tiistai 27. joulukuuta 2016

Se pieni ero. Ei sitä voi selittää jos sitä ei ymmärrä.

Olen tätä kirjoitusta hauduttanut päässäni ja nyt sain lopullisen sysäyksen. Olen kyllä asiasta aiemminkin kirjoittanut mutta tänään asia tuli silmille. Erään ihmisen facebook-päivityksessä kokeneet sakemanni ihmiset puhuivat rodun muutoksesta. Saksanpaimenkoirista jalostetaan nopeampia ja saalisviettisempiä, kun halutaan niiden pärjäävät kisoissa malikoille. Mutta eihän se niin toimi. Kaksi erityyppistä rotua ja mennään perse edellä puuhun. Siinä kadotetaan rodun vahvuuksia kun lähdetään hakemaan toisen vahvuuksia. No jalostus se ei ollut tämän jutun teema.

Siellä joku sanoi hyvin, teho ei korreloidu saalisviettiin ja nopeuteen, mikä tosin äkkinäisen silmään on sitä tehoa. Onhan se näyttävää ja tehokkaan näköistä monien mielestä. Se teho, josta mä puhun voimana, taas tulee ihan muista asioista. Teho on sitä kun koiralla on viettiä, rohkeutta ja kuormituksensietoa. Tarkoittaa sitä ettei saalis ole ainoa aktivoitavissa oleva viettialue ja sitä kestää kouluttaa.

Asia tuli siis ilmi tänään paimennuksessa bradin kanssa. Bradillahan on toimintakykyä, saaliviettiä, tempperamenttia ja nopeutta yli oman tarpeen. Mutta ei se vaan paimennuksessa loista. Sillä ei oikein ole rohkeutta, eikä se kestä kuormitusta. Se on niin nöyrä ettei se uskalla tehdä omia ratkaisuja ollenkaan. En sano etteikö koulutuksessakin olisi vikaa. Mutta ei siellä silti tunnu ihan tarvittavia palikoita olevan. Sitä pitää käsitellä niin silkkihansikkain ettei mun taidot siihen riitä. Eipä onnistukaan kun koira pitäisi saada menemään yli vaikeasta paikasta eikä pystykään saaliilla viemään. Heitän siis hanskat tiskiin tuossa lajissa.

Siksi vaihdankin huomiselle tunnille ronit. Se opettaa mulle paljon enemmän. Nyt vain pikkuisen testaillaan kuinka se kestää. Epilepsia on niin salakavala ettei siitä tiedä mikä siihen vaikuttaa vai vaikuttaako mikään. Mutta, ronihan oikein nauttii pienestä kuormituksesta, ja painetta se kestää muutenkin enemmän. Se ei ole niin nopea tai saalisviettinen kuin bradi. Mutta voimaa sillä on paljon enemmän, se pyyhkii bradilla pöydän mennessään. Koulutettavuus sillä taas ei ole niin hyvä kun ei sitä nöyryyttä niin ole mutta se paikataan koulutuksen kestävyydellä. Se kestää tehdä virheitäkin ja se vastaa kyllä oikeanlaiseen koulutukseen nopeasti. Siinä oli syy miksi olisin halunnut sen jalostukseen vielä.

Tästä päästään taas aihetta liippaavaan asiaan. Monesti tulee keskustelua kun puhutaan koulutuksesta ja sen "iloisuudesta" tai "mukavuudesta". Aina välillä kuulee kun joku ei ole koirasta kivaa (yleistäen rankasti). Ajatellaan suurinta osaa harrastajista, he kouluttavat koiriaan jotta heillä on kivaa. Heillä on päiviä jolloin "koira nyt ei vain halunnut".

Jos taas ajatellaan vaikka rajavartiostoa, poliisia, lampuria tms töitä joissa käytetään koiraa apuna. Ei siellä voi yksinkertaisesti tulla päivää, ei edes hetkeä jolloin "koira nyt ei halunnut". Se on pirullinen tilanne jos koira ei uskalla käydä kiinni puukkomieheen vaan jää kuseksiin puskiin matkalla. Koiran pitää tehdä, vaikka se nyt ei sillä hetkellä ole kivaa. Sen tulee ohjaajalta tulevasta paineesta huolimatta pystyä tekemään tehtävänsä tarkasti ja loppuun asti. Siinä tulee se ero koiramateriaalissa ja koulutustavoissa. Harrastetaan tai koulutetaan työkoiraa, se on pari ihan eri asiaa.

Mä koulutan koiraa kuten työkoiraa. Tulevaisuudessa mulle on tulossa lampaita enkä usko ikinä olevani niin rikas että on varaa niitä kadottaa mihinkään "kun koiraa ei huvita". Harrastan myös pelastuskoiratoimintaa, vapaaehtoistyönä. Vaikka se on vapaaehtoistyötä, ei sinne pidä mennä katsomaan huvittaako koiraa. Siksi minua vähän oudoksutti kun keskustelimme pakkasrajoista. Kerroin meidän rajaksi -15 astetta, sen jälkeen homma menee epämukavaksi. Siihen tuli kuittia että ei oikeat etsinnät katso pakkasta ja pitäähän koiran rajat olla selvillä.

Oikea tilanne on eri kuin treenit. Jos 5v lapsi on hukassa niin ei sille ole pakkasrajaa. Toinen, pitäähän koiran rajat tietää. Kun mun koira on hälytysryhmässä, en mä siltä kysele húvittaako sitä. Sen pitää silloin tehdä kuten mä käsken. Ja siihen se koulutetaan, jos suinkin pystytään. Silloin sille on ihan sama mennäänkö pakkasella vai helteellä. Minun pitää itse tietää, mihin keliin sen voin vielä laittaa. Mutta edellä mainittujen juttujen vuoksi pitääkin olla erilaista materiaalia. Toiset on vähän helpompia, toiset vähän haastavampia.

Kaikille kaikkia mutta niitä vaikeitakin pitää olla, muuten ei riitä kunnollista materiaalia työkäyttöön. Ne tulee sieltä ihan samoilta kasvattajilta. Siksi en ole vieläkään ottanut sitä sakua. Se kun tulee sieltä työkoirapuolelta, sillä on voimakas puolustuspuoli eli se on kaksiviettinen. Sitä ei halllita pelkällä pallolla, se ei tee asioita huvikseen. Se tekee ne tosissaan, aina. Ja se pitää osata motivoida, että sitä kiinnostaa tehdä tosissaan. Tämän tyypin koira voi olla vaarallinen väärissä käsissä. Eikä sen kanssa varmastikaan menestytä kisoissa. Se ei tahdo taipua siihen muottiin. Mutta sen näkee, ja tuntee, sen voiman, ehtymättömän voiman. Se kun on saatu valjastettua käyttöön, koiraa huvittaa aina.

torstai 1. joulukuuta 2016

Huostaanotettu tarkkispoika

Mä olen useamman kerran vihjaillut bradista että se ei ole ihan penaalin terävin kynä jne. Nyt mulla on ollut tarve jonkun aikaa valottaa tätä puolta enemmän.

Kesällä kun roni sai kohtauksia ja sillä jäi vähän epävarma stressitila päälle. Muutamat olivat huolissaan että päästänhän sen pois jos se stressaa liikaa, jos se ei pysty elämään rentoutuneena. Jo silloin ajattelin että bradistahan tässä pitäisi olla huolissaan, se nimittäin ei rentoudu ikinä ja on jatkuvassa stressitilassa. Sille paikoillaan olo kotona on opittu tapa, ei se silloinkaan ole rento. Se on sekunnin sadasosassa pystyssä jos se tulkitsee jonkin käden liikkeen merkiksi että ehkä voisi tapahtua jotain.

Se saattaa tuona hetkenä kaataa olohuoneen pöydän ja jyrätä toiset koirat alleen kun se ampuu esim takaovelle. Ei, ei hätäisiä liikkeitä kotonakaan. Lenkillä se on omassa transsitilassaan ja paimentaa ronia. Se ei ole silloin tässä maailmassa, siihen ei saa juuri mitenkään yhteyttä. Maanista, erittäin maanista. Bradin ollessa 6kk, kysyi tyttäreni että nukkuuko bradi ikinä, se kun ei ollut sellaista nähnyt tapahtuvan. Ja pentukoirien pitäisi nukkua paljon, ainakin niin sanotaan. Nukkui se öisin, sen jälkeen kun oli hyökännyt minun kimppuun ja olin ystävällisesti klo 3 yöllä kertonut ettei nenän pureminen ole soveliasta. Ja roni ja remu oli kertonut että nyt nukutaan. Tai ainakin se makoili ja natoi muiden olla rauhassa.

Mitään mikä vaan pyörii, ei voi olla meillä esillä, se kyllä on sen jälkeen 24/7 leikkimistä. Pallot on takavarikossa piilossa. Lumihiutaleita se yritti pentuna alkaa metsästämään. Ihme kyllä se ei ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota esim autoihin tai pyöriin. Se saattaa nyt 4 vuotiaana lenkiltä takaisin päin tullessa juosta meidän omaan, parkissa olevaa autoa päin.

Sen maha reagoi esim treeniin tai metsälenkkiin menemällä sekaisin. 30min lenkillä ja se alkaa. Yöllä jos heräät niin se seisoo vieressä ja tuijottaa. Aamulla kun herätyskello soi, se syöksyy makkarin ovelle ryminän kanssa. Se on siis koko ajan kierroksilla, se ei oikeastaan koskaan ole rento. Tästä johtuen oma toiminta on korostunut, kotona kaikki toiminta pitää tehdä rauhassa. Ei saa hätiköidä ja esim ovea kohti kävellessä pitää katsoa ettei pienet koirat satu tulilinjalle, bradi kun ei väistä mitään tai ketään, se menee yli tai läpi. Se ei osaa säädellä omaa toimintaansa. Kaikki täysillä nyt.

Yksi ilta sen tajusinkin. Bradi on kuin erityislapsi. Neuroottinen, maaninen ja riippuvainen. Se tarvitsee normaalia enemmän tukea ja ohjausta, varmaa ja luotettavaa huolehtijaa. Sille on maailmanloppu jos sitä ei hyväksytä. Sillä on jonkinsortin eroahdistus, tai paremminkin läheisriippuvaisuus. Se on aika pehmeä ja nöyrä, piilottaen sen vilkkaan ja tempperamenttisen kuoren alle.

Se on kuin huostaanotettu tarkkispoika joka olisi helppo saada huonoille teille. Mutta se on paikassa jossa sitä ymmärretään, sille asetetaan rajat ja annetaan rakkautta. Sen pelastus on ettei se ole terävä eikä aggressiivinen. Mutta silti se voisi olla jossain ongelmakoira, me pärjäämme sen kanssa. Rakas se on, ja hellyttävä, mutta arki sen kanssa ei mitenkään päin ole helppoa. Tai on, kun sillä on tarkat rajat. Ja muistaa itse olla rauhallinen, todella rauhallinen.


torstai 24. marraskuuta 2016

Kuulumisia ja näkymisiä

Jos välillä ihan kuulumisia tänne.

Roni pärjäilee hyvin lääkityksellä, kontrolliaika pitäisi tilata jotta nähdään veriarvot. Samalla haastatella ell mahdollisesta kokeilusta ajaa alas lääkitystä. Kokeilla siksi että näkee onko se epilepsia, eli alkaako tulla kohtauksia kun vähennetään lääkitystä. Jos lääkitys saadaan alas, on kohtaukset luultavasti aiheutuneet jostain muusta syystä.

Roni kyllä elelee ihan normaalia arkea. Ihan normaaliksi se ei ole palautunut vaan persoonallisuudessa on muutos tapahtunut eikä takajalkojen hallinta ole ikinä palautunut ennalleen. Mutta se olikin ronilla aiemmin erinomainen. Huolimatta ongelmista pääsimme aksaamaan viime talvisen koutsin valmennukseen parille tunnille. Menimme siis 3.lk kisaavien mukana ihan täysillä. Totesimme että roni on harmittavan hyvä, siinä ei paljon 6kk tauko näkynyt. Paimentamaan en taida sitä uskaltaa päästää, se on henkisesti sen verran kovempaa hommaa.

Bradin kanssa paimennus joutui tauolle kun treenipäivä muuttui meille sopimattomaksi. Joulun välipäiviksi on tiedossa muutama paimennuskerta. Tottisteltu on sen verran että hieman tekee mieli alkaa tekemään koiraa vaikka tokoon. Pelastuskoiraprojektimme etenee siten että kotosalla olemme tehneet jonkinverran jälkeä ja ryhmätreeneissä hakuun ilmaisua ja olemmepa vähän hajureagointejakin. Kyllähän tuosta pelastuskoiran saa. Vaikka on se todella herkkä ja ohjaajapehmeä, oikein silkkihansikkailla käsiteltävä. Se peittää sen vaan vauhdikkaan kuorensa alle.

Minnille odotellaan juoksuja ihan näillä näppäimillä ja se lähtee kasvattajalle sitten astutettavaksi.

Mä taas olen katsellut ihan tosissaan jo pentumarkkinoita. Kun kaikilla muilla on jo pennut niin kyllähän munkin pitää saada. Kriteerit pentua kohtaan on kovin erilaiset kuin esim bradia etsiessä, saati ronia hakiessa. Bradia etsiessä hain voimakasta koiraa mutta sainkin hyvin saalisviettisen ja tempperamenttisen, mutten mitenkään voimakasta koiraa. Ronia hakiessa hain vain bortsua, sain koiran jolla edelleen mielestäni olisi jotain jota ei monella bortsulla valitettavasti ole, henkistä voimaa. Mutta nyt etsin vain perusterveistä linjoista, perushyvää bordercollieta. Päälajeina tulee olemaan aksa ja paimennus. Mutta ennenkin on sujuvasti vaihdettu lajia koiran ominaisuuksien mukaan.

Tuo voima on mielenkiintoinen asia. Moni ei sitä tunnista, sellaisia koiria kyllä monesti ihaillaan. Tiedän että sitä arvostetaan paimennuspiireissa vaikka se aiheuttaakin ongelmia monesti alkuvaiheen koulutuksessa tai jos ohjaaja ei osaa rakentaa suhdetta oikein. Siksi haen pentua puhtaista paimenlinjoista, en hae mitään erikoista pentua, haen paimennuslinjaista perusbordercollieta. Uskon että sieltä löytyy myös niitä voimakkaita. Ja sieltähän paimennuksesta kaikki bortsun hyvät ominaisuudet on lähtöisin. Minulle on ihan sama jos koira on vähän pitkärunkoinen kuten roni eikä siten ihanne aksaan. Tai että se ei kykene kepeillä maksimi pujotteluvauhtiin.

Haluan bordercollien joka on jalostettu alkuperäistä ajatusta kunnioittaen. Sellainen on varmasti minulle riittävän hyvä. Sellaisella on perushyvä fysiikka, se kykenee laukkaamaan lujaa ja sen voima suuntautuu eteenpäin eikä ylöspäin. Se kykenee hyppäämään esteiden yli ilman mitään ongelmia. Minun mielestäni perusbordercollie on hyvä koira. Monikaan näyttelylinjainen ei ole, omistajien vakuutteluista huolimatta. Hektisyys ei ole tekemisenhalua, terävyys ei ole voimaa, eikä kehässä ravaaminen ole hyvää fysiikkaa. Hyvää fysiikkaa on juosta 2km kelkan jäljellä keskinopeuden ollessa 45km/h. Roni kykenee siihen kylmiltään, samoin kuin hyppäämään metrisen yli paikoiltaan. Vaikka omaa suht suorat kulmaukset. Moni työlinjainen on hyvä perusbordercollie.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Milloin on aika päästää irti?

Novan blogista sain aiheen kirjoittaa uuden tekstin, Nova mietti tälläistä:

"Kuinka paljon olet valmis tekemään koirasi eteen?

Tätä olen pyöritellyt mielessäni usein. Kun koira voi huonosti, joutuu onnettomuuteen, on synnynnäisesti vähän vinksallaan, silloin minä mietin. Kuinka paljon olen valmis tekemään koirani puolesta?

Remun kanssahan tulimme lopputulokseen jossa päästimme sen kivuistaan siinä vaiheessa kun jalkojen hermotuksessa alkoi olla selkeästi puutteita, päästimme sen pois seisten omilla jaloillaan.

Bradinkin kanssa asia kävi hetken mielessä, onneksi olkapääleikkauksesta on hyvä ennuste ja bradikin siitä toipui hyvin. Tosin lähestulkoon joka lenkillä näen sen koko elämän vilistävän filminä silmien edessä. Jos koiralla on päässä reikä, ei siihen saa jälkikäteen asennettua sitä puuttuvaa ruuvia. Bradihan ei ole mikään ideaalikoira, se on ideaalikoira jos haluaa koiran jolla ei ole minkäännäköistä itsesuojeluvaistoa, kykyä rajoittaa menoaa eikä hirveästi aivoja. 

Ronin kanssa ajatuksen eteen jouduttiin alkukesästä. Ihan puskista tulleet epilepsiakohtaukset olivat kyllä järkytys. Voin tässä vaiheessa sanoa että on pirullinen sairaus, nivelvikojen kanssakin menee paljon mielummin. Olin oikeasti jo menettänyt toivoni, olin varma ettei tuo pääty hyvin. Roni sai niin tihein kohtauksia ja jälkitilat jäi niin voimakkaasti päälle. Lisäksi bordercollieilla ei ole paras mahdollinen vaste lääkitykseen. 

Mutta nyt, viimeisestä kohtauksesta on yli 2kk, lääkitys näyttää tepsivän. Ronin kropan hallinta ei ole palautunut takaisin kokonaan. Mutta se on palautunut niin paljon jotta sen kanssa on tehty mölliaksaa medirimoilla pariin kertaan ja se saa mennä rajoittamattomasti maastossa lenkillä. Bradin kanssa juoksemista pahassa maastossa vielä rajoitetaan. Mutta roni siis pystyy normiarkeen ja se on se määre jolla itse sitä määrittelen. Koiran tulee pystyä normiarkeen ilman rajoituksia, eli harrastelemaan jotain, lenkkeilemään ilman rajoituksia ja elämään. 

Jos koira ei siihen pysty, eli sen elämää joudutaan rajoittamaan, se kärsii jollain tavalla eikä hoitoennuste ole kohtuullinen, on ihmisen syytä unohtaa itsekkyys ja päästää se koira pois. Se pitää ymmärtää jo silloin koiraa ottaessa, me olemme jumalan asemassa eikä meillä ole oikeuttaa pidentää turhaan kärsimystä. Koira ei ajattele elämätöntä elämää, se elää hetkessä ja ne rakastaa juosta, ne rakastaa tehdä, yhdessä ihmisen kanssa. Ne ei rakasta elämää jossa jokainen ylösnouseminen, juoksuasken, hyppy, aiheuttaa kipua. 

Nykyään on eläinlääketiedekin kehittynyt ja asemat ovat enemmän liiketalouden ehdoilla joten lääkäreidenkin kanssa pitää olla tarkkana onko hoito enää tarkoituksen mukaista. Asemat kyllä tekevät vaikka mitä saadakseen ihmisten, eritoten vakuutusyhtiöiden rahat. 

Loppuun nopea harrastuspäivitys. Bradi on osoittanut hyviä ominaisuuksia pelastuskoiratreeneissä. Paimennuksessakin se on kiva, mutta se laji taitaa jäädä. Treenipäivä muutui meille sopimattomaksi. Ehkä mun pitää vain uskoa ettei tuo laji sovi meille, liikaa muuttujia että pääsemme treenaamaan. 


maanantai 26. syyskuuta 2016

Niille jotka ymmärtävät, ei tarvi selittää, Niille jotka eivät ymmärrä, on turha selittää.

Nopea päivitys, kello lähentelee puoltayötä. Mä olen nyt lähiaikoina ollut tekemisissä usean lajin aloittelijoiden kanssa. Siinä samalla olen tajunnut kuinka pitkälle olen tullut jo siitä. Välillä aloittelijoiden touhu näyttää turhauttavalta, jopa naurettavalta. Mutta... ihan samalta se on oma homma näyttänyt. Nykyään kun harvoin näyttää eksyksissä olevalta pikkulapselta hihna kädessään :) Olen uskaltanut alkaa tehdä.

Roni elelee sairaseläkeläisenä, pärjää normaaliarjessa ja taas on menty kohta 2 kuukautta ilman kohtauksia. Pärjää normaalilenkeillä ja kotitottistakin tekee mielellään. Hakumetsään olisi kiva saada se välillä. Meidän pk-hakuporukka kuoli, otin bradin kanssa vastaan paikan pelastuskoiraporukasta. Tärkeää työtä vaikka sieltä ei saa niitä koulareita, joiden voimin voi sitten suunsa aukaista julkisestikin. Nythän ei ole pätevä keskustelemaan koska kisakirjat ei ole täynnä, eikä kasvata itse.

Mä en niiden koulareiden perään niin ole. Tärkeämpää mulle on ollut alkaa ymmärtää. Pärjätä voi myöskin ilman että ymmärtää, eikä se väärin ole. Jokainen tekee kuten tahtoo. On koiran omistajia, on koiraharrastajia ja on koiraihmisiä. Suurin osa on ekoja, paljon on myös toisia, kolmannet tuntee toisensa nopeasti tavatessaan, silloin harvoin kun törmää. Tavoitteita voi olla erilaisia.

Ai niin, operaatio bradista paimenkoira etenee hyvin. Bradi on luontaisesti hyvin pätevä eläimillä, rauhallinen, käsittelee niitä hyvin ja tekee viisaita tekoja. Flänkit lähtee hyvin, se kuuntelee mua ja alkaa näyttää paimenkoiralta. Jopa koutsi jolta ei paljon yleensä analyyseja saa, kehui sen tyyliä. Ja kun nämä lampaat ei ole mitään ihmisen perässä juoksevia pullalampaita ;) Koira joutuu välillä tekemään ihan kunnolla töitä.




tiistai 30. elokuuta 2016

One Mind *vanha luonnos*

Tiedättekö, no ettehän te tiedä. No osa tietää, osa ei varmasti ymmärrä taas mitään mistä mä puhun. Osa pyörittelee taas silmiään "ei tuollaista ole olemassakaan". Nyt tuo kyseinen "OneMind" ei tarkoita ko sanaa hyödyntävää agilityvalmennusta. Puhun nyt keskusteluyhteydestä koiran kanssa, jostain erityisestä. Se ei tarkoita sitä että koiraa istuu kun sille sanotaan istu. Toisaalta olen aihetta jo aiemmin sivunnut.

Kaikki ei välttämättä tiedä taustoja niin lyhyesti niistä. Ronin kanssa meillä on ollut ongelmana passiivinen koira. Olen omalla toiminnallani saanut ronit väistämään passiiviseksi josta johtuen on esiintynyt suurissa määrin esim haistelua yms sijaistoimintaa. Kouluttaminen lajeihin joissa koiran tulisi pelata yhdessä ohjaajan kanssa, on ollut vaikeaa. Saalisvietti ei ole auennut, koiraa on ollut hankala motivoida. Syyt ongelmaan on löytynyt ohjaajasta. Mustavalkoisuuden puute, ohjaajan liika aktiivisuus, koiran turha paineistaminen jne jne. Mitään yhtä yksittäistä ei ole ollut vaan kokonaisuus.

Ongelmista on aika hyvin päästy yli, tosin kokeissa ei olla käyty aikoihin joten en tiedä kuinka reagoi ohjaajan jännittämiseen. Projektissa on keskitytty ohjaajan käytöksen muokkaamiseen, oikea-aikaiseen vahvistamiseen ja palkkauksen palkkaavuuteen. Tuo kolminaisuus on avannut ihan uuden maailman. Olin jo hylkäämässä ronin tottis uraa koiran "vietittömyyden" vuoksi. Nyttemmin tuo virheellinen uskomus lienee todistettu ohjaajan tyhmyydeksi. Roni saalistaa, haastaa, raastaa ja taistelee, voisin melkein sanoa varovaisesti että keskiverrosti. Ainakin hanskat saa olla itsellä kädessä ja hakumaalimiehet huokailevat välillä hiirenhiljaa paikalle syöksyvää koiraa joka tulee leluun täysillä.

Tässä tyylissä koira toimii koulutuksen peilinä. Koiraa tarkkaillaan koko ajan miten se vastaa koulutukseen, kuinka vapautunut se on, kuinka aktiivinen se on ja kuinka hyvä itseluottamus sillä on. Ohjaajan tulee tiedostaa, tai vähintäänkin olla valmis oppimaan kuinka pienet asiat oikeasti vaikuttavat kokonaisuuteen. Mä olen viime aikoina ihaillut kuinka roni on vapautunut arjessa. Ei häivääkään stressistä.

*tauon jälkeen kirjoitettua*

Ehkä on syytä päättää tämäkin luonnostelma. Elämä on julma. Edelleen pyrin koirieni kanssa eritoten henkiseen yhteyteen, koetulokset on tästäkin edespäin toissijaisia. Ronin kanssa yhteyttä pidetään lähinnä normiarjessa.

Bradin pään sisään olen myös päässyt. Eritoten paimennuspellolla on ollut makeaa kun on koiran kanssa samalla planeetalla. Ja se näkyy kuulemma myös ulospäin. Ihmiset ei vaan ymmärrä, ne eivät ymmärrä kuinka pienillä häivähdyksillä sen koiran kanssa keskustellaan, hyvässä sekä pahassa. Eleet, äänenpainot, hihnasta/liinasta kiinnipitäminen, kaikki. Pelkästään liinan kautta voi viestittää koiralle niin paljon asioita etten vielä voi sitä edes käsittää. Mutta onneksi haluan opiskella.

Tässä tapauksessa koira on siis sielun peili. Siitä nähdään missä mennään, mennäänkö samalla polulla vai tarvotaanko ojassa. Ja olen erittäin tyytyväinen että olen saanut johdatuksen tähän maailmaan, maailmaan jota useimmat eivät tunne.

Kuulumisia

Eilen oli Sonjan kanssa vetämäni agilityn mölliryhmän kesän päätös treeni. Ratana varsin kinkkinenkin 15 esteen rata joka kuiten koostui vain hypyistä ja putkista. Ja ryhmäläisethän selvisivät todella hienosti radasta. Hienoa oli huomata kuinka ryhmäläiset menivät todella hyvin omalla tasollaan ja toteuttivat kesän aikana opeteltuja juttuja. Vain pieniä viilauksia piti tehdä. Kaikista hienointa on ohjata ihmisiä jotka ovat oppimiskykyisiä sekä -haluisia.

Olen kesän aikana tuomaroinut parit epikset joiden yhteydessä olen saanut valitusta vaikeista radoista. Paitsi meidän ryhmäläiset ovat olleet hiljaa. Kai he ovat tottuneet :) Muutamassa treenissä on meinannut kylmätä olenko valinnut liian haastavat harjoitukset mutta aina on lopetettu hyviin suorituksiin. Ohjaajien itseruoskinta on ihan eriasia. Mutta kai mä jatkan ryhmän vetämistä edelleen, on se niin palkitsevaa.

Roni on nyt ollut ilman kohtauksia ja hyvällä menestyksellä kulkenut lenkeillä vapaana. Ollaan menty monipuolisia maastoja siten että vahdin ja tarvittaessa vähän rajoitan hulluinta vauhtia. Vähän kuin pennun kanssa mentäisiin, olen ajatellut että ronin kuntoutumiselle se tekee hyvää. No mikä vielä parempaa, annoin ronin mennä eilen agilitya medirimoilla, nollakoirana, eli 40cm taisi olla korkeus. Pelkäsin vähän että rata jää kesken.

No mitä vielä, roni tuli roniksi hiljaa ja varovaisesti, mutta että tuntui se niin hyvältä. Ja mehän teimme kylmiltään, yhdessä, nollaradan. Roni meni siististi, mutta emme ota kuitenkaan tavaksi. Sairas on sairas, ei siitä pääse mihinkään ja ronissa näkyy vaikutukset. Ai että mulla on ikävä tuon koiran kanssa yhdessä tekemistä. Meidän yhteistyö radalla alkoi olla sillä tasolla talvella että odotuksia oli jo paljon. Mutta aina ei mene kuten suunnittelee. Eikä se ole se tuloshakuisuus, meidän yhteistyö alkoi olla niin hyvällä tasolla joka suhteessa.

Edelleen nautin kun se tuo lelun, se ei riivi eikä riehu, se tulee ja tappaa. Siis henkisesti, se tuijottaa suoraan silmiin ja haastaa avoimesti. se ei revi, se vastustaa. Sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Ja kun sitä on maistanut, ei muuta halua. Samalla on vahvistunut se mitä jo vähän aikaa olen miettinyt mutten ole ääneen halunnut tunnustaa. Mä tartten aksakoiran, sanokaa mitä sanotte. Ensisijaisesti, haen aksa ja paimennuskoiraa, sellaista perusbordercollieta. Jos tulee tyypiltään roni, voidaan harkita muutakin. Se on vain niin Hieno. Mutta niitä on harmittavan harvassa, kun se ei ole missään suhteessa helpoin. Esim bradin tyyppinen on halutumpi, se on heti ja aina valmis kaikkeen, helppo, nöyrä ja, no helppo :D

P.S. Bradi on syttynyt lampaille ja ah kun se on ihana siellä. Ehkä se on kuitenkin se bradin "the laji".

perjantai 19. elokuuta 2016

Pään sisään

Aikoihin en ole tätäkään päivittänyt. Nyt yksi saamani viesti innoitti tähän. Mä olen pyrkinyt kokonaisvaltaiseen muutokseen itsenikin kohdalta. Olen pyrkinyt aktiivisesti pääsemään eroon valittamisesta, pessimistisistä ajatuksista ja kaikesta muusta negatiivisesta. En tuhlaa hirveästi aikaa muiden tekemisien miettimiseen. Seuraan ja katselen muita lähinnä oppiakseni lisää. Eli siis pyrin vain hyötymään ympärillä tapahtuvasta. Käytännössä yritän siis muuttaa omaa elämääni positiivisen energian kautta.

Ajatus on tänä kesänä ollut kovalla koetuksella. Olisin ollut valmis pieneen itkupotkuraivariin ronin sairauden vuoksi. Tietyllä tasolla olen asian kanssa päässyt sinuiksi, olen ymmärtänyt sen vaikken hyväksykään sitä. P.S. lopetin tupakanpolton, tuosta vaan, 24 vuotta ehdin tupakoida ja nyt 6kk savuttomana. Halusin todistaa itselleni että ei se ole kuin itsestä kiinni. Seuraava etappi on - 17kg ja hyvään fyysiseen kuntoon pääseminen.

Olen sellainen oman tieni kulkija, jotain asioita on vaan pakko päästä kokeilemaan vaikka joku sanoisi ettei se onnistu. Oikeastaan uhallanikin on sitten päästävä kokeilemaan jos se edes ajatuksen tasolla mielestäni on mahdollista. Vielä kun ronin kanssa kävimme yhdessä pitkän matkan, helvetistä taivaaseen, tai ainakin melkein. Ronin myötä olen oppinut ettei koiran kouluttaminen ole vain niiden temppujen opettamista, ainakaan minulle. Tahdon päästä syvemmälle, haluan ymmärtää mitä se koira oikeasti tekee, tahdon päästä sen pään sisään.

Tahdon saada koiran koko potentiaalin ulos. Koiriin on jalostuksen myötä tullut rajallinen määrä ominaisuuksia. Mutta vielä rajallisempi määrä ihmisiä saa koirista ne ominaisuudet ulos. Tahdon saada ne ominaisuudet ulos myös hallitusti. Olla kartalla, pystyä säätelemään sitä hommaa.

Olen saanut moitteita mun teoriapainotteisesta koiran kouluttamisesta, mietin liikaa, teen liian vähän. Mut mielestäni nyt vasta osaan riittävästi jotta vältän virheiden jatkumisen. Nimenomaan jatkumisen. Jokainen tekee virheitä, ihan jokainen, eikä koiran kouluttaminen niihin kaadu. Ei ne pilaa mitään. Tärkeintä on että pystyykö ne virheet näkemään, pystyykö niihin reagoimaan ja pystyykö itse muuttamaan omaa toimintaansa.

Tuloshakuisuus on jäänyt toissijaiseksi, haluan vain nauttia tilanteista joissa tunnen olevani koiran kanssa samalla aaltopituudella. Samaten kun koulutan muita, vedän siis yhdistykselle mölliaksaa. En niinkään kouluta tekniikkaa, eikä mulla siihen hirveän pitkälle riitä resurssitkaan. Keskityn enemmän ihmisten kouluttamiseen. Koulutan ihmisiä opettelemaan lukemaan koiraansa, tai autan niitä muuttamaan toimintaansa. Ja mittarina pidän koiraa.

Esimerkkinä: näen ettei koira ole oikein halukas yhteistyöhön ihmisen kanssa. Mietin mikä siihen on syynä, mietin mitä muutetaan. Jos muutos ei tuota haluttua suuntaa niin muutetaan jotain muuta. En mä vielä varmasti osaa ongelmia ratkoa. Mutta enemmän panostan koiran lukemiseen ja sitäkautta osaan etsiä muutosta, siinä ei voi mennä pahasti metsään jos pystyy reagoimaan siihen koiran käytökseen.

Mutta lopputulemana, mielestäni koiria osataan lukea todella huonosti ja niiden potentiaalia ei saada ulos. Kikkaillaan kaikenmaailman palkan suunnilla, vaihdetaan palkkaa parempaan tai huonompaan koiran vireen mukaan jne. Kun ongelma on kuitenkin siinä ettei koira eikä ohjaaja hallitse tilannetta. Minun tavoitteena on tulla paremmaksi kouluttajaksi sitä kautta että osaisin lukea paremmin koiria ja opetella hallistemaan niitä "sisältäpäin". Tuloksia tulee sitten jos tulee, ja jos nuo pirun koirat pysyis terveenä.

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Hypoteettisesti, pessimisti ei pety

Tiedättekö tunteen, kun ei vaan huvita, ei millään, kurkkua kuristaa, tekee mieli paeta vain pimeään peiton alle.

Ronin tilassa ei muutoksia, hyvään eikä huonoon. Positiivista on että kohtauksia ei ole tullut. Negatiivista että neurologiset häiriöt jatkuu. Olen asiaa paljon miettinyt ja minusta tuntuu pelottavasti siltä että nämä ongelmat alkoi jo heti kohtauksista eikä lääkkeen myötä. Näinollen kyse on luultavasti viasta joka aiheutti kohtaukset tai kohtauksien aiheuttamasta vauriosta eikä lääkkeen sivuvaikutuksia. Pahasti tuntuu joka tapauksessa siltä että aivoissa on jotakin. Tämä on vasta tunne, sitä ei tue mitkään testit. Magneetissa se selviäisi luultavasti heti, mutta se selviää myös vaihtamalla lääkettä. En näe järkeä kuvauttamiselle kun se ei tuo apua itse tilanteeseen, melkoisen varmasti aivoissa ei ole mitään mitä pystyttäisiin korjaamaan. Näin ollen asiaa selvitetään ns. vanhanaikaisesti.

Tiedän muutamankin ihmisen sanoneen että koirasta luopuminen oli niin kova paikka etteivät ole enää uutta sen jälkeen halunneet. Tällä hetkellä pystyn samaistumaan tuohon tunteeseen. Vaikken mä mitään vielä ole menettänyt. Pessimismi elää silti... Tai olenhan mä remut, liian aikaisin. Nyt näyttää että menee seuraavakin koira, samalla kaavalla. Kun alamme löytää yhteistä säveltä, työn ja tuskan takana, kaikki loppuu.

Olen mä saanut itseni väkisin aktivoitua bradin kanssa, ei se ole sen vika jos isäntää masentaa. Olemme jopa käyneet kentällä asti tekemässä tottista. Ja meillä synkkaa nykyään. Ja kun pohjat on tehty onnistuneesti, on nyt hieno jatkaa. Paitsi, videolla näytti että bradi keventää taas etustaan. Sekä takapää/selkä on edelleen tutkimatta, liike ei ole kunnollinen.

Useammalla suunnalla on makeita pentueita. Olen hypoteettisesti yrittänyt piristää itseäni ajatuksella uudesta pennusta. Mutta ei, ei ole minkäänlaista mielenkiintoa siihen suuntaan. Enkä mä väkisin, niin kauan kuin minulla on yksikin treenikoira. On mun velvollisuus tehdä sen kanssa. Se kun on koiran mielestä sen elämän tarkoitus. Nyt vielä koitetaan kuntouttaa roni, edes kotikoira kuntoon. Se jopa ehkä pärjäisi siinä hommassa. Kunhan ronin tilanne saadaan stabiloitua, aletaan tutkimaan bradi. Siihen asti mennään kevennetysti, ilman hyppyja ja esteitä. Muutenhan se menee aina täyttä.

Onneksi mä edelleen nautin muidenkin kouluttamisesta. Mulla on parikin kaveria joita olen nyt pyrkinyt auttamaan eteenpäin. Tai on useampikin koulutettava mutta vain pari jotka ovat vastaanottavaisia ja joihin jaksan paneutua yleistä tasoa syvemmin. Vastaanottavuus tarkoittaa että on valmis muuttamaan omaa toimintaansa, varsinkin jos on nähnyt jo merkkejä muutoksesta. Eli suomeksi halu oppia uutta.




lauantai 11. kesäkuuta 2016

Miksi?

Pahimmat tunnemyrskyt takana, jäljellä taas kysymys miksi?

Tällä hetkellä elämme seesteistä aikaa. Päivä kerrallaan seuraamme ronin tilaa. Kohtauksia ei ole tullut sunnuntain jälkeen. Nyt vain toivomme että tasapaino-ongelmat ja persoonallisuuden muutokset johtuvat lääkkeen sivuvaikutuksista eikä ole oire esim aivoverenvuodosta tai kohtauksien jälkeensä jättämiä. Kontrolli ell on 21.6.

Minua on jo muutama syyllistänyt kun koiraa ei ole kiikutettu neurologille, tai magneettiin. Espoon aistista kuulemma löytyisi molemmat. Olen varmaan huono koiran omistaja. Minä en näe hyötyä minkä saisin sieltä. Nyt katsotaan vastaako lääkitykseen, jos ei, on tiedossa tarinalle nopea loppu. Jos vastaa, on se hyvä. En mä tee mitään tietoa sillä että onko siellä aivokasvain, tai aivoverenvuoto tms. oireet aiheuttava. Lopputulos on sama.

Minun mielipide on edelleen: jos koira ei voi elää koiran elämää, ei se ole elämisen arvoista. Eli ronin on pystyttävä jatkossakin normaaliin arkeen. Toisekseen, koira ei kärsi lopetuksesta, se kärsii ainoastaan ihmisen itsekkyydestä.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kuuta taivaalta

Tiedättekö sellaisen tunteen, kun kaikki tuntuu olevan kuosissaan. Koirat pelaa, harrastukset luistaa, tavoitteet ja lippu korkealla. Yhteistyö koirien kanssa pelaa, ongelmat on selätetty. Aurinko paistaa vesisateellakin. Ronin kanssa ilmottu aksakisoihin, luonnetestiin, vahvasti suunnitelmissa hakukokeet syksyllä. Olipa jopa alustavasti suunnitelmia astutuksesta. Unelma ronin pennusta.

Sitten, eilen aamulla, herään kolinaan, en osaa unenpöpperössä asiaan reagoida. Seuraava päivällä, epilepsiakohtaus, ronilla, niin selkeä että maallikkokin sen ymmärtää. Mitä? Ei voi olla totta? En voi uskoa sitä. Kelaan pikakelauksella mielessäni vaihtoehtoja, myrkytys? Onko voinut saada jotain? Käärme? Ei tule mitään mieleen. Eläinlääkäri, puhtaat veri- ja virtsatestit. Luultavasti ei mitään ulkoista syytä.

Muistutus siitä että optimismi on perseestä...8 kohtausta vajaan 2 vrk aikana. Lääkitys, nyt ainoastaan toive että kohtaukset lakkaa.

Älä unelmoi, älä puhu ääneen, joku kuitenkin menee perseelleen. Pidä suu kiinni varsinkin jos menee hyvin. Kiitos ja anteeksi.

perjantai 13. toukokuuta 2016

Menettämisen pelko

Tuttavani joutui lopettamaan alle 6.v bortsunsa kun se sairastui välilevytyrään eikä hoidoista huolimatta enää tullut oireettomaksi. Vastuullisen koiranomistajan päätös, jos koira ei kykene normaaliin elämään. Bortsulla normaali elämä tarkoittaa juoksemista vapaana miljoonaa, hyppiä ojien ja puun runkojen yli. Kaikkea sitä mitä vain elämä menevälle koiralle tarkoittaa.

Tämä vain herätti heti vanhat muistot. Remu. Se meni liian nuorena.

Nykyinen tilanne, bradilla on selkeitä klassisia kipuoireita. Se nuolee jalkojansa, hammastaa varsinkin takajalkojaan, se ei ravaa puhtaasti kuin hitaassa vauhdissa, vaihtaa takapään laukalle mennen sellaista sekalaukkaa jossa etupää ravaa ja takapää laukkaa. Sellaista "pupulaukkaa" näkee joillakin koirilla ja olen kuullut että se voi olla merkki selän ongelmista. Pahin oli ehkä viime talven ongelmat kun tassut palelivat todella herkästi. Kertoo jostain tunto tai verenkierto-ongelmista. Remulla tuli viimeisenä talvena ko oireet joka oli viimeinen tikki jolloin teimme päätöksen.

Tilanne ei sikäli ole aktiivinen ettei ortopedi ole kliinisissä tutkimuksissa löytänyt mitään, eikä hieroja eikä fyssari ole löytänyt mitään. Luultavasti vaatii siis kuvauksen jotta tilanne varmistuu. Bradihan menee vaikka jalka poikki joten liikkeestäkään ei osaa isommin sanoa. Epäilen (pelkään) että selässä on ongelmaa ja vaatisi kuvausta selvitäkseen. Nyt bradi on kevennetyllä ohjelmistolla eli ei rasiteta turhaan hypyillä tms kunnes saadaan kuvattua. Saaminen on nyt kiinni kustannuksista, tai ehkä enemmän pelosta että sieltä löytyy jotakin. Menettämisen pelosta, helpompaa olisi laittaa vain silmänsä kiinni.

Tällä hetkellä mennään ilman hyppyytystä, tehdään vain tottista ja juoskoot vapaana niin kuin sielu sietää. En ala sitä rajoittamaan. Kun mielipiteeni on, jos se ei sitä kestä, ei se ole enää elämää.


tiistai 16. helmikuuta 2016

Vapautuneisuutta

Oho, lähteekö taas blogikirjoitus julkaisuun. Johonkin mun pitää avautua kun ei koko ajan viitsi facebookkiinkaan työntää koira aiheisia päivityksiä.

Mutta siis koin että olemme ronin kanssa sillä tasolla agilityssa että kannattaa sijoittaa rahansa valmennukseen pelkkien "oman seuran" treenien sijaan. Eli aloitimme syksyllä Minnan koirakoululla valmennusryhmässä. Muut ryhmässä on 3.lk koiria joka vähän hirvitti mutta hyvin me ollaan pysytty kyydissä. Onhan se mukavaa kun esteet on valmiina kentällä kun tunti alkaa eikä mitään tarvitse kerätä poiskaan. Tunti tehokasta treeniaikaa ja 4 koiraa tunnilla. Tarkoittaa ihan tehokasta treeniä.

Ei sillä että yhdistyksen treeneissä on vikaa ollut. Jokaiselta kouluttajalta olen paljon oppinut ja eteenpäin on menty. Talvella vain hallitreenit on niin lyhyet esteiden siirtelyineen ja radan rakentamisineen. Odotan innolla kesäkautta ja pitkiä treeni-iltoja kentällä ilman kiirettä.

Nyt tuntuu että me ollaan otettu talven mittaan se tarvittava askel kohti kisakentille paluuta. Ronin irtoaminen on hyvä mutta sen lisäksi on löytynyt jarrut ja ratti. Nyt alkaa tuntumaan että olemme riittävän usein samalla radalla. Alan pysymään hyvin rytmissä, ja jos tipahdan niin pääsen takaisinkin suht nopeasti. Oma liikkeeni on parantunut mutta sen lisäksi maltti on vahvempi. Maltan ohjata tarkemmin vaikka kiire onkin ja oma vauhtini nousee koko ajan. Paketti pysyy siis kokonaisuudessa paremmin kasassa. Oma osansa tulee varmasti nyt sillä että painoni on tippunut 6kg ja tupakoinnin lopettaminen on hyvässä vauhdissa.

Ja roni, mä en vaan voi hehkuttaa kuinka paljon tykkään tosta koirasta kun ollaan löydetty yhteinen sävel. Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka se on tehokas, tykkään erityisesti siitä ettei se sählää turhia vaikka se tekee täysillä. Sitä on niin makea nykyisin viedä kun itsekin pysyn paremmin kartalla. Se irtoaa, mutta sitä voi viedä millin tarkasti ahtaissakin paikoissa. Se kyllä rokottaa edelleen heti jos ohjaaja tipahtaa kyydistä, se ei näy kuin hännän pää kun se sujahtaa jo hallin toisessa päässä putkeen.

Mutta siis yhteistyö ronin kanssa paranee koko ajan. Uskon että kesän paimennuksilla on iso osa siinä asiassa. Mutta muutenkin olen ehkä opinut jotain siitä mustavalkoisuudesta ja reiluudesta. Olen nykyisin huomannut että roni joka on lenkillä huidellut aina jossain 50m päässä haistellen omiaan, on alkanut pyörimään jaloissa. Ei se ikinä ole mihinkään karkaillut eikä sen mukana pysymisestä ole tarvinnut huolehtia. Mutta nykyisin se haluaa pysyä lähelläni, kuin kysyen koko ajan "mitä nyt tehdään?". Ihan kuin joku olisi vaihtanut tuon koiran. Pitkistä keskusteluista ja mietinnöistä peilin edessä on ollut siis apua.

Muutenkin se on taantunut uudestaan pennuksi, on repinyt hanskoja ja leikkinyt kengillä, mitä se ei ole ikinä tehnyt. Ihan kuin sen sisältä olisi vapautettu se kahlittu pentu. Ja niin haluan uskoakin. Olen tarkoituksella antanut tilaa, vahvistanut sen röyhkeyttä ja oma-aloitteisuutta. Mutta toisaalta lisännyt hallintaa roimasti. Tyttäreni tuumasi samaa, ronista on tullut pentu. Nyt vain nautin tilanteesta vaikka poden suurta syyllisyyttä hukatessani pari tärkeää vuotta koulutuksellisesti. Mutta ehditään me vielä vaikka mitä, 5.v tulee vasta syksyllä ronin mittariin.

Tähän sopii hyvin seuraava facebookista poimimani kuva. Remun muistolle ja ronille omistettu:


maanantai 15. helmikuuta 2016

Naksahtelua putkiaivoissa

Olen monen monituista kertaa aukaissut tämän kirjoitussivun mutta tekstiä ei vaan ala tulla. Ehkä tilanteeni on turhan seesteinen eikä isompia ongelmia ole joten ajatustoimintanikin rullaa tyhjäkäynnillä. Katsotaan, yleensä tekeminen synnyttää tekemistä, eli jos tekstia alkaa vain tulla kun kirjoittaa. On mulla sentään pohjalle pari ajatusta josta tekstiä voi aloittaa.

Joulukuu ja alku vuosi meni kennelyskästä tervehtyessä. Olipa vaan viheliäinen tauti ja kiroan alimpaan helv*ttiin kaikki jotka eivät varo-ajoista tai karanteeneista välitä. Oltiinpa pari viikkoa terveenä ja sain itse influenssan ja sen jälkitautina keuhkokuumeen josta toipuminen on kesken. Väliin mahtui myös -30 asteen pakkaset jne jne joten treenirintamalta ei isompia ole kerrottavana. Nyt onkin taas vesikelit ja jäätiköllä joka paikka eli sen voi taas laittaa tekosyyksi miksei hommat etene. Ollaan me nyt kuitenkin vähän päästy tekemään ja jopa kehitytty.

Ronin kanssa palattiin aksavalmennukseen 1,5kk tauon jälkeen. Odotin että talutan radalle pitelemättömän ohjuksen joka sinkoilee ihan mihin sattuu. Mutta ei, roni näytti kuinka se on reagoinut talven koulutukseen, ratti ja jarrut löytyivät heti. Roni on aina ollut makea vietävä, nykyään se on vielä makeampi. Niin kauan kuin ohjaajalla pysyy senssit selvänä, reagoi se pienimpäänkin ohjaukseen ja on vietävissä todella tarkasti. Jos ohjaaja tippuu kartalta, se kyllä rokottaa heti omien valintojen muodossa. Talvi on todella tehnyt meille hyvää, ohjaamiseen on löytynyt herkkyys ja roni reagoi paljon herkemmin. Sen lisäksi kontaktit ja kepit on saaneet paljon vahvistusta. Paljon on tietty vielä tekemistäkin.

Bradin kanssa olen löytämässä sitä kadoksissa ollutta punaista lankaa. Minähän olen osannut opettaa bradit hyvin patoamaan, mutta omalla toiminnallani ajanut sitä silti koko ajan hektisemmäksi. Ja olen tämän halunnut kuntoon ennen kuin etenemme koulutuksessa. Kuuluu siis asiaan "perusteet pitää olla kunnossa". Käytännössähän tämä on tarkoittanut sitä että bradi tekee erittäin keskittyneesti mutta palkkauksessa bradi "repeää liitoksistaan" ja sen saattaminen siitä toiminta-alueelle ei ole onnistunut kunnolla. Tästä on tullut sitten lelun (ja myös kapulan) kanssa mälväystä, heittelyä, jalkoihin tiputtamista, minun päälle hyppimistä ja kaikkea muuta kuin olisi tarkoitus eli istumista eteen ja lelun tarjoamista. Tämä ongelma on minua kalvanut jopa pakkomielteeseen asti.

Mutta nyt napsahti, kuulemma ohjaajalla ensin johon koira reagoi halutusti. Nyt bradi on sen tajunnut, nätisti eteen istuen, rauhallisesti mutta kunnolla lelua pitäen, se pääsee haluttuun lopputulokseen eli saa ohjaajat eli minut aktivoitua. Ja kun bradi oppii jotain, se orjallisesti toteuttaa osaamaansa. Siinä se on ihan mieletön, se ei yritä keksiä omia ratkaisuja vaan putkiaivoisesti ajattelee -> tästä olen saanut palkan niin teen sitten näin. Ärsykekontrolliin saaminen vaatii kyllä oman työnsä mutta se on jo paljon että se tarjoaa erilaista tekemistä kuin yleensä siihen asti. Sen tottis etenee nyt sitä tahtia että elättelen toiveita kokeista ensi kesälle.

Ja mä tunnen että olen taas oppinut jotain ja päässyt yhtä porrasta lähemmäksi tavoitteita. Halutun toiminnan vahvistaminen, oikea hetki ja oikeanlainen vahviste, se ei ole yksinkertaista. Tuossahan koiralla on jo palkka suussaan, mutta sen kanssa oikein toimiminen pitää saada vahvistettua. Eli toiminnan vahvistaminen kun vahviste on jo koiralla? Onkohan tässä kyse sitten siitä laumapalkasta?

Nämä on juuri niitä perusasioita joiden hoksaamisesta minä saan motivaationi. Perusasioita jotka ovat äärettömän tärkeitä kaikessa koiran koulutuksessa. Kuinka saadaan koirasta aktiivinen ohjaajaa kohtaan. Kuinka löydetään oikeat hetket vahvistaa haluttua toimintaa ja kuinka se vahvistetaan. Tuo bradin toiminta lelun kanssa, äärettömän hyvä esimerkki. Vahviste on jo koiralla, mutta silti pitäisi saada vahvistettua. Mä en edes tajunnut aluksi mitä tuossa hetkessä olen tajunnut. Se valkeni mulle taas myöhemmin.

Monet puhuvat positiivisesta kouluttamisesta mutta eivät ymmärrä kuinka paljon paineistavat koiraansa omalla aktiivisuudella. Ohjaajan passiivisuudesta hyötyy vilkkaat että rauhalliset koirat. Kyse on vain siitä että saadaaan koira aktiivisesti tarjoamaan osaamaansa toimintaa sen tavoitellessa palkkaa josta on rakennettu sille tärkeä. Ja tuossa oli taas yksi pointti, rakennettu tärkeä. Se että koiraa tykkää lelusta tai nakeista, ei vielä tee siitä hyvää palkkaa. Palkan tulee olla niin tärkeä että koira näkee sen tavoittelemisen arvoisena myös vaikeassa paikassa. Ja siihen palkan arvotukseen kannattaa käyttää aikaa.

Ja se ohjaajan passiivisuus ei tarkoita etteikö koiraa innostettaisi, tai sitä kehuttaisi, tai sen kanssa ei leikittäisi, vaan se ohjaajan aktiivisuus on koiran ansaittava. Eli koira opetetaan siihen että passiivisen ohjaajan saa aktivoitumaan tekemällä opetetut asiat. Siihen kuuluu olennaisena osana rakentaa ohjaajallekin niin yksinkertainen toimintamalli jota hän pystyy noudattamaan myös paineenalla. Kuten siellä kokeessa kun korvissa humisee kohonnut verenpaine, pyörryttää ja happi loppuu. Yksinkertainen toimintamalli antaa mahdollisuuden tuossakin tilassa toimia kuten treeneissä eikä koira koe olevansa mitenkään erikoisessa tilanteessa. Ohjaaja on jo treeneissä opetellut ylijäykän toimintamallin ja koira tietää saavansa ohjaajan aktiiviseksi toimimalla opetetulla kaavalla.

Kuullostaa jopa helpolta, käytäntö on tietty taas eri asia. Ohjaajilla on niin paljon eri toimintoja, opeteltuja tai tiedostamattomia, että koira saa niin ristiriitaista informaatiota ettei se ole kumma jotta esim maan haistelu tuntuu paljon kivemmalta ratkaisulta. Mutta tuohonhan koko homma perustuu, ohjaajalta riisutaan kaikki ristiriitaisuudet pois, jätetään vain olennainen. Koiralle on taas helpompaa kun se tietää tarkkaan mitä ja milloin siltä halutaan. Se kuuluisa mustavalkoisuus joka ei ole niin yksinkertaista kuin se tuntuu.

Tästä päästäänkin hyvin paimennukseen. Laji josta lähtökohtaisesti on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja kaikki perustuu vain perusasioihin. Koiran luontainen vietti ja ohjaajan rajatut mahdollisuudet ohjata haluttuun tekemiseen. Koirista en niin tiedä mut ohjaaja on lajiin syttynyt täysillä. Ajatuksen pyörivät jo nyt pellolla, vaikka lumisin talvi on vasta edessä. Aikomukseni on päästä treenaamaan myös bradia täysipainoisesti. Yhdelle paimennusleirillekin olen jo ilmoittautunut.