kakkosjoukkueessakin joukkuekisassa. Joukkuekisasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. olin kolmas suorittaja ja kaksi hyllyä jo alla joten yritys vähän lopahti, lisäksi takana 14h päivä joka näkyikin siinä että olin auttamatta myöhässä, ohjaaminen oli puolihuolimatonta jne. Lauantain yksilökisoista tipahteli myös hyllyjä, en ala enempää analysoimaan mutta oli hyviä pätkiä ja kaikki olisi ollut mahdollista.

Sunnuntain yksilöradoilla tuli sit pommi. Roni lähti ihan käsistä. Eka rata meni vielä kohtuudella mutta toinen. Joku voisi sanoa että se näytti keskaria ja teki omat ratkaisunsa. Karkasi ihan täysin tiukasta hallinnasta nokan alta, kolme kertaa peräjälkeen. Sitten otin tiukasti hallintaan ja kävelin hammasta purren pois radalta. Onnistuin sikäli pysymään neutraalina että roni kyllä oli aktiivisena mukana eikä se käsittänyt tilanteesta muuta kuin että rata loppui siihen ilman kehuja tai palkkaa.

Olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, ei tästä tule yhtään mitään. Tarkemmin kun ajattelin ja rehellistä vertaistukea saaden ymmärsin homman nimen. 5 rataa peräjälkeen ilman palkkaa. Turhauma nousi ja roni nosti itsensä sellaiseen viettiin että oksat pois. Tämä sama tila on kerran ilmennyt treeneissä joskus alkukesällä kun se tippui puomilta ja teki pari lentokeinua peräjälkeen, ihan vauhdin takia. Mutta tämähän on se tila johon sitä yritän ajaa esim tottiksessa.

Se ei vain osaa siinä tilassa enää hakeutua hallintaan. Ja se on sellainen tila, jossa roni, mun nöyrä bordercollie, uskaltaa kyseenalaistaa minut. Se tila, jossa tekeminen, bordercollielle ehkä huono vertaus, tehdään tappomeiningillä. Jokainen joka on nähnyt koiran jahtaamassa jänistä, ymmärtää sen tilan. Koira keskittää kaiken energiansa, nopeutensa ja taitonsa siihen että se saa saaliin kiinni, ja saa sen tapettua. Se pitää nyt opettaa toimimaan myös siinä tilassa, mun kanssa.

Onneksi mulla on yksi henkilö joka sanoo asiat suoraan, ilman liibadaabaa. Mulla on koira jolla on edellytykset vaikka mihin, se on agilityssa kone. Sen hermorakenne kestää kaiken sen vietin jota koirasta löytyy. Ohjaaja ei ole vain koiran tasolla. Saman vertaistuen avulla aloin ymmärtämään että mulla on kaksi vaihtoehtoa.

A. Keskittyä kunnolla agilityyn. Se vaatisi minun treenimäärän reilua nostoa. Liikkumista ja koordinaatiota pitää parantaa. Treenaamisen pitäisi olla tinkimätöntä omalta kohdaltani. Pyörälenkit olisi vaihdettava juoksulenkkeihin. Ja jätettävä muut lajit vähemmälle, kaikkea ei vaan voi ja ehdi tehdä, kunnolla.

B. Jättää agility humputteluksi, jossa mahtava koira kyllä menee hukkaan. Keskittyä alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän tokoon ja hakuun jotka sopivat paremmin minulle ohjaajana. Joihin kyllä koirallakin on edellytykset.

Tämän hetkisen mietiskelyn tilanne on se että alan kallistumaan vaihtoehtoon B. Se sopii paremmin mun fysiikalle, varmaan vielä mentaalipuolellekin. Se on kuitenkin myös se jota haluan enemmän. Ja ronista saa vielä mahtavan koiran sinnekin, kun saa vain tuon saman hullun bordercollien esiin myös siellä. Sen joka tuo noutokapulan hullunkiilto silmissä eteeni, odottaen lupaa laittaa se päreiksi. Agilityyn musta ei ehdi kehittyä riittävän hyvää ohjaajaa ainakaan tän koiran aikana, että mun kannattaisi kaikki liikenevä tarmo siihen laittaa. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat järjestykseen.

Kyllä me silti treenataan ja kisataan aksassa, eikä tehdä sitä vasemmalla kädellä. Mut aksataan ilman tavoitteita, ja yritän vain tehdä parhaani. Treenataan kun ehditään. Realiteetti on että mun paras ei ole kuin tyydyttävä ton koiran kanssa.




perjantai 15. elokuuta 2014

Paineitako?

Sain viime kirjoituksestani palautetta että mä itse aiheutan itselleni hirveät paineet kisoihin mun asenteella. Blogissani en parin viikon takaisista kisoista juuri vissiin avautunut mutta facen puolella sitäkin huolellisemmin. Mokasin niin äärihelpon radan että itseruoskintani sai muutamat toppuuttelemaan minua.

Voihan se niinkin olla että asetan itselleni liian isot paineet, mutta mun mielestä se ei niin ole. Puran vähän ajatuksiani aiheesta. Mä olen jännittäjä, jännitän epävirallisia kisoja ja kokeita melkein yhtälailla. Jännitän jopa treenejä vähän oudommassa seurassa. Olen aina inhonnut, enkä tykkää edelleenkään olla huomion keskipisteenä. Jännityksen hallinta taas vaatii omat juttunsa mutta mulla parhaimmillaan jännittäminen aiheuttaa erittäin hyvän keskittymisen. Paine ja jännityksen hallinta vaatii lujan keskittymisen. Keskittyminen vaatii taas sen että on selkeä tavoite jota kohti etenen.

Agilityssa haen vain ja ainoastaan nollia, mulle on ihan sama vaikka voittaisin kisat jos saan virhepisteitä. Viime kisojen mokattu rata. Tein esteen merkkauksen ja perään persjätön, kuten kymmeniä kertoja treeneissä. Roni lukee persjätöt älyttömän hyvin ja mulla pysyy fokus rataan, siksi en mielellään valssaa. No mitä teen kisoissa, jään persjätön jälkeen katsomaan tuleeko koira, no totta hitossa se tulee. Ja kun en katso eteeni juoksen päin estettä, tiputan riman ja koira karkaa mun hidastuksen vuoksi putken väärään päähän.

Olisin voinut kohdan mennä myös valssilla, varmistellen. Siinä tulee esiin mun seuraava heikkous, mä en halua varmistella. Vien koiraa mahdollisimman nopeasti miten vain osaan ja sillä tyylillä jolla aion mennä tulevaisuudessakin. En hae varmistellen nollia vaan mennään koko ajan tulos tai ulos tyylillä. Eikö tämä ole jo osoitus etten ole liian kiinni nollissa? Otan taas esimerkiksi rallin jota olen joskus aiemmin käyttänyt. Viimeisin jyskälä on hyvä esimerkki. Rallin voitti Latvala, jota on moitiskeltu epävarmaksi autojen romuttajaksi. Joo, romua on tullut mutta on pitkästä aikaa rallikuski jossa on ainesta mestariksi. Hirvonen taas, varma suorittaja ja maaliin pääsijä. Muttei ikinä onnistunut voittamaan Loebiä. Mistä se johtuu? Tahto puuttuu.

Ehkä vähän huvittavaa verrata itseä mestareihin, mutta esimerkin vuoksi se on oleellista. Kaikista ei ole mestariksi, se on fakta. Mutta jos tavoitteellisesti jotain tekee, tärkeintä on halu, palava halu. ilman halua, ei tule ikinä mestaria. Jos ei ole halua, "ei ole väliä", "ei pidä ottaa niin tosissaan". Silloin humputellaan, ja humputteluna se aina pysyy. Ei siitä sitten tulekaan ikinä yhtään mitään.

Vaikka mä itsekin puhun nollapeikosta hartioilla, ei se oikeasti sitä ole. Se on halu tehdä hyvä suoritus. Olen tehnyt hyviä ratoja joilta on tullut hylky, mutta olen tehnyt myös todella huonoja ratoja. Ja niistä saa ihan syystä ruoskia itseään. En silti jää niihin kiinni, jatkan treenaamista ja mennään seuraaviin kisoihin. Ja tulevissakin kisoissa mennään tosissaan, ja tunteella. En varmistele, en humputtele, vaan aina mennään tekemään parastaan. Onneksi meillä on täällä riittävän kokoinen petäjä, johon voi vähän päätään kolauttaa aina huonon kisan jälkeen. Koska kuskista se on kiinni, koira mulla on huippuhyvä.



Mutta Suomen kulttuurissa ei edelleenkään saa olla itseluottamusta ja kunnianhimoa, pitäisi olla nöyrä. Ei saa inhota häviämistä vaan "ei saa ottaa niin tosissaan", "ei sillä ole väliä". Se on se syy miksei Suomi yleensä pärjää tiukoissa paikoissa. Halu, halu puuttuu, se joka tulee sisältä. Kaiken muun voi opetella. Viikonlopun kisat merkitsee jatkon kannalta varmasti paljon. Loppuun lainaan suurta urheilijaa.

Champions aren’t made in gyms. Champions are made from something they have deep inside them - a desire, a dream, a vision. They have to have the skill and the will. But the will must be stronger than the skill.

~Muhammed Ali


maanantai 11. elokuuta 2014

Treenimasis

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän treenimasista tänä kesänä. Treenit on jääneet murto-osaan suunnitellusta. Ennemmin tulee lähdettyä kävelemään metsään kuin kentälle tai edes omalle pihalle. Välillä vaan tuntuu ettei hommasta tule hevonhelvettiä, itseluottamus on nollassa, rimakauhu päällä ja kaikkea mahdollista. Siitäkin huolimatta näen koirissa kehitystä.

Yksi päivä huomasin että bradillahan on jo selkeästi näkemys seuraamisesta. Ronilla taas ei taidot ole mihinkään kadonnut ja voisimme aika kylmiltään lähteä kokeilemaan sitä kolmatta alo1. Vähän vain vaatisi eri kentillä käymistä että saisin mielentilan varmasti nousemaan. Ei huvita edes blogia kirjoittaa vaikka mielessä käynyt muutamiakin aiheita, yritän nyt purkaa sumaa pintapuolisesti

Mä olen yrittänyt miettiä missä mulla nyt klikki on, ehkä se kuitenkin on useamman asian summa. Vaikka sanotaan ettei vanhoja saisi muistella niin päällimmäisenä ehkä kuitenkin on masennus niistä virheistä mitä ronin kanssa olen tehnyt. Luulin remun jälkeen jo ymmärtäväni jotain mutta ensimmäisestä sudenkuopasta ylös päästessäni kaaduinkin naamalleni viereiseen sudenkuoppaan. Nyt sieltä juuri ylös päästyäni en uskalla edetä etten taas kapsahda seuraavaan. Hyvin pikku askelin etenen vaikka nyt pitäisi lähteä jo reippaasti kävelemään. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa paljon enemmänkin. Nyt roni on joutunut opettajan rooliin, onneksi sain tulkin jonka avulla ei ihan harhaan taas menty.

Agilitymasennus taas tulee siitä että mä en vain osaa, enkä nähtävästi opi. Mun sitoutuminen ei ole sitä luokkaa että kehitys olisi mun taidoille riittävää. Alkuperäinen ajatus oli että syyskuulle vedetään aksaa täys hönkä päällä ja sitten tauolle. Syyskuussa ois alueella vielä kivasti kisoja. Nyt mietin jos jättäisi ensi viikonlopun viimeiseksi ja jäisi tauolle. Viikonlopun radat voivat vaikuttaa päätökseen. Hyvältä radalta voi tulla hylky, mutta viime kisojen mukaisia ohjaajan tyhmiä, alkeisvirheitä, ei saa enää toistaa.

Meidän päälaji haku on taas ollut iha suossa. Ei ole hakuryhmää, ei treenejä ja sitä kautta hyvälle alulle saatu ilmaisukaan ei ole kehittynyt. Ajattelinkin että tälle syksyä ehtisi vielä hakuilla hyvinkin, nyt alkaa vasta kelit olla kohdallaan.

Roni täytti 3.v tän kuun 3. päivä. Sankari sai lahjaksi aksatreenit ja lammas-lihapullakakun.

Aina pitää löytää myös asioiden hyvät puolet.

Viimeisen reilun vuoden aikana olen oppinut suunnattoman paljon koirien kouluttamisesta joka tulee auttamaan jatkossa paljon. Olen huomannut että olen pystynyt jo jopa jakamaan tietoa eteenpäin auttaessa muita. Enkä siis opettamaan liikkeitä tai muuta teknistä, vaan säätämään ohjaajan tekemistä ja opettamaan hallitsemaan sitä kautta koiran mielentilaa. Ja kun minä saan pyyteettömästi apua, olen valmis sitä myös antamaan eteenpäin, jos vain kuulija sitä haluaa. Tyyli eroaa jokatapauksessa niin paljon "perinteisestä" kouluttamisesta, ettei sitä voi tuputtaa jos ei vastaanottaja ole valmis sitoutumaan.

On ollut ihan lottovoitto saada opettaja jolta kaiken tän tiedon olen saanut. Tuhansia chattiviestejä on vaihdettu, kymmenittäin videoita kuvattu, kymmenittäin videoita jaettu ja eritoten eri tilanteita ja koiria analysoitu. Paljon on vielä opittavaa mutta kyllä mä olen jo oppinut paljon enemmän, kuin olisin keltään tähän asti tapaamaltani henkilöltä ikinä oppinut. Teoriassa ei koiria kouluteta, mutta teorian hallitseminen auttaa viimeistään siinä tilanteessa kun on syntynyt ongelma. Tiedän että viimeistään pääsen hyödyntämään näitä tietoja jos ja kun menen suojelukentille, siellä tämä on tutumpaa. Kuinka saada matalampiviettisestä kaikki irti tai kuinka saada korkeaviettinen "pysymään käsissä".

Yleisiä ongelmia tuntuu olevan koiran "kuumeneminen". "Sitä ei voi palkata lelulla", "miksi se vinkuu", "miksi se ei tee mitään, on passiivinen". Nykyään minä vasta alan ymmärtämään mitä tarkoittaa olla mustavalkoinen. Miksi ohjaajan rauhallisuus on niin tärkeää, miksi koiralle on tärkeää luoda palkka jota se oikeasti arvostaa. Ehkä joku päivä se vielä näkyy, mitä olen omille koirilleni tekemässä. Kun vietti padotaan, suunnataan tekemiseen ja kuinka paljon voimaa koirasta on saatavissa irti kun on palkka josta se oikeasti palkkautuu.

Monesti puhutaan että varsinkin bortsuilla alkaa jossain vaiheessa pelkkä tekeminen palkkaamaan. Mä en halua ikinä siihen pisteeseen että koira tekee vain tekemisen halusta. Mä haluan että mulla on ässä hihassa, mulla on palkka jonka koira haluaa. Monesti näkee esim aksassa tekemisestä palkkautuvia, miljoonaa kaahaavia bortsuja, rimat räiskyy ja ohjaaja on vain statisti koiran palkatessa itseään esteillä. Millä saat koiran hallintaan jos ei ole työkaluja taskussa, paras palkka on tekeminen.

Mut mää olen huomannutkin että olen useimpien kanssa niin eri linjoilla koulutuksessa että parempi pysyä hiljaa. Se ettei mun mielestä bortsu paimentaessaan "käy vaan tekemässä töitään ja mene sen jälkeen lepäämään", vaan koirassa tapahtuu muutakin jota pystyy mallintamaan muissakin lajeissa. Tästäkin sain kommentiksi että yllättävän paljon tiedän paimennuksesta mun kokemuksella. En tiedä paimennuksesta, mut tiedän suunnilleen mitä siinä koiralla tapahtuu.

Sen saman voiman voi saada käyttöön myös muualla. Kyse on vain siitä että koiran sisällä pitää saada samat reaktiot aikaiseksi, hormonit saa liikkeelle. Ei se koira tilalla jaksa paimentaa ainoastaan sen vuoksi että sen pitää. Vaan se pääsee siitä tilaan johon se jää "koukkuun". Ihan samaan tilaan sen voi viedä tottiksessa, saada samat hormonit vapautumaan ja saada koira haluamaan lisää, ja lisää.

Ja sitä koiraa ei viedä siihen tilaan heittämällä sille puolihuolimattomasti pallo, tai kiljuen ja pomppien työntämällä patukka kitaan. Sitä ei saada siihen tilaan antamalla palkkautua aksassa tekemisestä. Se viedään sinne ihan muulla tavoin, ja tää on juuri se alue jota olen opettelemassa. Kuinka koira saadaan sinne tilaan jossa voitetaan isoja kisoja. Tilaan jossa koira keskittää kaiken voimansa tekemiseen eikä mihinkään turhaan. Tilaan jossa se keskittyy täydellisesti häiriöistä huolimatta. Tilaan jossa koiras on varma mitä se tekee.

Mut se vaatisi töitä, mitä mä en nyt ole juuri tehnyt. Puolustukseksi voisin sanoa että kesä on kiireisintä aikaa töissä ja kotitöissä, kelit ovat olleet tuskaisen kuumia ja perhe ja ja. Kaikenlaisia tekosyitä voi keksiä, oikeasti syy on vain se etten mä ole jaksanut, olen laiska. Nyt olen taas ottanut itseä niskasta kiinni ja alan oikeasti treenaamaan. Alan tekemään töitä päästäkseni siihen tavoitteeseen johon haluan. Haluan saada koirani tekemään töitä minulle, kaikin voimin, välittämättä muista. Olla koirille reilu, rauhallinen ohjaaja jonka kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä. Ja eritoten, haluan oppia paljon lisää. Koetulokset tulevat sitten mukana.

Olen taas unohtanut mottoni: Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne kuljetaan.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Ante up

On jännä miten toisia blogeja lukemalla törmää ajatuksiin jotka osuvat niin hyvin. Kopioin otsikon joka tarkoittaa:

originally used in games of risk such as poker meaning to increase the risk or raise the stakes of the game. More commonly used now as a challenge to person, replaceable with "step up"

Ihan oikeasti, nyt olisi jo aika. Bradi on 1,5v ja roni täyttää 3. Nyt olisi aika ottaa riskiä ja nostaa panoksia. Pelkään niin paljon epäonnistumista etten uskalla edetä. Passailen, keksin tekosyitä ja lähden mielummin lenkille kuin kentälle. Ronin kanssa nousimme suosta vähän kantavammalle maalle, nyt rohkeus loppui eikä enää haluakaan kiivetä kalliolle asti. Laiskottelemme hetteen vieressä. 

Bradin kanssa emme ole sukeltaneet, no emme tietenkään kun en uskalla juuri mitään sen kanssa tehdä. Pojalla on motivaatiota, saan pidettyä sen hyvässä mielentilassa ja olisi kaikki ainekset. Paitsi kun ohjaaja. Nyt lupaan, alamme tekemään töitä, kokoan itseni ja alamme nousemaan kohti tummana häämöttävää vuorta. Ei sieltä joka virheestä pyöritä takaisin suon silmään. 

Jotta oppii, on otettava myös virheaskeleita. Jotta tietää missä menee raja, on rajasta käytävä yli. 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Treenien suunnittelua ja jaksottamista

Lukijoita blogilla tuntuu riittävän, uusiakin tulee koko ajan. Huomasin myös että blogini on linkattu johonkin suljettuun blogiin. Olisi kai ihan kohtuullista saada lukuoikeus sinnekin, tai ainakin tietää kenen kiepit tätä lukee ;) Ei, en ole yhtään kiinnostunut ketkä blogiani lukee. Ja mielelläni tietäisin myös kommentoijien nimiä, vaikka anonyymitkin on tässä blogissa sallittuja jos vain pääsevät seulani läpi.

Joku anonyymi kyseli koirieni treenaamisesta ja vinkkejä treenien suunnitteluun. Ajattelin kirjoittaa tästä ihan omaan aiheeseensa, ulosantini on siinä suhteessa heikkoa että luultavasti juttu tulee taas pomppimaan aiheesta toiseen. Sinänsähän mulla ei ole mitään taustaa koirien fyysiseen treenaamiseen ja pohjaankin omaan urheilutaustaani ja luettuun tietoon joka taas suurelta osin perustuu katiskan artikkeleihin.

Treenaamisessahan on tietyt lainalaisuudet. Lihakset kehittyvät levossa ja kehittyvät lihakset tarvitsevat sopivaa ruokaa. Eli tärkeintä olisi pitää treenin ja levon suhde oikeana sekä ruokinta kunnossa. Mä en laske treenaamiseksi metsälenkkejä vapaana tai rannassa vapaana uiskentelua. Nuo menee lähinnä palauttavana liikuntana. Treenaamiseen meillä kuuluu tietty lajitreenit, mutta sen lisäksi erilaisissa suhteissa umpihankijuoksua, vetohiihtoa, nykyisin vetopyöräilyä, uimista ohjattuna, hiekkamonttutreeniä tai ihan ravauttamista pyörällä.

Vuositasolla treenit on suunniteltu pääpiirteittäin näin: talvella 2kk umpihankea ja vetohiihtoa, eli raskasta lihaskuntotreeniä, silloin lajitreeneissä otetaan huomioon että koira on raskaalla treenikaudella. Tähän valmistaudun jo syksyllä syöttämällä vähän yli, että saadaan 1-2kg ylimääräistä massaa rasvana. Mä en ainakaan tahdo saada noita syötettyä muuten tarpeeksi vaan roni on polttanut ton helposti pois lihaskuntokaudella.

Keväällä lenkkejä kevennetään ja vauhtia nostetaan, "herkistellään". Kesällä treenaaminen painottuu lajitreeneihin ja kuntoa lähinnä ylläpidetään metsälenkeillä ja muulla aktiviteetilla. Syksyllä on perinteisesti 1-2 totaalinen treenitauko jolloin käymme vain metsälenkeillä. Tähän tein poikkeuksen tänä vuonna kun talvi oli mitä oli ja lihaskuntotreenit jäi vähiin. Jaksotuksesta kirjoitinkin vähän aiemmin ja nyt vuosi on jaettu 4 jaksoon jossa tulee nuo edellä luetellut vaiheet, mutta lyhyemmissä pätkissä. Olosuhteiden pakosta keväälläkin tuli treenitauko joten tämä vuosi on tarkoitus vetää loppuun vähän tiukemmalla ohjelmalla.

Nyt on menossa lihaskuntokausi joka on viikkotasolla jaettu 2 treenipäivää ja yksi lepopäivä. Eli aksatreenit, hiekkamonttu/vetotreenit ja niitä seuraa lepopäivä jolloin voi käydä metsälenkillä tai rannalla. Tämä on aika raskas rytmi jonka onkin tarkoitus kestää vain 6vk.

Rytmitys ja treenien suunnittelu pitää tehdä sitä silmällä pitäen mitä treenaa. Aksa kun vaatii koiralta sekä voimaa että nopeutta, kannattaa noiden suhde pitää mielessä. Ratakoirilla ei juuri treenata mitään lumihankihommia tai vetojuttuja, saati 10km pyörälenkkejä. Niitä juoksutetaan lujaa. Pelkkää aksakoiraakaan ei kannata liikaa treenata näin. Meillä taas kun tavoitteena on saada myös pitkäkestoiseen työskentelyyn pystyvä koira, on kestävyyskunto olennainen osa treenejä. Esim hakukoiraa taas ei kannata treenata pelkällä nopeudella, se hyytyy muuten kesken radan. Sama esim paimenkoiralla.

Ronillahan oli jumiongelmaa alussa kun aloitimme agilityn. Ne loppuivat siihen kun otin yhden talven kuntotreenikauden. Agility, kuten monet muutkin lajit ovat fyysisesti erittäin rankkoja. On vähintäänkin kohtuullista treenata koira myös lajin edellyttämään kuntoon. Mä huomasin parissa kuukaudessa että metsälenkit ja lajitreenit ei ole riittävästi. Vaan roni vaatii myös liikuntaa minun ehdoilla.

Ruokana meillä on nykyisin golden eaglen perusnappula ja rasituksen mukaan lisänä menee eri määrät rasvaa. Mun molemmat koirat syövät enemmän kuin mitä tuntuvat muiden bortsut syövän. Esim 17kg bradi syö päivässä 500g nappulaa ja 200g raakarasvaa. Silti sillä ei ole yhtään ylimääräistä.

Lopputulemana vielä. Jos koira vaatii jatkuvaa hieromista, fysioterapiaa tai osteopatiaa, jos siihen joku uskoo ;) niin koiran treenaamisessa on jotain väärin. Koiran lihaskunto ei ole riittävä tai sitten sitä vaan rasitetaan liikaa. Tietenkin koiran pitää olla terve.

Ostin nyt bradillekin vetovaljaat, vinkkien perusteella mentiin kokeilemaan nonstoppeja ja sieltähän löytyi silakalle sopivat, säädettävät, hyvin napakat valjaat. Kävinkin viimeviikolla ekaa kertaa pyörällä metsätiellä, kaksi bortsua valjastettuna eteen. Pysyin pystyssä ja hengissä vaikka vauhti välillä kiihtyi mahdottomaksi. Teimme sellaisen 5km testilenkin, välillä hitaasti ravaten ja välillä täyttä laukkaa. Bradilla on selkeästi heikompi kestävyyskunto, tottakai, kuin ronilla. Loppumatkasta se jo huijasi ja juoksi löysällä hihnalla. Mutta nyt pääsemme noiden kanssa pyörälenkille kun molemmilla on valjaat. Aijon käydä ronillekin hakemassa silti nuo säädettävät.

Tottiksessa olen saanut ronit jo taistelemaan kapulasta ja se kantaa sitä hienosti. Treenaan vaan aivan liian harvoin. Motivaatio puuttuu. Bradi hakee kyllä kapulaa mutta hallinta lyö painetta joka pitää saada purettua. Tyytyväinen olen kuitenkin että bradin mielentila on hallinnassa ja sitä voi oikeasti alkaa jo kouluttamaan.

Aksassakin on häikkää, mun asenne ei nyt ole oikea. Voisin välillä nakata hanskat naulaan ja tiuskaista vain ettei tästä mitään tule, en ikinä opi. Aina kun uskon olevani suunnilleen kartalla, repii roni jostain taas vaihteen lisää ja taas olen hukassa kuin lumiukko. Mun varmuus tuo siihen lisää vauhtia enkä tiedä mihin tuo kehitys pysähtyy. Se menee jo niin lujaa että mua oikeasti hirvittää. Putkiin syöksyessä mieleen tulee usein se mali joka jossain nuorten MM-kisoissa kuoli... Ja mistäänhän ei tule mitään jos pelkää... Ja muutenkin, ohjaan välillä hyvää pätkää, mutten saa kovin pitkää ehjää kokonaisuutta, ikinä, en ikinä... Aina vaan mokaan jotain, yleensä jotain helppoa.. Masentaa..

Bradi (tai ohjaaja sen kanssa) sentään kehittyy aksassa. Pitkä ja tuskastuttava pohjatyö alkaa tuottamaan ja mulla on käsissä hyvin irtoava mutta ohjauksessa pysyvä koira. Vauhti sillä ei vielä hirveä ole mutta sitä varmasti tulee kun varmuus kasvaa. 3 sisarusta oli nimittäin aloittanut agiuransa samoissa kisoissa viikonloppuna, tehden kaikki nollat. Nopein oli mennyt agilityradan lähes 5m/s etenemällä... Eikä bradi sen hitaampi ole :)

Tulipa romaani mutta kirjoitustahtikin on nykyisin aika verkkainen.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Haikeaa vuoristorataa

Haikeutta ilmassa, remu täyttäisi huomenna 7.v. Sanovat että aika helpottaa, vielä ei ole aika.

Treeneistä sen verran että mun mielentila menee sellaista vuoristorataa flow-fiiliksen ja katkeran epätoivon välillä että taidan laittaa aiemmat tavoitteet hyllylle ja mennä vain päivä kerrallaan. Välillä onnistuu ja välillä ei. Sama koskee tottista että aksaa. Roni ois huippukoira, ku ois ohjaaja joka pysyisi edes joten kuten kartalla. Roni noutaa lelua hyvin mutta kapula laittaa lukkoon. Pirun pitämisharjoitukset pentuna, älkää vain ikinä kukaan menkö tekemään niitä jos ette tiedä mitä teette...

Eilen meni aksatreeneissä suht kivasti. Hahmotan virheen tehtyäni itse mistä se johtuu, mutten tahdo saada vain korjattua niitä. Tai saan korjattua mutten tahdo ensimmäisellä yrityksellä saada ajoituksia toimimaan. Jokatapauksessa roni menee takaakierrot nykyään hyvin, huolimatta siitä että usein sijoittumiseni ja ajoitukseni on pielessä. Bradi tuntuu ainakin näin alkuu vielä (jos edes mahdollista) herkemmältä ohjata kuin roni. Ja siinä on koira joka täydestä vauhdista kääntyy euron kolikon päällä.

Bradin (tai mun?) lamppu on syttymässä ja kehitystä menossa näkyy. Eilen treeneissä huomattiin bradin tarjotessa itse maksihyppyjä että se keskittyy niihin ihan erilailla kuin vauvahyppyihin. Eli nostan treenikorkeuden suoraan 55cm, on se jo sen ikäinen ja hyppytekniikka on hyvä, kuten bortsuilla aika luonnostaan.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Flow-tiistai

Eilen oli taas aksapäivä. Ensin vedimme alkeiskurssilaisille treenit ja sitten oli omiemme vuoro. Koutsi ei ehtinyt paikalle ja olimme Hennan kanssa kahden. Kaksi aloittelevaa ohjaajaa, 2 nopeaa koiraa ja toisten suunnittelema treeni. Vielä viime vuonna meidän treenit olisi ollut vähintäänkin katastrofi, sähellystä, ahdistusta ja epäreilua ohjausta. Mutta ei enää, jotakin on tapahtunut. :) Rata oli valmiina aiemmin treenanneiden jäljiltä, lisäsimme siihen vain kepit parin hypyn tilalle ja vaihdoimme kaksi hyppyä takaakierroiksi. Kopioin röyhkeästi ratapiirroksen Hennan blogista.

2. hypylle pääsin esittelemään nyt aidon alencopterin, joka on edelleen mun mielestä sujuvin tuollaiseen paikkaan, ainakin minun kehon hallinnalla. Eli takaakierron merkkaus vastakädellä, siitä pyörähdys pois esteeltä ja oma liike vetää koiran hypyn yli, saati että olen jo 2 metriä hypyn takana kun koira menee ohi. Eli tuolla saa varman takaakierron sekä helpomman liikkeelle lähdön esteeltä. 4 hyppy merkkaamalla ja 5 - 6 väliin kokeilin valssi sekä ennakoivaa persjättöä. Linja ei ollut ihan kuvan mukainen ja putken väärä pää imi koiria joten ennakoiva persjättö osoittautui sujuvimmaksi. Roni kääntyy sillä aivan hiton hienosti, mulla pysyy fokus rataan ja ehdin blokkaamaan väärän putken pään.

Moilasen koulutuksessa oikeasti vasta ymmärsin valssin kunnolla ja olenkin entistä valmiimpi taas käyttämään sitä. Mutta edelleen, jos suinkin mahdollista, valitsen persjätön, se on meidän etenemisen kannalta paljon johdonmukaisempi. Kepeille piti muistaa vähän työntää, muuten pujoitteli hyvin. 11 tuottikin sitten vähän ongelmia. Ajoitusta en saanut kohdalleen alencopterilla, enkä perinteisellä takaakierrolla, aina myöhässä 11-12 välissä ja roni karkasi putkeen. Toimivaksi välin sai pakkovalssilla, vaikkei se sujuvalta tuntunutkaan. Mutta sillä saa koiran hallintaan eikä se karkaa mihinkään.

Kaikenkaikkiaan oivalliset treenit, saimme ratkaistua monta ongelmakohtaa itseksemme ja pitkästä aikaa tunsin ohjauksessa sen kuuluisan "flow-tunteen". Talvella oli ohjauksessa se tunne mutta se katosi kevät tauon aikana. Eli olin oikeasti kartalla, rytmitys onnistui kivasti ja sen pirun nopeankin koiran kanssa ei oikeasti ole kiire. Se pitää ohjata kiirehtimättä ja tarkasti, ja silloin sitä on pirun mukava viedä. Tuntuu kuin se lukisi ajatukset.

Bradinkin kanssa teimme 1-7 väliä, kakkosta tosin suoraan. Flow on vielä kaukana meidän tekemisestä mutta paranee se koko ajan. Bradille ei ole vielä oikein selkeää ettei palloa saa jos juoksee lyhintä tietä mun luo. Mutta 3-7 välin saimme tehtyä kokonaisena ja jopa valssasin 5-6 väliin.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Fyssari ja urheilu

Roni kävi fyssarilla eilen. Päätimme siis hylätä osteopaatit jne niille jotka uskovat niihin ja lähteä perinteisin keinoin jatkamaan ronin tutkimista. Rtg-kuvathan oli puhtaat ja ortopedi ei koirasta vikaa löytänyt. Nyt oli fyssarin vuoro ja se 45min ajan väänteli jä käänteli, kävi koiran jokaisen nivelen läpi, ääriliikkeet, aristukset jne. Ja hänen mielipiteensä on että koira on täysin terve.

Kaikki nivelet liikkuu normaalisti, selkä ehkä hieman enemmänkin, välilevyt normaalin elastiset eikä mitään aristuksia missään. Ainut mistä hän sanoi että selkä on liikkuva ja lannerangan toiseksi viimeisessä välissä hieman löysyyttä. Nämä kaksi kipukohtausta hän arveli johtuneen tämän löysän nivelvälin fasettilukosta. Johon omatkin epäilykseni johtivat. Oikeastaan mikään muu ei voi selittää niin lyhytaikaista kiputilaa joka kuitenkin akuutisti on todella kipeä mutta 15min päästä normaali.

Tilannetta lähdetään korjaamaan treenaamalla vatsa- ja selkälihaksia 6vk lihaskuntokaudella. Sain myös ohjeet kuinka aktivoida pienet selkälihakset käyttöön ennen treeniä jolloin lihakset ovat heti alusta valmiita tukemaan selkää. Nämä kohtaukset kun ovat molemmat tulleet treenien alussa. Lihastreeniksi valikoitui hiekkamontulla mäkitreeni. Mahdollisimman jyrkkä ja pehmeä mäki jota kuutisen kertaa ylös- ja alas. Jos pallon tms perässä niin esine heitetään tottakai aina alhaalta ylöspäin.

Mietimme hetkisen kuinka sovitamme nämä lihaskuntotreenit meidän lajitreeneihin. Tulimme tulokseen että 2 treenipäivää ja 1 lepopäivä on rytmi, lepopäivänä voi käyttää vaikka uimassa palauttelevana liikuntana. Raskasta kyllä ja muistuttikin että syksyllä viimeistään on pakko pitää pidempi täyslepo. Suunnittelinkin vuoden treenit nyt 3kk jaksoihin. Eli vuoteen mahdutamme 4 lihaskuntokautta, 4 kevyempää tekniikkakautta ja 3 täyslepokautta. Näin kisaaminen onnistuu kesken treenikauden ja rytmitys osuu ensikesälle hyvin sekä koira saa tarvittavat levotkin välissä.

Tästä aiheesta tulikin mieleen että kuinka moni aktiivisesti harrastava ja kisaava oikeasti miettii miten koiraansa treenaa. Vaan puurtaa metsälenkkien voimalla treenaa lajinomaisesti ympäri vuoden. No, nyt aloitetaan treenirytmitys tänään kunnon aksatreenit, huomenna sit montulle.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Voihan juoksukontaktit

Nyt mä olen sen päättänyt, roni vaihdetaan juoksukontaktille A:lla. Pidän kyllä 2on2offin rinnalla jotta saan sen tarpeen vaatiessa erillisellä käskyllä pysähtymään. Roni tulee nykyisin niin vauhdilla ja hyvällä rytmillä A:lle etten tahdo enää sitä siihen pysäyttää, silläkin uhalla että kontaktit on epävarmemmat, säästän mielummin koiraa. A on kuitenkin agilityesteistä kuormittavin este pysäytettäessä.

Olen jo talvella, ja nyt muutamia kertoja juoksuttanut sen läpi esteeltä ja se on luonnostaan aina ottanut kontaktin. Eli tällä hetkellä uskon pienellä vahvistamisella juoksujen toimivan. Vahvistamisen aion suorittaa bumpperilla. Jos näyttää ettei onnistu niin sitten mietimme muita systeemejä. Muita systeemejä vaikeuttaa vain se ettei käytössä ole säädettävää A:ta.

Bradin kanssa olemme vihdoin päässeet oikean treenaamisen makuun. Se olikin ainoana koirana mukana tiistain treeneissä. Ensin vedimme alkeiskurssia ja bradi näytti esimerkkiä kuinka bortsu ahtautuu 10cm auki olevasta ikkunasta puoleksi ulos ja huutaa täyttä kurkkua, ukko kun unohtanut autoon ja on toisten koirien kanssa pihalla. Repipä siinä sivussa oven tiivisteet irti, pienellä muistutuksella kyllä lopulta autoon asettui.

Mutta bradin kanssa teemme edelleen paljon esteelle hakeutumista tarjoamisen kautta, irtoamista mikä sujuukin jo kohtuullisesti ja muita perusjuttuja. Mutta tiistaina aloitettiin jo oikea treenaaminen. Mutkaputkesta vauhtia ja takaakierron merkkaus. Ja olihan pikkunen pätevänä, idea aukesi hyvin nopeasti heti kun ohjaaja sai palikat kohdalleen.

Nyt bradi alkaa treenaamaan viikkoryhmän mukana ja kotipihalla päästään vahvistamaan perusasioita. Bradista tulee vielä makee aksakoira, se on älyttömän, oikeasti älyttömän nopea, paitsi ei vielä aksassa mut tulee se vauhti sieltä. Se on kuuliainen, älyttömän kuuliainen, ja ennen kaikkea se kääntyy täydestä vauhdista vaikka euron päällä.

Mulle tulee kovaa treenata kahta koiraa, tai se jo on, mut ei auta valittaa, itse olen tieni valinnut. Mutta missään nimessä en vuosiin voi ottaa uusia koiria. :) Vaikka jo nyt pidän silmät auki ja alustavia tiedusteluja on kyllä tehty. Mut parempi hyvissä ajoin.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Urheilukoiria ja uskomuksia, valituksia ja riskinottoa, eli koiraurheilua.

Jos pitkästä aikaa päivittelisi tänne juttuja. Treenikuvioista en jaksa taaskaan tarkemmin kertoa. On ollut aksassa viikkotreeneissä SM-ratoja ja Moilasen Mikan koulutusta ja omia treenejä. Roni pelittää hienosti, ohjaaja ei ole päässyt vielä ihan samaan tilaan mikä tuntui talvella treenatessa. Moilasen koulutuksesta sen verran että iltapäivällä oli sellainen valssihässäkkä mistä en uskonut ikinä selviäväni. Mutta niin vain mentiin pätkä läpi, ja kaiken kukkuraksi teimme nopeimman ajan, jätimme sekunnin verran kolmosluokan kisaavia, nopeita koiria. Bradin kanssa jatkettu alkeisjuttuja ja pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Tottiksessa junnataan samoja perusjuttuja, edistystä ei tapahdu treenaamisen vähyydestä johtuen. No, jospa se siitä.

Roni kävi lääkärissä mystisen kipuiluongelman vuoksi. Selkä ja jalat röngtattiin eikä mitään löytynyt, polvetkin todella hyvät kuvissa että tunnustellessa. Eli nyt jatketaan ajatuksella että koira on terve ja kipukohtaukset lihasperäisiä, fasettia tms. Varulta viikon lepo ja tulehduskipulääkitys jos jossakin on joku tulehdus. Sen jälkeen nostetaan liikuntaa pikkuhiljaa ja sitten palataan treenaamaan. Lihashuoltoon panostetaan vieläkin enemmän ja jos senkin jälkeen kohtaus uusii niin sit otetaan magneetit ja tutkitaan tarkemmin, tässä vaiheessa en minä, eikä lääkäri nähnyt aiheelliseksi saada väkisin kohtausta aikaan, eikä tehdä tuon isompia tutkimuksia.

Mutta ronin luusto on kauttaaltaan kuvattu priimaksi, osittain 2-3 kertaan. Eli terve koira. Sen lisäksi osoittaa lahjakkuutta useissa lajeissa, hyvää luonnetta ja voimakkaita viettejä. Eli selkeää jalostuskoira ainesta. Varsinkin nykyään kun olen tajunnut ettei ronin takaa tulevat terveysriskit ole, muihin verrattuna, mitenkään ihmeellisiä. Mutta tää jää nähtäväksi tulevaisuuteen. Aijon saada sille tuloksia ennenkuin ajatustakaan jalostetaan sen pidemmälle. Mutta näiden ominaisuuksien lisäksi, mun mielestä erittäin tärkeä seikka jalostuksessa on, että se paimentaa. Ja se paimentaa luontaisesti.

Sitten tuossa aamutuimaan sain linkin yhdelle blogisivulle jossa taas mietittiin agilityn maailmaa koirien ja niiden terveyden kannalta. Treenikaverin kanssa mietimmekin sitten koiraurheilua ja sen vaatimia ominaisuuksia. Koiraurheilu, on sitten kyseessä mikä laji tahansa, on koiralle rankkaa ja osittain luonnotonta liikkumista. Monesti kuulee agilityn hyppykorkeuksista, pk-hypyn korkeudesta jne. valittamista. Tietyt rodut vain pärjää ja huipulle mieliäkseen täytyy ottaa tietyn rotuinen koira. Ja kaikkea muuta vastaavaa.

Seuraavaksi minun mielipiteeni asiasta. Pärjätäkseen jossakin lajissa, koiran pitää olla hyvä, fyysisesti että henkisesti. Jokainen murre ei saakaan päästä huipulle asti jotta menestyksellä on joku arvo. Agilityssa murehditaan sitä että kun bortsut on niin ylivoimaisia, esteet liian korkeita jne. Terveelle, hyvärakenteiselle koiralle ne eivät ole liian korkeinta. Jos estekorkeuksia esim makseissa tiputettaisiin, touteutuisiko monien toivoma "fair play-kaikki pelaa" systeemi. Eiköhän ne bortsut olisi silti nopeimpia ja sama itku jatkuisi. Ihan sama kuin alkaisin vaatimaan koripallokorien madaltamista, kun olen niin persjalka etten yllä donkkaamaan. Suomalainen "kaikki pelaa" systeemi on muutenkin perseestä, ihmistenkin urheilussa.

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä ettei koiraurheilu suoraan riko koiria, vaan koiraurheilu tuo esiin puutteita rakenteessa jotka eivät muuten tulisi näkyviin. Tästä tietenkin pois suljetaan tapaturmat. Eli jos koira särkyy ilman syytä, pelkästä rasituksesta, on sillä geneettinen puute joka tuli esiin normaalia kotielämää suuremmassa rasituksessa. Jos koira ei fysiikkansa tai rakenteensa puolesta ole sovelias lajiin, on vain omistajan tyhmyyttä väkisin sitä hypyttää. Paljon näkee koiria joiden hyppytekniikka ei ole hyvä, ja fysiikka ei tahdo riittää 60cm agilityhypyn ylittämiseen ilman ääretöntä keskittymistä ja itsensä kasaamista. Minusta silloin on koira väärässä lajissa ja omistaja saa syyttää itseään jos koira rikkoontuu.

Sama juttu pk-puolen metrisessä. Siitä pääsee kyllä yli jos koiralla on tekniikka ja fysiikka kunnossa. Vahinkoja esteen kanssa sattuu mutta se on ohjaajan ottama riski, jos koira loukkaa itsensä. Mun mielestä kuitenkin PALVELUSKOIRAN pitää vain päästä esteestä yli ja sen on oltava tuon korkuinen jotta lajilla on mahdollisuus yhtään mitata koiran ominaisuuksia.

Eli mun mielestä on turhaa vinkua noista asioista. Korkealla tasolla kisaaminen edellyttää ohjaajalta riskinottoa ja koiralta hyviä ominaisuuksia. Kaikki eivät pääse, eikä saa päästä huipulle, jotta erot saadaan aikaiseksi. Olen nähnyt 45cm korkeita koiria jotka suorittavat agilitya helpon näköisesti, tai tuovat sen pirun kapulan sen metrisen yli puhtaasti hyppäämällä. Se vain vaatii hyvän koiran. En mäkään vingu että suojelumaalimiehet eivät saa kuormittaa noin paljon koiraa jotta pärjäisin bortsun kanssa kisoissa. Mun koiralla ei ole ominaisuuksia lajiin ja siksi sitä ei harrasteta. Vaikken epäilisi yhtään etteikö perusbortsun ja osaavan maalimiehen kanssa ipo1 ja 2 olisi mahdollisia, se ei ole vain tarkoituksenmukaista.

Vielä toinen villitys, tuli selväksi varsinkin ronin kuvioita miettiessä. Kaikenmaailman homeopatiat, osteopaatit ja yleensäkin koiran käyttäminen jossain gurulla 2 viikon välein. Olen perinteisen lääketieteen kannattaja enkä usko noihin uskomushoitoihin, eli en usko niiden toimivan mun koirallakaan ;) Enkä usko että koira tarvitsee mitään hoitoa 2 viikon välein, jos sen fysiikka on kunnossa, sen lihaksistosta huolehditaan hyvin ja rasituksen ja levon suhde on oikea. Jos se on jumissa 2 viikon välein niin olisi syytä katsoa peiliin.

Tarpeellisin apuväline onkin peili, jota suurin osa tarvitsisi. Jos koira ei toimi, sitä ei kiinnosta tai se on muuten vain paska. Se on jumissa, menee rikki rasituksesta tai hypyt on liian vaativia. Tai mitä tahansa muuta koiriin ja niiden kanssa harrastamiseen liittyvää. Motivointi, yhteistyö tms tökkii.  99,9% syistä löytyy peilistä, jos ei sitä jossain vaiheessa älyä, kannattaisi vaihtaa pehmolelukoiraan. Koiraa ei ole pakko omistaa, eikä sen kanssa varsinkaan ole pakko kisata tavoitteellisesti. Jos taas jo lähtökohtaisesti haluaa kisata tavoitteellisesti, kannattaa rotuvalinta tehdä lajia silmällä pitäen. Hyvä kouluttajahan vie puutteellistakin koiraa pitkälle, mutta aika harva on niin hyvä.



lauantai 24. toukokuuta 2014

Pelko persiissä, taas...

Muistelen kirjoittaneeni tännekin talvella kipukohtauksesta jonka roni sai aksatreeneissä. Nyt se sai toisen kerran hyvin samantyyppisen kohtauksen tiistain treeneissä. Eli enää ei puhuta sattumasta, 2 kertaa on jo liikaa ja varasin ajan ortopedille tutkimuksiin keskiviikoksi. Kohtaushan on sellainen että roni ei liiku normaalisti, ei suostu hyppämään tuossakaan vietissä mitä se aksaa tekee, eli pitää olla tosi kipeä. Pienen verryttelyn jälkeen koira palautuu normaaliksi, eli puhun kohtauksesta sen vuoksi kun se tulee ja menee yhtä nopeasti. Paikan päälläkään ei löytynyt mitään selkeää kipukohtaa.

Nyt suljetaan rakenteelliset viat ensin pois ja jos (toivottavasti) sieltä ei mitään löydy niin aletaan hoitamaan lihasperäisenä. Toisaalta tuollainen ei oikein istu mun käsitykseen lihasperäisestä vaivasta vaan mielessä pyörii selkä- tai polvi ongelma. Onneksi nyt ei ole tuon pidempi aika odottaa aikaa mun luotto lääkärille. Pelkoa pahentaa vielä kaverin bortsulta tehdyt spondyloosilöydökset. Emmä tiedä jos mun kolmaskin koira on sairas...

sunnuntai 18. toukokuuta 2014

Erittäin Hyvä (ellei täydellinen) *kuvia lisätty*

Kävimme sitten ronin kanssa näyttelyreissun josta kotiin tuomisena AVO EH1, eli meni yli odotusten. Paljon muuta en reissusta osaa sanoa kuin että jäi kyllä meidän ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Bradit pitää saada käy-luokkaan ennenkuin sen kanssa voi ajatellakaan. Tuomarin arvostelu meni näin:

"3 yrs, I love his suberb temperament. He is well over size. Still needs to develope in body debt. Balanced in angulations, but could to xxxx a bit more, would like a bit stronger bone. He could have longer stride? in moving. Nice tail rainage. Still loose in front. He was friendly expression, but could be more masculine. Very well presented. Moving close behind."

Eli, massaa ja vankempi luusto pitäisi olla. Ei kiitos, roni on juuri sopiva. Ylikokoinen, no ei 56-57cm ole ylikokoinen. Tasapainoiset kulmaukset mutta saisi olla enemmän, tämä on tiedossa. Ja onhan se vähän neitimäinen :) Tuli vain mieleen mitä se olisi bradista sanonut. No, ei mitään ihmeellistä, tulos oli vain parempi kuin odotettiin. 

Vahvistaa käsitystäni että roni on hyvä, erittäin hyvä :)

Näin meilläpäin odotetaan kehää


Nice tail :)


Asettelua, kun ei joku omistaja ole opettanut seisomaan.


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Näytelmiä ja näytelmäkoiria.

Viikon päästä olisi luultavasti jo tiedossa kuinka kaunis roni on ulkopuolisen mielestä. Vaikken mä näyttelyistä hirveenä perusta, varsinkaan käyttörotujen kohdalla, kieltämättä vähän kutkuttaa ajatus isosta tapahtumasta. Ainahan noissa isoissa tapahtumissa on omanlaisensa tunnelma ja kiinnostaa oikeasti nähdä touhua. Monia kehiä, paljon koiria ja varmasti karnevaalitunnelmaa. Jotain ihan uudenlaista, mutta ilman menestyspaineita.

Näytelmähommiin liittyy toinenkin asia. Minnalle on tulossa seurakoirarotuinen pentu josta kasvattajan kanssa alustavasti puhuttu sijoittamisesta ja sopimuksesta. Kasvattaja on antamassa meille lupaavinta narttua, meille, ja vielä ensimmäisessä sähköpostissa ilmoitimme ettei näyttelyt kiinnosta mutta kasvattajan toiveesta voimme muutamassa käyttää. No, kasvattajan toiminta vaikuttaa asialliselta, koirat on terveitä ja sijoitussopimuksen ehdot on erittäin sopivat. Mutta, tää on vasta alkuvaiheessa, pentue vasta suunnitteilla, kerron lisää kun on jotain kerrottavaa.

Treeneistä en jaksa taas kirjoittaa paljoa. Aksattu on, tauko näkyy kyllä toiminnassa. Nyt vaan lisää rutiinia ja treeniä. Bradinkin kanssa on tehty muutaman esteen sarjoja ja hakee esteitä jo hyvin, ja vauhtikin alkaa nousemaan. Tottiksen puolella ronin nouto kehittyy, se pari päivää sitten toi puukeppiä täydellisine eteenluovutuksiin ihan itse tarjoamalla, ilman treenitarkoitusta. Bradin mielentila, tai paremminkin mun mielentila bradin kanssa alkaa olla kohdallaan. Nyt tunne bradin kanssa toimiessa alkaa olla se että olemme samalla aaltopituudella. Kyllä voi olla taas bortsussa ja bortsussa eroa.

Mutta mahtavaa että viimeinkin pääsemme bradin kanssa treenaamaan täysipainoisesti, ilman että mun pitää yrittää hillitä kipeää koiraa. Roni taas niittää mainetta ja ihailijoita. Viime viikonlopun kisoissa se oli kuulemma pantu merkille ja viikolla sainkin taas kuulla kuinka mahtava koira mulla on. Ronihan on, kun sille on annettu työskentelemisen rauha.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Poissa mielestä

Kun on tälläinen tunne-eläjä, on keino päästä asioista yli sysätä ne johonkin aivojen pimeään nurkkaan. Ne vain tahtovat nousta sieltä esiin, ennemmin tai myöhemmin. Viime viikonloppuna tuli taas ajatukset esiin, remun poismeno. Johtuen ehkä siitä että taas on kaverillani tilanne että päivä kerrallaan mennään kohti väistämätöntä. Sanoja ei ole, mutta ei niitä tarvitse, kun tuntee. Aika parantaa, sanotaan, en tiedä vielä kuinka paljon sitä aikaa tarvitaan, ehkä sitä joskus on kulunut riittävästi. Onneksi mulla on nuo kaksi hölmöä jotka väistämättä saavat joka päivä hymyilemään, ilman niitä en olisi jaksanut näin hyvin.

Toissapäivänä palasin ekaa kertaa rannalle johon remun tuhkat veimme.









torstai 1. toukokuuta 2014

Kenraali hullunkiilto

Tiistaina menimme kentälle kenraaliharjoituksiin, ehdimme juuri käydä kerran radalla kun tuli äkkilähtö pois. Porukkaa oli reilusti ja kokosimme viikonlopun tuomarin radan kentälle. Vaihdoimme yhden hypyn vielä keinuun jotta saimme senkin mukaan radalle. Rata oli aika helppo, ilman isompia koukkuja. Ajattelinkin ettei siinä ole ongelmaa. Ongelmaksi muodostuikin hullu koira, roni repii jostain koko ajan lisää vauhtia tekemiseensä. Eka yrityksellä se meinasi tippua puomilta ja pisti renkaan palasiksi, ehkä mun ohjaaminen oli hätäistä. Mut sitten se otti ihan tyylipuhtaan lentokeinun. No otimme alusta uusiksi, puomille hirvee vauhti 2 esteen suoralta, rengas ja toinen lentokeinu, nyt se malttoi odottaa että keinu laskeutui puoli väliin.

Taas alusta, nyt päästiin jo kunnolla vauhtiin, kepit haki hienosti sylkkärillä ja vauhtia piisasi. Puomi oli radalla kahteen kertaan ja sille tultiin esteen kautta suorassa linjassa. Nyt tuo entinen puomikammoinen tuli niin lujaa ettei takajalat enää pysynyt puomilla vaan tippui sieltä alas. Onneksi sentään tuli nätisti alas eikä siitä tullut sen enempää. Radalla ei siis ollut isompia ongelmia, paitsi koiran vauhdin kanssa.

Roni tosiaan on kehittänyt älyttömän raivon tekemiseensä agilityssa. Se käy niin kuumana että mua alkaa hirvittämään. Pääsiäisenä Muhoksen häntä ja panta hallilla, vai mikä se nyt onkaan, ei putket pysyneet yhtään paikoillaan. Siellä on umpisurkeat painot mutta kuten Pikkusaaren Aino sanoi, se menee putket niin raivolla.. Kontaktit on kunnossa, jos hidastan omaa liikettäni, eli ne ei ole niin paskana kuin ajattelin. Mutta tuo vauhti, nyt se tulee lujaa puominkin. Olen tottunut että pysyn hyvin mukana kun se tekee puomin, nyt näin vain kun jotain mustavalkoista suhahti ohitseni. Piru, tää pitää ottaa huomioon. Keinulle sitä pitää jarruttaa reilusti. A:llekin se tulee järkyttävällä vauhdilla jo ylösmenolle, loikka harjan yli ja stoppi, kyl hirvittää :/ Mut nyt mennään näillä kisoihin, tiedostaen että sieltä tulee ohjus joka menee lujaa.

Kisojen jälkeen aletaan panostamaan kontakteihin, ne täytyy saada itsenäisiksi ja keinun erottelu selväksi että loppuu nuo lentokeinut. Mun pitää käyttää aksassa samaa mielentilan hallintaa kuin tottiksessa, että saan ton vietin hallittua, loukkaa muuten kohta itsensä.


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nostetaan rimaa, ja heti kerralla kunnolla

Pari päivää sitten julkistettiin uutinen että vuoden 2015 Agilityn Sm-kisat järjestetään Oulussa. Siitä se ajatus sitten lähti, ja karkasi sfääreihin. Noihin geimeihin on päästävä mukaan. Ajattelin tämän jo syksyllä kyteneen ajatuksen julkistaa jotta treenaamiseen tulee oikea draivi enkä pääse luistamaan. Lyön nyt sitten tavoitteeksi päästä ronin kanssa mukaan 2015 Agilityn Sm-kisoihin. Itse kisoihin ei tule tulostavoitteita.

Ja mitä tämä tarkoittaa? Nostan agilityn nyt ykköslajiksi, aloitetaan armoton treenaaminen. Ilmoitin jo ensikesän treeniryhmän ohjaajalle että ruoska saa heilua, ei armoa. Ja tietty kisata pitää myös paljon, tällä yhdellä ykkösten nollalla olemme aika kaukana 7 nollan kolmosluokasta vaatimuksesta. Onneksi mulla on muutama treenikaveri jolta saan tukea (ja ruoskaa) tavoitteen kanssa.

Tiedostan omat heikkouteni, mutta siitä huolimatta tiedän että tuo tavoite on mahdollista saavuttaa. Tiedostan missä pitää petrata, eritoten jätän hyödyntämättä osan nopeudestani. Mutta eritoten tiedostan myös vahvuuteni. Vähäpätöisimpänä ei ole ainakaan mielenhallinta. Eikä ainakaan se että mulla on mahtavan hieno koira joka antaa paljon anteeksi mun virheitä. Tässä jää vuosi ja kuukausi aikaa kerätä ykkösistä 2, kakkosista 3 ja kolmosista 7 (joissa pitää olla mukana tupla) nollaa. Aloitetaan lauantaina.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Kesäkausi ja aksaa, jee!

Kävimme tänään treenaamassa aksaa ekan kerran omalla kentällä. Toisen kontin lukko oli ruostunut jumiin niin treeni typistyi A - mutkaputki - kepit rallatteluksi, mutta siinähän on ne meidän tärkeimmät treenattavat. Keppejä saimme monesta kulmasta, myös kovasta vauhdista putkesta tullessa. Samaten A:ta saimme putkesta tullessa ja putkivetoisena.

Kepeissä avokulma tuottaa vielä ongelmia mutta ihan hyviä toistoja saimme niihin. A:lle roni on kehittänyt ihan järkyttävän vauhdin. Ekan kerran putkesta tullessa tömäytti ylöstulolle niin vauhdilla että säikähdin. Sen jälkeenkin tuli harjan yli sellaisella loikalla että oikeasti alan miettimään niitä juoksukontakteja A:lle. Jokatapauksessa, se edelleen osaa stopin jos autan vähän liikkeellä sitä. Putkivetoisena kyllä helposti varastaa. Eli ei ne kontaktit nyt niin pilalla ole. Kepitkin onnistui nyt hyvin putkesta vauhdilla.

Bradin kanssa otimme sit putkea eri kulmista ja se selkeästi alkaa homman hiffaamaan. Ei enää ongelmia luopua palkasta ja irtoaa putkelle. Nyt aletaan bradinkin kanssa sit oikeasti treenaamaan, kuhan saadaan toisesta kontista hypytkin ulos. A:lla kävimme tutustelemassa. Syksyllä jäimme siihen että harjan yli tuleminen oli vaikeaa. Tänäänkin se oli vaikeaa mutta ekan kerran sen ylitettyään siinä ei enää mitään ollut. Mutta kaikkein parasta oli tuo palkasta luopuminen, nyt ollaan asian ytimessä.

Huomenna loppuu ilmo okk:lle mut taidan vielä ne skipata, tulee niitä kisoja. Kemiin jos laittaisi tähtäimen.


perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kesäkausi jee!

Avattiin kesäkausi kentällä keskiviikkona, kenttä on jo hyvässä treenikunnossa ja aksatkin aloitetaan varmaan pääsiäisen aikana. Ronille ja bradille otin iha perustreeniä kun taas uusi paikka. Mielentilat pitää ajaa kohdalleen taas ulos että keskittyminen pitää. Bradi oli ihan kohtuullisessa mielentilassa mutta nokka meinasi käydä silläkin. Ronilla kävi nokka ja pää pyöri mutta lopuksi sekin alkoi keskittymään. Sekin on aika hyvin alkaanut häiriöistä aktivoitumaan leluun.

Aksakisoihin tekis mieli mutta viime vuonna hyvin rikotut kontaktit kaipaisi vahvistusta kun stopista ei ole enää tietoakaan. Ehtiiköhän 2 viikossa korjata niitä kisakuntoon. Puolustukseksi voi kuitenkin lukea ettei roni ole yhtäkään kertaa jättänyt kontakteja ottamatta. Keppejä pitäisi myös vahvistaa. Eli keppi-kontakti rälläystä luvassa.

Bradin jalka on nyt viimein taas terve. Vielä näkee missä haava oli mutta pinnat on hyvin parantuneet eikä se ole aikoihin sitä aristanut. Nyt alkaa sitten treenaaminen ja sormet ristissä toivon että pysyisi ehyenä, mut ton kahelin kanssa sitä ei voi tietää.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Harrastuskoiran elämää vertauskuvin

Nyt kun olen itse tajunnut mikä merkitys ohjaajalla on koiran toimintaan ja kuinka paljon me ohjaajat annamme tahattomia signaaleja koiralle, yritän avata ajatuksiani vähän vertauskuvin. Sori vaan kaikki treenikaverit mutta tulen entistä kovemmalla kädellä puuttumaan myös teidänkin tekemisiin. Mutta nyt otan esimerkiksi oman ammattini, maalarin. Pyrin välttämään ammatttikieltä jottei siitä tule samaa hepreaa kuin vieteistä, päämääristä, konflikteista jne. Joidenkin karsastamasta johtajuusajattelusta huolimatta esimerkissä on pomo ja työntekijä.

Otetaan esimerkkinä omakotitalon remontti. Pomo tuo työmaalle juuri koulusta valmistuneen maalarin, antaa vehkeet ja sanoo että kuukauden päästä pitää olla valmista. Heti tulee ensimmäinen klikki, maalari on varmasti tehnyt kaikkea työmaalle kuuluvaa mutta näin ison kokonaisuuden hallinta ei onnistu, kokonaisuuden ketjutus ei onnistu. Tällä kokemuksella jonkun pitää olla pilkkomassa kokonaisuus pienemmäksi jolloin aloittelevakin siitä selviää, eli sanomassa että tee nyt tuo osio. Ja maalari saa palkan tästä.

No tehtävät on pilkottu pienemmiksi ja maalari maalaa ikkunoita. Pomo on selän takana vahtimassa, hoputtaa, nopeammin, enemmän. Maalari hermostuu ja maalaa lasille, siitä pomo huutaa EII!! Sen jälkeen onkin jo purkit nurin. Osa maalareista lähtee tässä vaiheessa itkien kotiin, toiset puree hammasta ja jatkaa. Mutta mikä on itsevarmuus jatkavilla kun pomo jatkaa samaa rataa?

Otetaanpa sama työmaa ja heitetään sinne 15v kokemuksen omaava maalari. Alussa sama homma, pomo tuo työmaalle tavarat ja sanoo että työmaa pitää olla kuukauden päästä valmis. Maalari miettii että onpa aika tiukka aikataulu mutta ei auta kuin alkaa toimeen. Maalari ketjuttaa hommat a-b-c-d-e-f ja homma tulee juuri ajallaan valmiiksi kun maalari tietää että tietyllä järjestyksellä homma toimii ja valmistuu. Pomo käy välillä työmaalla ja kysyy tuleeko homma valmiiksi, ollaan vähän jäljessä aikataulusta. Pomo lyö vähän painetta ja maalari kiristää tahtia, tietäen että päämäärään on edelleen mahdollista päästä. Kaivetaan turhaumasta vähän tehoja, "mitä tuokin tuohon tulee naputtamaan". Mutta maalari on oppinut hallitsemaan paineen ja pystyy paineenalaisenakin ketjuttamaan edelleen työnsä.

Mutta tällekkään maalarille ei pomon auta tulla selän taakse hoputtamaan ja neuvomaan, ei noin. Saati jos pomo häslää vieressä "äkkiä, nopeammin, nyt vauhtia". Joko maalari ottaa lopputilin, nakkaa pensselin pomon naamalle tai jokatapauksessa se vaikuttaa työntehokkuuteen. Varmakin työntekijä alkaa sähläämään, epävarmuus tarttuu.

Mutta jos aloittelevalle työntekijälle homma pilkotaan pienemmäksi, se suoriutuu niistä paremmin ja kokemuksen myötä voidaan kokonaisuutta laajentaa. Aloittelevallekin työntekijälle pitää antaa työrauha. Aloittelevakaan ei tarvitse pomoa viereen sähläämään. Saati kun kokemusta on enemmän, silloin on varsinkin tärkeä väistyä taka-alalle, antaa työntekijän tehdä työnsä.

Pointti tässä kirjoituksessa on se, että työt pitää pilkkoa riittävän pieniksi, pienikin epävarmuus ketjun seuraavasta osasta aiheuttaa ongelmia. Ja sitä ketjua ei vain voi koota ennenkuin sen jokainen osa on valmis. Tai ainakin se pitää ymmärtää ja olla välittämättä jos ketju katkeaa. Vaatimaan, tai antamaan painetta, ei voi alkaa vasta kun on sata varma että on tiedossa mihin tehtävään ketju jatkuu. Kieltäminen ja ohjaajan sählääminen ei tuota kuin negatiivisia ilmiöitä, lisää epävarmuutta. Ja kaikista tärkein, täytyy antaa rauha suorittaa haluttu tehtävä rauhassa. Se tilipussi palkkapäivänä on se minkä vuoksi suurin osa sitä tekee, ei se että pomo on tyytyväinen. Se että nämä kaksi asiaa kohtaavat, on se tavoite.

Opettakaa ketjun osat yksi kerrallaan vahvoiksi ennen ketjun kokoamista. Jos ketju ei kestä, se puretaan osiksi ja heikkoja osia vahvistetaan. Jos kokonaisessa ketjussa on mikään ongelma, puretaan ketju osiksi, vahvistetaan tarpeen mukaan ja tarkistetaan myös oma toiminta. Ja tärkein, lopettakaa se turha häslääminen ja antakaa koiran tehdä työnsä.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lyhyesti treeneistä

Töissä hiljaista, teenpä sit lyhkäsen treenipäivityksen, valitan puhelimella tulevia näppäin virheitä. Eilen kävimme hallilla tottistelemassa. Ronille oli kokeenjälkeinen palauttelu, eli perushelppoa treeniä. Roni tekee nykyidin niin makeaa, vahvaa työtä että nyt alamme olla sillä alueella että alamme treenaamaan. Bradikin oli mukana lievästä tassuvammasta huolimatta. Hektistä ohjaajalta ja koiralta, toinen pätkä oli jo parempi. Paranee se koko ajan. Nyt olen alkanut saada purettua jonkun jutun mikä aiheuttaa epävarmuutta. Toisella pätkällä lelun mälväys väheni ja tekemiseen löytyi ryhtiä, nyt sekin alkoi näyttämään jo paremmalta. Bradivaatii vaan tiukemman asenteen, selkeätjämäkät käskyt ja erittäin rauhallisen ja mustavalkoisrn ohjaajan.

Agia tekis mieli treenata mut ei pääse vielä kentälle. Kotipihalle ajattelin tehdä mini A:n jotta päästää vahvistamaan keppejä ja kontakteja. Seminaarin myötä vahvistui ajatus että meidän pitää päästä etenemään suoraviivaisesta ykkösluokasta sopivampiin, vähän haastavampiin ratoihin. Mun rytmitys on paljon parempi kun radalla riittää puuhaa takaakiertojen jne kanssa. Kisoihin siis pitäisi päästä.

Yhdestä pentuilmoituksesta tuli mieleen kokeilla kuinka bortsun saa äkkinäisestä näyttämään hurjalta suojelubortsulta, tästä ehkä myöhemmin lisää. ;)

torstai 3. huhtikuuta 2014

Hajatelmia taas vaihteeksi

Tokokokeen jälkeinen mietintä tauko, nyt pitää suunnitella miten tästä edetään. Koe oli siis välietappi, tarkistus siitä että olemme menossa oikeaan suuntaan. Nyt palaamme takaisin perusjuttuihin ja pohjan rakentamiseen. Mikään kiire ei ole edetä vaan saada tekeminen sille mallille että eteneminen on järkevää. Nyt tilanne on se että vietti on koko ajan nousussa mutta mielentila pysyy hyvin kasassa. Roni ei tohota, ei häslää, vaan suorittaminen on varmaa ja keskittynyttä, vietti on hallinnassa. Sekä agilityssa että tokossa. Agilityssäkin pysyy rimat ylhäällä, kuuntelee ohjausta mutta menee lujaa ja ennenkaikkea puhtaasti. Hyvästä viettitilasta kertoo seminaarin aikainen kuva, seuraus vietissä toimivan koiran huolimattomasta palkkaamisesta.


Seminaarin ratapiirrokset saan myöhemmin, ne ei taida tähän postaukseen ehtiä. Mut älytön hinku treenaamaan syntyi seminaarista. Ennen ekaa rataa jännitti kuin kisoihin olisi menossa. Katsomossa ihmisiä joita yleensä nähnyt vain SM-kisojen tuloslistoilla. Rata kuin suoraan samoista kisoista. Mut kun näin että muutkin on vain ihmisiä eikä se heillekään ole helppoa, eikä tauko ole vienyt meitä ainakaan huonompaan suuntaan, rentouduin ja sainkin radoista kaiken irti. Mun ohjaaminen on menossa kokoajan kohti sitä tilaa, jossa se vain tulee, miettimättä.

Olen nyt saanut kehuja useasta suunnasta rauhallisesta ja johdonmukaisesta koiran ohjaamisesta. Sekä olen nähnyt ettei se mahdotonta ole päästä treenaamalla korkeallekaan tasolle. Itseluottamus on hyvä, mä kehityn, koira on erinomainen ja vain taivas on rajana. Kovaa työtä niin eiköhän se tuloskin sitten tule. Ja ennenkaikkea se tulos tulee sitten sellaisella suorituksella kuin itse haluaa. Eikä tarvitse kiertää helpoimpia tuomareita saadakseen koiranettiin tuloksia. Ja vaikka ei tulosta tulisi, niin aivan älyttömästi opin koko ajan. Ja kun pohjat on hyvät, tulee jossakin vaiheessa eteneminen tapahtumaan nopeastikin.

Seminaarissa ja sen jälkeen mietin jatkuvaa vänkytystä agilityn estekorkeuksista ja kuinka pikkumakseilla on vaikeaa. Seminaarissa oli pirun nopeita koiria, alkaen 45cm säkäkorkeudesta, joilla ei tosiaankaan ollut ongelmia 60cm esteiden kanssa. Se vain on niin että kun fysiikka ja rakenne on kunnossa, hyppytekniikka kohdallaan, ei tuo ole korkeus eikä mikään.

Bradista sen verran että seuraamisen alkeet, maahanmenot jne alkaa olla hyvin hallussa, jatkuvat sairaslomat vain seisauttavat treenit. Taas on tassu kipeä, ei tykännyt vasta parantunut haava sisarusten kanssa juoksemisesta. Mutta parannellaan nyt kotona. Hakuhommat on taas ollut molemmilta jäissä, sekään ei edisty. Ronin nouto on kanssa jäänyt niin vähille ettei sekään ole edistynyt. Se täytyy nyt ottaa työn alle kun siihen tökkää monet jutut.





tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kokeita ja koulutusta

Yritänpä purkaa välissä viime aikojen tapahtumia. Aloitetaan lauantain tokokokeesta ronin kanssa.
Koe oli samassa maneesissa kuin eka kokeemme vuosi sitten, tuomarikin oli sama Heli Kelhäälä.

Luoksepäästävyys 8, hyppäsi piru tuomaria päin, mutta hyväntahtoisesti.

Paikkamakuu 8, vähän haisteli mutta pisteet lähti että nousi vasta toisella.

Seuraamiset 9 1/2, rokotti muutamasta istumisesta ennen käännöksiä. Sama vapaana. Molemmissa painoi liikaa.

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 9, jäi hetkeksi empimään seisomaan.

Luoksetulo 9, jäi kauas.

Seisominen seuraamisen yhteydessä 0, painui empimisen jälkeen maahan.

Estehyppy 9, otti muutaman askeleen mun palatessa viereen.

Kokonaisvaikutus 10, mun ohjaaminen on kuulemma erinomaista.

Kokonaispisteet 162 ALO1 sij. 8/8

Paikalla oli videokuvaaja ja olimme kaikkien aikojen eka koirakko joka kuvattiin automaattikameralla. Ohjaajalle ranneke käteen ja kamera kuvaa automaattisesti.

http://www.filmme.tv/en/site/KorpelanTalli/oht0BoA73AZJ06nq

Kokeessa ei ollut isompia tavoitteita kun keskeneräisenä sinne mentiin. Ainoa tavoite oli tsekata mielentila ja saada koe vedettyä läpi hyvässä tilassa. Ja se onnistuikin kohtuullisesti. Pari missiä ohjaajalta ja alkuvaiheen hienoinen ongelma mielentilassa korjaantui loppua kohden, hyvin tyytyväinen olen suoritukseen. Tekninen osaaminen ei ole vielä mallillaan, tekniikkaa päästään vasta treenaamaan nyt kun mielentila alkaa olla kohdallaan.

Tekniikka määristä kertoo äkkiä lasketut treenimäärät. Kesäkuun jälkeen olemme treenanneet paikkamakuuta 2, liikkeestä maahanmenoa 5, liikkeestä seisomista 10, luoksetuloa 5, edestä sivulle siirtymistä 0 ja hyppyä 3 kertaa. Tämä vahvistaa vain mielipidettäni että kun asioita tekee oikein, ratkaisevaa ei ole mielettömät toistomäärät kokonaisissa liikkeissä, vaan oikeiden palasten vahvistus. Palasina tietty on eriasioita vahvisteltu xxx määrä. Mut tästä on hyvä jatkaa, nyt aletaan pääsemään asiaan.

Kokeen jälkeen lähdimmekin suoraan ajamaan Espooseen. Missattiin tammikuussa bradin synttäribileet niin nyt ajettiin hotelliin 3 yöksi tarkoituksena tavata bradin kasvattajaa, emää, sisaruksia ja niiden omistajia. Samalla osallistuimme bradin emän kasvattajan, Alen marekovicin vetämään agilityseminaariin. Alen on kroatiasta ja moninkertainen MM-kävijä. Sen lisäksi tykkään älyttömästi hänen ohjaustyylistään ja hänen videoitaan olen paljon katsellut.

Sisarukset on hämmentävän saman oloisia, ja näköisiä. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää. Roopen ja Muusan kanssa bradi pääsi juoksemaankin, Bess ja Niitti oli saikulla. Koirat sopeutui hyvin nopeasti hotellielämään, on ne niin helppoja matkaseuralaisia.




Itse kurssi taas oli todella mielenkiintoinen. Maanantai aamulla ajelimme hallille rakentamaan rataa ja meinasi tulla pupu pöksyyn. Yli kuukauden treenitauon jälkeen 35 esteen SM-tason rata, WTF, nyt olen väärässä paikassa. Joka toinen este vielä takaakiertona, välillä vauhtisuoran päässä. Eka mentiin rataa itekseen ja toisella kierroksella sit kouluttaja puutui vasta toimintaan. No ehän mää tahtonut rataa muistaa, mut se oli onneksi isoin ongelma. Teemana oli nimittäin takaakierrot ja niihin uusi ohjaus, vastakäsi. Onneksi ohjaus oli kaikille uusi ja olimme samalla viivalla. Mulle ohjaus iski heti, tää on mun juttu. Tällä ohjauksella pääsimme eroon ikuisesta ajoitusongelmasta takaakierroilla. Samalla toteutuu mun tavoite, vähemmän liikkumista ja yksinkertainen ohjaus.

Loppujen lopuksi mulla ei suurempaa hävettävää radalla ollut. Ja roni sai Alenin moninkertaiset kehut, oli vielä bradin kasvattajalle autossa ronia kehunut. On kuulemma erittäin voimakas ja nopea koira, kyllähän mä sen tiedän. Varoitteli vaan että pidän huolen että minä päätän mitä tehdään ja mihin mennään, roni haluaisi kovasti tehdä omia ratkaisujaan. Yhdellä esteellä väittelimme ronin kanssa pitkään teemmekö front crossin vai rear crossin, mä siis yritin front crossia. Kyllä mä lopulta voitin. Myös yleisöstä kuului ihasteluja ronista, ja se vaan vahvistaa käsitystäni uudesta ronista jonka olen saanut kaivettua esille uuden koutsin myötä. Roni on vahva koira. Mutta kiitos siitä osoitetaan koutsille joka on laittanut ohjaajaa ruotuun.

Tiistaina toinen päivä. Radalla oli taas 31 estettä, aavistuksen kuitenkin suoraviivaisempi mutta edelleen paljon takaakiertoja ja muita kikkoja. Nyt ymmärsin jo heti alussa jättää täyden radan opettelun kesken ja keskityin kahteen pätkään joissa oli kinkkisimmät kuviot. Tämä oli hyvä ratkaisu keppikulman ollessa ronille liian vaikea enkä ajanut tuonne asti keppejä treenaamaan. Alen ymmärsi tämän heti. Jatkoimme vastakäden takaakiertoja jotka istuvat mulle kuin nappi paitaan. Ja roni lukee ne niin hienosti, ei enää kieltoja ja mä pääsen irtaantumaan esteeltä nopeasti. Ja ennenkaikkea ohjaus pysyy simppelinä. Toinen päivä meni myös aika putkeen, olin tyytyväinen itseeni. Ja eritoten roniin.

Alen näytti ronin kanssa muutamia kohtia ja A-M olikin sanonut laidalla et se on ihastunut roniin ja haluaa tehdä sen kanssa :) No ronillehan on sama kuka siellä lelun toisessa päässä roikkuu. Niin hyvässä mielentilassa se on aksassa. Jokohan mä olen hehkuttanut sitä tarpeeksi? Jäi vaan niin hyvä mieli että ulkopuolisetkin näkee koirassa jotain erityistä. Mutta tästä olen jo aiemminkin kirjoittanut, mitä olen alkanut nähdä siinä ja mitä tottiskoutsi sanoi jo kesäkuussa.

Kurssilta jäi mieleen seuraavia asioita. Pidä ohjaukset simppelinä, minäkin sain palautetta että ajattelen liian hankalasti. Käytä jalkoja, jätän suurimman osan nopeudesta hyödyntämättä. Käytä ääntä apuna tiukoissa paikoissa. Ohjaukseni on hyvää, rauhallista, ei turhaa hätäilyä mutta mun pitäisi luottaa enemmän itseeni. Ja tärkeimpänä asia johon itse käytän vertauskuvaa: ensin pitää opetella säännöt, ennenkuin niitä voi alkaa rikkomaan. Eli ensin on opeteltava perusasiat, ennenkuin voi alkaa hifistelemään. Reissu valoi kuiten uskoa, ei ne mitään jumalia ole nuokaan jotka huipulla ovat, inhimillisiä ihmisiä :)