sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Periksi ei anneta, asenne ratkaisee

Välillä ihan treenipäivitystä minun ja ilonan päälajista eli paimennuksesta. Eilen kävimme vuorostaan eri paikassa treenaamaassa, paikassa jossa olemme kerran käyneet aiemmin. Saimme tehtäväksi ottaa lampaat ulos karsinasta ja viedä hevosaitaukseen jossa oli tarkoitus treenata. Lampaita oli heti joku 20-30. No, mä vähän hermoilin ja hätäilin, josta koira tietenkin myös hermoili ja kaaoshan oli valmis. Lampaat oli ihan väärässä paikassa pihalla. Onneksi lampuri ei hermoile, eihän siinä nyt mitään erikoista käynytkään ja pääsimme kokeilemaan lampaiden keräämistä. Koira kävi vähän kiihkeänä mutta sai tietenkin lampaat kerätty jä saimme ne ohjattua aitaukseen lopulta aika kivuttomasti.

Hevosaitaus, ehkä sellainen 20x30m, tai ehkä vähän isompi, portti 5m joka jätettiin auki, kova veto portista suoraan näkyvään lampolaan ehkä 20m päähän. Eli ihan vain fiilisteltiin etäisyyttä ja pidettiin vetosuuntaa. Ilona vähän puskee lähelle joten opeteltiin pitämään etäisyyttä sekä malttia, malttia odottaa että ne lampaat lähtee ilman puskemista. Iso porukka ei käänny hetkessä. Hyvin alkoi malttaa ja hermot sillä on kunnossa. Lisää kokemusta vaan niin ei tartte hätiköidä. '

Sitten lampaat ja koira alkoi rentoutumaan ja kokeiltiin ajoa vetoa kohti. No ei, ilona aistii vedon, sille tulee hätä, sen hätä pelottaa lampaita ja nehän lähtee. Otimme vielä vähän pyöritystä keskellä aitausta että lampaat, sekä koira rentoutui taas. Ja saimme kuin saimme pätkän, hyvin lyhyen mutta pätkän kuitenkin ajoa kohti vetoa, lampaat oli rauhallisia, koira oli rauhallinen ja ajoi rauhallisesti ja otti käskyt vastaan.

Sitä fiilistellessä päästin lampaat pikkuisen liian lähelle porttia joten ajattelivat ottaa ritolat. Suunnitelmana oli päästää koira hakemaan lampaat mulle palkaksi hyvästä ajosta mutta nyt tilanteessa tuli kilpajuoksu. Suunnilleen puoli laumaa oli jo portista ulkona kun koira pääsi portille ajatuksella "ette muuten karkaa". Portista läpi ja kylkikosketuksella törmäys ensimmäiseen lampaaseen mutta pysähtyivät ja joutuivat palaamaan aitaukseen.

On sillä työkoiran luonne, se mistä olen aiemmin kirjoittanut. Huononakin päivänä se on hyvä, hyvänä päivänä erinomainen. Mutta missään tilanteessa se ei jätä töitä kesken. Se pistää myös kropan peliin kyselemättä. Ja se on se mitä mä arvostan koirassa. Ei ole päivää jolloin joudun sanomaan "ei sitä tänään huvita". Niin kauan kuin jalka ei ole poikki mennään, mennään niin pitkälle että sydänkäyrä on suora. Se on se asenne. Sen takia mulla on ilona. Sen vuoksi mulla on myös Lara kasvamassa.

Loppuhuomautuksena, olisin omalla toiminnallani voinut tilanteen purkaa erilaillakin, kokemattomuuttani tilanteesta tuli tuollainen ja ilona sai ekan kolhunsa. Toivotaan ettei siitä tulee jatkoseuraamuksia, ainakaan nyt ei näytä oireilevan, enkä tietentahtoen noita halua. Mutta ei noita voi kokonaan välttääkään.

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Konfliktista toiseen

Lara, tuo syötävän suloinen, ihanuuksien hirviö, oikea monsteri. Täällä ollaan hätää kärsimässä, me seka vanhemmat koirat. Eikä, se on oikein mallikas penikka, mä tykkään, omaa ajatteluakin pitää olla. Ilonalle se vaan ottaa nyt koville, laran ei tartte ku jyrsiä pöydän jalkaa ja ilona voisi kaivaa kuopan ja häipyä paikalta. Se stressaa kaikkea mitä pentu tekee, saati jos pentu vaikka ajattaa kissoja tms. Se ei voi kestää tuollaista ilkeyttä. Olen ollut tuosta vähän hämilläni mutta sitten aloin laskemaan yksi plus yksi.

Ilonalla oli pari viikkoa sitten juoksut. Jäimme paimennuksesta tauolle koska sen itsevarmuus ei ollut oikealla tasolla ja vahva koira taantui "perus" nuoreksi koiraksi joka tarvitsi tukea epävarmuudessa eikä halunnut mennä uuhien päitä kohden. En halunnut ottaa riskiä tässä vaiheessa että tapahtuisi kolaus itsevarmuudelle joten jäimme odottelemaan juoksujen loppua. Lauantaina treeneissä koira taas olikin lähes oma itsensä. Agilitysta myös jäätiin parin viikon tauolle ja viikko sitten treeneissä tuli konfliktitilanne ja ilona passivoituikin siitä. Kielsin sitä moikkaamasta kuvaajaa ja ilona tuumasi että pidä tunkkis. Tuttua jo ronin ajalta, pienen pieni kauhun tunne jopa tuli kurkkuuni. Homma saatiin kuitenkin kunnialla loppuun ja eilen jätin treenit vielä väliin.

Tänään sitten kasvattajan ja luottokoutsini kanssa kirjoitellessa sen tajusin, sillä täytyy olla valeraskaus. Ja tutkinkin sen ja sen nisät on selkeästi turvoksissa. Siksi se on tuollainen hiton lapanen ja olen pelännyt että olen rikkonut sen :D

Nyt olen monta päivää fiilistellyt lauantailta jäänyt tunnetta kun olimme ilonan kanssa yhdessä paimentamassa. Se oli niin makee, ja meillä molemmilla oli kivaa. Meitä syyspuolella vaivannut maahanmeno-ongelmakin on selätetty. Mun täytyi vaan tajuta missä kohtaa voin sitä pyytää maahan jotta en aiheuta liian isoa konfliktia. Jos koira on varma että lampaat karkaa jos se menee maahan ja tyhmä ohjaaja karjuu maahan-käskyä, ei homma voi sanoa yhteistyöksi. Osaamisen karttuessa voi tilanteita hankaloittaa ja vaatia maahanmenoa myös tilanteissa jossa se ei koiran mielestä ole järkevää.

Muutenkin paimennustreenit ovat nyt mieleisiä. Mulla pysyy oma pää kasassa ja mä pystyn samaa tahtia koiran edistymisen kanssa oppimaan itsekin. Kun edelleen päätavoitteeni on oppia kouluttamaan koiraa, ei saada koulutettua koiraa ilman että tajuan miksi se tekee mitäkin.

Lopuksi pari Hakalan Marin ottamaa kuvaa lauantain treeneistä. Vielä että se on hyvä, se tuntuu hyvälle ja näyttää hyvälle: