maanantai 6. huhtikuuta 2015

Hyvä koira, parempi koira?

Aika usein harrastajien puheissa/kirjoituksissa kuulee sanonnan "hyvä koira sitä ja hyvä koira tätä". Siitä puhuu aksaajat, pk-harrastajat, mitäänharrastamattomat ja suojeluharrastajat. "Hyvä pentu" "hyvä koira" kuulee jatkuvasti jossain. Olenkin miettinyt noiden myötä mitä tarkoittaa hyvä koira. Mun kokemuspohja ei riitä määrittelemään edes omasta mielestä hyvää koiraa, ehkä joskus. Siksi avaankin vain tämän hetken ajatuksia asiasta. Sen olen huomannut että oma mielipiteeni ei ihan kohtaa yleisen mielipiteenkanssa. Johtuen ehkä siitä että olen päässyt erityiseen oppiin ja opettajani on avannut koirien ominaisuuksia minulle todella paljon. Mietiskelyni koskee lähinnä harrastuskoiria, ei erityisesti kotikoiria.

Paljon kuulee kehuttavan ominaisuuksia: taistelutahtoinen, kova, rohkea ja saalisviettinen. Harrastuskoiran pennun pitää olla rohkea, se ei saa säikkyä mitään. Kaikista paras pentu on sellainen joka ei pelkää mitään, ei reagoi asioihin mitenkään. On se kova ja rohkea, tosi hyvä pentu. Helppohan sellaisen kanssa on periaatteessa kulkea. Ainut vaan että sellainen tappaisi itsensä alta aika yksikön jos ei omistaja ole suojelemassa, se kun ei osaa pelätä mitään. Pennun pitää myös roikkua lelussa kiinni vaikka mitä tapahtuisi, silloin sillä on riittävästi saalisviettiä. Pitää olla niin kova ettei välitä ohjaajan epäreiluista huomautuksista kun jotain menee väärin.

Jos pentu reagoi asioihin, ei pysty keskittymään eikä leiki häiriössä, on se aina huono asia. Tietenkin se on huono asia, sellaisen pennun kanssa vaaditaan ohjaajalta paljon enemmän taitoa, sekä malttia odottaa koiran kehittymistä. Koiraa pitää osata tukea oikeissa kohdissa, pitää osata vahvistaa oikeaa käytöstä eikä missään nimessä vahvistaa ei toivottua käytöstä. Ja millä vahvistetaan kun ei koira huoli namia eikä lelua. Ihmiset tahtovat lokeroida koirat aika yksitotisesti. Terävä koira on sellainen joka reagoi näkyvästi, eli se puree, haukkuu jne. Vaikka yhtälailla terävä koira on sellainen joka vain kääntyy katsomaan mitä tapahtuu, tai jopa varmuuden vuoksi väistää. Hyvän pennun kanssa päästään treenaamaan heti pennusta asti ja se on nopeasti koekunnossa.

Tämmöinen koira pelaa suht puhtaasti saalisvietillä. Sitä on helppo kouluttaa kun viettiä riittää heti pennusta asti eikä mikään sitä hetkauta. Toisen tyyppinen koira on monesti taas jo pentuna paineistettu ohjaajan turhautumisen vuoksi. Ei ole saalista ja luonnekin on pehmeä. Bradihan on aikalailla ton yleisen näkemyksen mukainen hyvä harrastuskoira, eikä siinä olekaan mitään vikaa. Mukava sen kanssa on treenata. Ei se edelleenkään mitään osaa pelätä eikä mikään estä sitä juoksemasta kahta kertaa peräkkäin olohuoneen pöytään pahki, ihan vain sen vuoksi että olen menossa takapihalle.

Roni taas on erityyppinen, se ei ole siihen pöytään juossut ikinä pahki. Se on reagoinut monenlaisiin asioihin pentuna, se on paineistunut ohjaajasta helposti eikä saalista tuntunut löytyvän. Mutta kun koiran itsevarmuutta on vahvistettu siitä alkanut paljastumaan ihan erityyppinen koira. Ongelma on ollut tottiksessa ja muissa tilanteissa joissa koiran pitää toimia lähellä ohjaajaa. Aksassa ja haussa se on toiminut paljon paremmin. Tottiksessa "pidä tunkkis" roni on tullut aika usein esille. Jos se kokee tilanteen epäreiluksi tai vaikeaksi, se väistää helposti passiiviseksi. Sittemmin tilannetta on saatu aika hyvin korjattua ja roni alkaakin treeneissä olemaan suorastaan röyhkeä, ja haastaa mua jo

Mutta siis aiheeseen taas. Jälkimmäisen tyypin koirat oikein koulutettuna kerää ihailua. Oikealla ohjaajalla oikein vietynä tän tyypin koirat on aikuisena vahvoja, voimakkaita ja se näkyy niiden tekemisestä. Niiden olemuksesta, tekemisestä ja viestittämisestä näkyy se että niillä on sisällä jotain jota kaikilla ei ole. Ekan tyypin koiratkin ovat hyviä, mutta niistä tahtoo puuttua sellainen voima, jonka mä koen tärkeäksi asiaksi. Niiden tekeminen on lähinnä sitä että ne odottaa palloa, toisen tyypin koirat elää sille että ne saa "tappaa" saaliin.

Tästähän tulee pk-puolella käytettävät nimitykset saalispuolenkoira "saalispimpula"  ja puolustuspuolen koira "aggressiokoira". Saalispuolenkoira raastaa ja repii, se kiipeää kyllä vaikka puuhun pallon perässä. Puolustuspuolenkoira ei taas turhia hätiköi, puuhun se kiipeä jos se kokee sen tarpeelliseksi. Saalispuolenkoirat menee helposti hektiseksi, tekeminen menee sähläämisen puolelle. Puolustuspuolen koirat taas tekee vain juuri sen mitä pitää, tehokkaasti mutta ei niin näyttävästi. Suojelussa paljon kritisoidaan arvostelun menemistä saaliskoirien suuntaan, arvostetaan nopeuttä, sähäkkyyttä ja jopa hektisyyttä. Siksipä sielläkin materiaali painottuu saaliskoiriin. Voimakkaat (henkisesti), vahvat aggressiokoirat on katoamassa. Niiden kanssa on hankalampi löytää yhteistyötä, niiden tekeminen ei ole niin näyttävää ja pisteitä ei tule.

Silti sellainen koira oikein koulutettuna on se joka (ainakin minut) saa ihastumaan, sen tekeminen puhuttelee. Siksi mietinkin käsitettä "hyvä koira". Onko hyvä koira sellainen että suuret massat voi sen kouluttaa, se kestää paljon ohjaajan virheitä eikä varsinkaan pelkää mitään. Vain onko se kuitenkin koira, joka vaatii taitavampaa ohjaajaa löytääkseen yhteistyön ja ominaisuudet. Mutta joka oikein vietynä, aikuisena on voimakkaampi, tehokkaampi eikä moottorista lopu ikinä virta. Mun mielestä se on jälkimmäinen. Mulle on tärkeämpää tehokkuus, voima ja tunne.

Näkemys hyvästä koirasta on aina objektiivinen. Suuri osa harrastajista arvostaa saalispuolen koiraa joka on helpompi kouluttaa. Mä taas arvostan puolustuspuolen koiraa josta on saatavissa enemmän voimaa irti. Toivonkin ettei ne katoa kokonaan, niitä kun ei pidetä arvossaan. Siksi olen miettinyt ronin antamista jalostukseen. Siinä olisi ominaisuuksia joita ei usein bortsuissa näe. Mutta ehkä vielä odotan että saan tuloksia myös paperille näkemykseni tueksi. Tosin muutama mun arvostama kokenut ihminen on ronia kehunut, nimenomaan siinä että se erottuu massasta.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Bradista ja sen kouluttamisesta ja kouluttamisesta ylipäätään

Mä olen bradista kirjoitellut aika vähän. Sen kanssa olen ollut ihan uudella alueella, taas. Se on aivan erityyppinen koira kuin aiemmat. Eikä ajatus "sen kanssa osaan jo välttää virheet" ole kohdannut todellisuutta. Siinä on paljon hyviä ominaisuuksia ja siitä tulee kyllä vallan mahtava harrastuskoira. Bradi on taistelutahtoinen, erittäin saalisviettinen, vilkas mutta toisaalta hyvähermoinen. Eli se ei ääntele vaan hermorakenne kestää ton kaiken vietin mitä pienessä bortsussa on yllin kyllin.

Bradi oli pentuna terrierimäinen kauhukakara, oli erittäin kova enkä meinannut saada siitä "otetta". Ensimmäisen viikon lapset kulki kauhun vallassa hiipien seinän vieriä ettei vaan naskalihampainen piraija hyökkää kiinni. Mäkin jo mietin että minkä pedon olen mennyt ottamaan. Useammat housut repeytyi lapsilta mutta muuten se ei ole silti tuhojaan hirveästi tehnyt. No suht nopeasti saatiin tämä vaihe kitkettyä.

Edelleen epäilen että Helsinki-Vantaan lentoasemalla vietetty kolmituntinen taipaleemme alussa sai välillemme syntymään sellaisen siteen etten ole ennen kokenut. Bradi ei ole ikinä oikeastaan nähnyt eikä kuullut mitään muuta ympärillään, mä olen sen maailma, se palvoo mua. Roni lähtee muiden mukaan, se tekee esim aksaa toisten ohjaamana mutta bradia ei hetkeuta vaikka kuka tekisi mitä jos vaihtoehtona on olla mun kanssa.

Nyt vanhemmuuten bradista on tullut nöyrä ja ohjaajapehmeä, hyvinkin ohjaajapehmeä. Saalis, tempperamentti ja taistelutahto ei ole hävinnyt mihinkään mutta ne yhdistettynä pehmeyteen on haastava yhdistelmä. Onneksi bradi on lähdetty rakentamaan hyvin operantisti, yhdistettynä viettiteorioihin. Jos nyt kaikki ei pidä sitä operanttina kun lelu on näkyvissä ja koira patoaa siihen. Eli on päästy hyödyntämään koiran aktiivisuus ja vahvistettu oikeaa tekemistä lelulla. Bradia ei ole imuteltu kuin ihan muutamia kertoja pentuna, muuten esim seuraaminen on rakennettu lelu kainalossa.

Eli bradin on annettu nousta korkeaan viettiin mutta samalla se on pennusta asti opetettu se vietti patoamaan. Eli palkalle ei pääse kuin patoamisen ja oikean tekemisen kautta. Tällä on saatu aikaiseksi teknisesti hyvin virkamiesmäistä tekemistä, mutta vietissä jossa koira on räjähtämäisillään. Tämä on tietty tuonut omat ongelmansa. Ollaan koko ajan oppimisalueen ylärajoilla josta johtuu että oppiminen hidastuu ja toistoja tarvitaan paljon. Tosin tätä varmasti tasapainottaa se että koira toimii alusta asti korkeimmassa mahdollisessa vietissä eikä sitä tarvitse opettaa uusiksi aina kohonneeseen viettiin eikä koira karkaa tulevaisuudessakaan yli osaamisalueen.

Tästä on tullut myös esiin jumimista, eli saalistiltti. Koira on korkeassa vietissä ja tekeminen tuottaa painetta kun koira ei ole ihan varma mitä tekee. Painekattila ei kestä kaikkea ja toiminta hidastuu. Bradi on hidastellut esim istumisissa ja maahanmenoissa. Tästä on päästy poistamalla painetta tekemisestä mustavalkoisuudella. Eli tekemällä koiralle kriteeri selkeäksi. Käytännössä siis toistoilla että koira tietää mitä siltä halutaan eikä ole reagoitu väärään tekemiseen. Eli vireeseen ei ole puututtu tekohengittämällä sitä alaspäin tai palkkauksia muuteltu. Mulla on vahva usko tekemiseemme jota tosin on vaikeuttanut viime vuoden sairaslomat. Mutta nyt kun ollaan päästy treenaamaan säännöllisesti, on edistystä tullut reilusti. Seuraaminen on kohta koetasolla ja aloon on tarkoitus ennen uusien sääntöjen tuloa.

Vaikka bradi on ohjaajapehmeä, on se ympäristölleen kova. Se ei reagoi millään lailla ääniin, alustoihin tms. Se on jopa tyhmän rohkea. Sen mentaliteetti on "miksi kiertää kun pääsee ylikin". Minä kävelen takaovea kohti niin bradi saattaa katsoa minua ja kävellä pöytään pahki, mutta se ei estä sitä tekemästä samaa seuraavalla kerralla. Olenkin sanonut että jos nuo bortsut eläisi luonnossa, ei bradi olisi elänyt yli puoli vuotiaaksi. Olen myöskin sanonut että saalisvietin ja järjen summa mahtaa olla vakio. Bradi ei ole nimittäin se kirkkain kynttilä. Ei se nyt tyhmäkään ole mutta roniin verrattuna.

Kova saalis, kovuus ympäristölleen ja puuttuva hienotunteisuus vieraita kohtaan tekee sen että haluaisin tehdä siitä haukkuvan hakuun. Noutohan sille tulee luonnostaan joten rulla olisi siksi luonnollinen valinta. tosin katson että ominaisuudet riittää haukkuvallekin ja haluaisin oppimismielessä sitä alkaa kouluttamaan. Remuhan oli haukkuva, mutta silloin en tiennyt mitään kouluttamisesta. Jälkeenpäin ajateltuna oli tuurissaan että remu oli niin korrekti haukkuja. Vahvan agression, röyhkeyden ja kovuuden omaava koira haukkuvana, ongelmia olisi varmasti tulevaisuudessa tullut.

Haukun sävy ja elekieli maalilla olisi kokeneemmalle sitä ennakoinut. Tosta haukun sävystä ja mitä se ilmentää puhutaan ipo-piireissä paljon. Osalle riittää että koira haukkuu, osa ei osaa mieltää että haukkuja ja koiria on erilaisia. Saalisturhaumalta tuleva haukku on ihan erilaista kuin haukku aggressiolta. Ja remun kanssa olisi ollut todennäköistä että haukkuun olisi tullut lisää aggressiota. Silloin noviisi ohjaaja ja kokemattomat maalimiehet olisi ollut ihmeissään. Näin jälkeenpäin opittuna merkit olivat jo ilmassa.

Edelleen koiran kouluttaminen ja erilaisten asioiden oppiminen on minulla pääosassa tekemisessä. En kouluta koiria tuloksien kiilto silmissä. Tämä tuli taas aksatreeneissä esille. Sain parilta ihmiseltä moitetta että jos teen virheen, luovutan enkä yritä jatkaa. En tietenkään, en halua edetä "pelastelemalla", varsinkaan treeneissä. "Tosta tulee tapa ja teet sitä kisoissakin" sanoivat. Niin, en mene kisoihin sillä mielellä että haluan nollan millä tahansa suorituksella. Haluan olla tyytyväinen suoritukseen ja nollat tulee sen kautta. Pelastelun kautta tullut nolla tuntuisi varmasti samalta kuin viimeisin tokokoe. Ärsyttää vieläkin että saimme niin huonolla suorituksella ykköstuloksen. Kun oikeasti olisimme joutaneet treenaamaan lisää. Ei siis ihme että ko. tuomarin kokeet on täynnä hyvin nopeasti.

Oppimisen vuoksi olen todella innoissani että pääsen kunnolla paimentamaan ensi kesänä. Paimennuksessa ollaan koiran koulutuksen alkulähteillä. Ei ole hihnaa, ei naksutinta, ei nakkeja eikä leluja. On vain hirveästi viettiä, painetta, väistämistä, rauhaa ja viettipäämäärää. Itse paimennuksesta en tiedä vielä mitään. Mutta onneksi mulla on nyt käsitys mitä siellä pellolla tapahtuu ohjaajan ja koiran välillä. Se että laji muuttuu, ei muuta koirankoulutuksen lainalaisuuksia. Oppimisteoriat, koiran psyykkinen hallinta ja vietit pysyvät samoina.

Siksi aion seuraavan, jonkun vuoden päästä tulevan koiran, ottaa sakemannin. Sen kanssa pääsen suojelu- ja ipokentille. Ja avautuu taas yksi mahdollisuus kehittyä ja oppia lisää koiran oppimisesta ja kouluttamisesta. Samasta syystä mietin osallistumista Oulussa järjestettävään seisovien metsästyskoirien kouluttamisseminaariin. Vaikka ei ole seisovaa koiraa, enkä metsästä, mutta mua kiinnostaisi oppia miten näille rakennetaan hallinta sinne kauas. Seisojat kiehtovat mua koirina, ja ominaisuudet joita metsästyksessä tarvitaan, liippaa hyvin läheltä mun mielestä täydellisen koiran ominaisuuksia.

Monesti kuulee "ei tässä lajissa" tai "ei tässä rodussa". Kyllä, kaikissa koirissa ja kaikissa lajeissa on samat lainalaisuudet. Lajien vaatimat ominaisuudet muuttuu ja koirien yksilölliset ja rodunomaiset ominaisuudet muuttuu. Mutta koirien oppiminen ja kouluttaminen ei perusrungoltaan muutu. Hakukoiran, seisojan tai aksakoiran kouluttaminen ei pohjimmiltaan ole erilaista. Tekniset hienoudet on vaan erilaisia. Eli jokaisessa autossa on renkaat ja ohjauspyörä, se mitä niiden ympärille rakennetaan vaikuttaa mitä sillä voi tehdä.