perjantai 28. helmikuuta 2014

Remusta

Kun mä olin pieni, juoksutin kaikki kylän ajokoirat ja karhukoirat pitkin poikin. Ei niitä vapaaksi voinut päästää mut saipahan pieni poika tyydytettyä tarpeensa olla kosketuksissa koirien kanssa. Kotiin kun ei koiraa saatu äidin vuoksi. Joskus jotain haaveria tuli mut nieleskelin mielessäni enkä kellekkään sanonut jos joku häkkikoira näykkäsi verkon läpi. Olin varmaan 7v kun paikalliselle hevostallille, jossa pyörin tyttöjen perässä, hankittiin musta sakemanni vauva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Sakemannista oli kokemusta aiemmin kun sedälläni oli sellainen, mitä en tosin ikinä nähnyt kun se suljettiin pesuhuoneeseen kun me lapset tulimme paikalle.

Mutta tää musta sakemanni, elin päivittäin sen kanssa. Kukaan ei sitä kouluttanut, perheen pari vuotta vanhempi poika vain nahkatakki päällä paini sen kanssa. Isommaksi kun kasvoi niin roikkui minunkin lahkeessa kun ohi pyöräilin. Jo silloin ymmärsin etttei se ole sen koiran vika. Siitä ei vain huolehdita kuten tuollaisesta koirasta pitäisi. Pitäisi olla selvät rajat, rakkautta ja aktiviteettia. Mut oli se hieno koira ja itkin kun se vietiin piikille siinä vuoden iässä.

Sitten elin hurjia nuoruus vuosia. Koira ei käynyt mielessäkään. Kun suhteemme vakavoitui ja syntyi toinen lapsi, ajattelimme että perhe idylliin sopisi myös koira, noiden parin kissan seuraksi. No perinteinen ensimmäisen koiran ottajan virhe. Ensimmäinen sekarotuinen pentue joka tuli vastaan ja siitä tietty ainut uros. Tietyt merkit oli ilmassa kun 5vk ikäistä poikaa pelastettiin milloin hevosten jaloista ja milloin talon alta. Luonnetta ja itsenäisyyttä oli. Se oli silti saatava.

Eihän nyt noviisina tuollaisen koiran kanssa pääse helpolla. Oli dominanssia, älyttömästi saalista, aggrea ja hyvin itsetietoinen luonne. Tuli hammasta ja painittiin, jossain 1v korvilla oli vaikeaa lähteä kodista johon jäi vaimo ja 2 pientä lasta. Vieraat sanoivat että se on ihan eri koira kun minä olen kotona. Pakon edessä, uhkasin jo laittaa koiran pois, Minna otti remut hallintaansa, kirjaimellisesti istumalla päälle. Ei ehkä se viisain keino, mutta se keino joka toimii silloin kun ei ole aikaa, eikä resursseja.

Silloin tajusin että sen kanssa on tehtävä jotain. Lähdimme arkitottiskurssille. Ensimmäiset kerrat olivat katastrofi. Remu reuhasi, egoili ja teki kaikkea muuta kuin mun kanssa mitään. Mutta jo muutaman kerran jälkeen alkoi toimia. Nakkia suuhun kun oli kunnolla. Remu oppi maahan menot, sivulle tulot ja muut tokon alokasluokan liikkeet muutamassa kuukaudessa, periaatteessa. Sillä oli vain liikaa virtaa. Kouluttaja kehotti käyttämään lenkillä ennen treenejä ja käytinkin 2h tunnin lenkeillä. Ei se hirveästi auttanut, kuumana se kävi silti. Jatkoimme useampia kursseja, kehityimme, mut joku klikkasi.

Anniina johdatti meidät sitten haun saloihin. Tietty heti alkuun otimme pari haamua ja remuhan innostui. Innostui niin ettei ilman nahka hanskoja sitä pidellyt kun veri veti maalimiehelle. Uskomatonta kuinka nopeasti koiran saa irtoamaan 300m ja ilmaisemaan maalimiehen siellä haukkumalla, siihen ei tarvittu kuin ehkä 20 treeniä. Meidän hakua kuvaavaa oli yksi kerta, remun jo ollessa sairaslomalla ja tullessa tauolta. Anniina oli kuvaamassa treenejä ja toin remua autolta hihnassa. Pivi sanoi että ota nyt siitä kuva, et näe koiraa seuraavan kerran kuin maalimiehellä. No sieltähän se koira löytyi 300m päästä haukkumasta pressuun käärittyä maalimiestä.

Me ehdittiin meidän lyhyellä haku uralla treenaamaan jo monet kerrat hallintaa. Ja se jopa alkoi toimiakin, useilla eri taktiikoilla. Aina ne maalimiehet löytyi, lopussa keksittiin jo niin vaikeat piilot että koira tarvitsi ohjaajaansa avuksi. Aloin kehittymään siinä miten saan vahvistettua sitä että olen mukana muutenkin kuin autokuskina. Sitten iski pommi.

Yhden 3h iltalenkin ja jäniksen jahtaamisen jälkeen katsoin että se ontuu. Lepoa, rasitusta ja kaikkea, ontuu, kotona, lenkkien jälkeen. Olin ihan varma että oikeaa etusta, seurailin pari viikkoa. Veimme lääkäriin, lääkäri tietty kopeloi koiran ja takajalkaan ei saanut koskeakaan. Otimme kuvat, etu- ja takapää. Ilman mitään kokemusta, näin kuvista ennen kuin lääkäri edes sanoi mitään, nyt on paha. Lonkat tasoa E-D ja vaikea nivelrikko, kyynärissä alkava nivelrikko. Koiralle syötetty eka vuosi rc:n sakujen ruokaa, ihan sitä silmällä pitäen että siitä tulee iso. Siinäpä se ruokinnan merkitys oli, geeneistä se tuli.

Romahdin, en muista mitään lääkärin puheista ja olimmekin Minnan muistikuvien varassa siihen asti kun pyysin lausunnon sähköpostiin. Lääkäri suositti tekoniveltä lonkkaan, siihen emme suostuneet vaikka olisimme saaneet remut ns. esimerkiksi. Riski vastaan ennuste oli niin huono, ettei me haluttu rajoittaa remun elämää häkkiin sekä hihnalenkkeihin. Jatkoimme lenkkeilyä normaalisti mutta merkit nähtyäni näin hyvin nopeasti että remun pää vie enemmän kuin kroppa, se oli kipeä lenkkien jälkeen.

Tässä vaiheessa roni oli jo otettu toiseksi koiraksi, koiraksi jolla on pk-oikeudet. Sydäntä särki lähteä ronin kanssa treenaamaan ja remu jäi itkemään kotiin. Ajan saatossa se jäi pois, sain sammutettua innon jolla se oli lähdössä mukaan. Se ilahtui ainostaan siitä jos sen oma panta helisi. Koira jolla oli mahtava tekemisen halu, on jätetty kotiin, sammutettu, hyljätty. Remuhan meni vaikka 3h metässä, ei se siitä ollut kiinni, vaan siitä mitä se oli kotona 2h lenkin jälkeen.

Siitä eteenpäinkin remu oli aina valmis, aina jos se vain huolittiin mukaan. Enemmän mua huoletti arki. Aktiivinen, luonteikas, terävä kipukoira lapsiperheessä. Onneksi lapset on jo sen verran isoja että heille voi sanoa ettei mene koskemaan lepäävään koiraan. Ja mulla teki pahaa jättää koira jolla oli halua tehdä, jättää kotikoiraksi.

Minnakin sen huomasi, pakkasella ei enää varannut vasemmalle takajalalleen, ei meinannut päästä sohvalle ja ilman kipulääkettä lähinnä nukkui. Lääkittynä se oli vanha remu. Kaikessa vittumaisuudessaan sen kivut olivat ihan hirveää katsottavaa. Mä heikkoudessani otin jo etäisyyttä siihen, poissa ajatuksista, ei ole olemassakaan, poissa mielestä. Viimein saimme tehtyä päätöksen ja Minna varasi ajan. 2v piina alkoi olla ohi. Remu pääsi juoksemaan kivuttomana, vapaana.

Ehkä tämä tästä helpottaa, näin ne sanovat, jotka tietävät mitä on tapahtunut. Vielä tekee saatanan kipeää. Tähän astisen elämäsi koiran elämän joudut päättämään ennen kuin koira täyttää 7 vuotta. Ylpeä olen siitä että vein tämän loppuun asti, viimeiseen henkäykseen pysyin vierellä. Asia johon koiran ottaja sitoutuu kun pennun ottaa.

Jäin kaipaamaan jotain mitä remussa oli, mitä ei noissa bortsuissa ole. Remu kesti ihan älyttömän määrän aivottoman ohjaajan virheitä. Se teki aina täysillä, se ei muistellut mitä 5s aiemmin tapahtui. Sanoisin että remu opetti mua paljon enemmän kuin minä sitä. Ja niinhän tekee nuo bortsutkin, mutta.. Jotain niistä puuttuu, sellainen järkähtämättömyys, ihan sama mitä on vastassa niin polvet ei notku. Vaikka noiden kanssa on kiva tehdä, ei niissä ole sitä voimaa, selittämätöntä voimaa. Toivon että saan vielä joskus tuollaisen koiran. Joka on varma kuin peruskallio, mut voimaa on kuin panssarivaunussa.

Eiköhän tästä nousta, ronin kanssa olisi edessä toko-koe jonka kyllä voin jättää väliin jos en saa mielentilaa nousemaan. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut että tärkeintä on mielentila, ohjaajan mielentila. Sen vuoksi tällä viikolla ei ole tehty yhtään mitään. Eikä nuo bortsut ole moksiskaan, ne on aika hienoja. Onneksi meillä on tuo apina ja marakatti, muuten tästä ei olisi tullut mitään. Noille ei vain voi olla nauramatta. Mutta silti puuttuu palanen sydämestä.  


torstai 27. helmikuuta 2014

Remu 26.6.2007 - 24.2.2014

Remu lopetettiin maanantaina. En ole saanut aikaiseksi asiasta kirjoittaa, enkä jaksa vieläkään paljoa avata. Tiesin että siitä tulee vaikeaa, mutta on tämä silti raskaampaa kuin odotin. Sanovat että tämä helpottaa, tällä hetkellä ei mikään innosta. Ainoa valopilkku on se tunne että tiedän meidän tehneen oikea ratkaisun. Remu teki viimeisen matkansa pää pystyssä, häntä heiluen ja omin jaloin kävellen. Remun arvolle ei olisi sopinut se että olisimme odottaneet romahdusta. Kokosin remun kuvia videolle, ilman sen suurempaa järjestämistä. Onpahan pysyvä muisto.


lauantai 22. helmikuuta 2014

Kisoja ja melankoliaa...

Kävimme tänään kisaamassa Active-areenalla Kassin kisoissa. Hirveitä odotuksia ei ollut, mua painoi flunssa ja raskas työviikko eikä ole viikkoihin päästy treenaamaan kunnolla. Eka radalta otettiin hylly, tai taidettiin ottaa useampikin. :) Mun ohjauksessa oli sellainen jatkuvan pelastelun maku, eli olin myöhässä jatkuvasti. Roni pysyi kuitenkin ohjauksessa yllättävän hyvin vaikka ajattelin että treenitauko aiheuttaa ylivireisyyttä. Moilasen radat oli hyvinkin otettavissa, se oli vain sellaista hallin päästä päähän juoksemista.

Tokalla radalla oli jo yritystä ja tekemisen meininkiä, rata oli eka rata toiseen suuntaan. Tuloksena kielto kepeille, ohjausvirhe, mutta eritoten ajasta olen tyytyväinen. Ilman kieltoa olisimme varmasti päässeet 30s tuntumaan.


Kolmas rata, hypäri, oli myös ihan kohtuullinen, pieniä virheitä mutta paketti ihan selkeesti on parempi kuin ikinä. Säälisijoitus ei paljon lohduta, me ei olla palkintoja keräämässä vaan nollia. Aika on taas kohtuullinen vaikka siihen sisältyy kielto kepeille ja yhden esteen kierto kokonaan. :)


Kaikenkaikkiaan olen tyytyväinen päivään. Tekemisessäni alkaa olla vähän järkeä ja eritoten mulla on aivan mahtava kisakaveri, roni on vain niin hyvä! Radalla se tekee kaikkensa, menee täysillä mutta juuri sinne mihin ohjaan, yhteistyötä! Mutta esimerkiksi mennessä kisapaikalle otin kuvan autosta erittäin stressaantuneesta matkakumppanista.


Tottistreeneissä mulla on tällä viikolla ollut hyvin aktiivinen ja vahvasti haastava kaveri hetkellisen notkahduksen jäljiltä. Tuntuu että roni löi seuraavan vaihteen sisään kun olen sitä palautellut yhden treenin paineesta.

Mutta sitten arkeen. Remun h-hetki lähestyy, maanantaina viemme remut viimeiselle matkalleen. Tänään saivat lapsetkin tietää tilanteen että ehtivät vähän valmistautua ja jutella asiasta niin tahtoessaan. Yllättävän hyvin sain itseni psyykattua kisoihin vaikka mieltä painaakin. Tosin mä normaalistikin psyykkaan itseni melankolian ja epätoivon kautta sellaiseen prkl tapan kaikki mielentilaan. En siis kuuntele mitään kivaa ja innostavaa musiikkia kuullokkeistani kisapaikalla. Tämä on yksi tämän päivän soittolistalla olleista:




sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tommy Wirenin luento

Jos rehellisesti heti alkuun sanon, odotukset eivät olleet korkealla. Odottelin jotakin kukkahattupitkätukkahippiä puhumaan siitä kuinka koiraa ei saa kieltää, ja ainoastaan vahvistetaan oikeaa toimintaa ja jätetään väärä huomiotta. Joskus on kiva olla väärässä ennakkoluuloineen ja nautin suuresti luennosta. Tommy itsekin sanoi käyttävänsä laajalla skaalalla eri tyylejä operantin ollessa kuitenkin tärkein työkalu. Mun ennakkoluulot pohjautuu Kaimion kirjoihin joista kumpikin lukemani on jäänyt kesken.

Ajattelin tuoreeltaan pistää muistiin asioita joita luennolta jäi päällimmäisenä mieleen. Vaikka luento 5h kestikin tuntuu pää kumisevan tyhjyyttään kuten normaalisti, joten suuria odotuksia ei kannattane pistää. Pistän tueksi pari kuvaa kalvoista, joissa oli mun mielestä kiteytetty perustotuuksia hyvin. Ulosantini on sellaista että saatan taas hyppiä asiasta toiseen mutta koittakaa kestää, kielipolliisit on erikseen.


Tämä on mulle avautunut viime aikoina muutenkin ja olen kirjoittanut tästä vasta. Miksi yrittää vahvistaa asioita tuurilla? Pilkkomalla asia riittävän pieneksi ja poistamalla mahdollisimman monta muuttujaa annetaan koiralle paljon parempi mahdollisuus onnistua ja ohjaaja pystyy tarkasti vahvistamaan tietyn asian. Jos otetaan esimerkkinä seuraaminen, siinä on älyttömän monta vaihetta. Kaikkihan lähtee perusasentoon (pa) tulosta, perusasennossa olemisesta, liikkeelle lähdöstä, oikeasta paikasta, oikeasta mielentilasta, 3 erilaista käännöstä ja pysähtyminen. Jos haluaa rakentaa 10 seuraamisen, on jokaisen osa-alueen oltava 10 suoritus. Jos joku näistä osa-alueista on 8, ei seuraaminen voi olla 10 arvoista. Jos haluaa vahvistaa perusasennossa olemista, miksi lähes jokainen yhdistää siihen kaksi liikettä, pa tulemisen ja pa olemisen? Siinä puolitetaan jo mahdollisuus vahvistaa haluttua asiaa, vielä jos vahviste menee pieleen niin koko treeni voi mennä täydeksi nollaksi, siitä myöhemmin. Jos vahvistetaan seuraamisen paikkaa, ei koiraa kannata siirtää pa, istuttaa siinä ja tehdä liikkeelle lähtöä ennen sitä. Jos treenataan käännöksiä niin seurautetaan koiraa vielä 150 askelta ennen käännöstä. Ihan turhaa...



Tämä oli mielenkiintoinen kalvo. Mikä toimii vahvisteena? Yleensähän kaikki tietää mikä toimii parhaiten vahvisteena, mun koirilla ne on lelut. Bradille erityisesti pallo, ronillekin ehkä pallo, tai patukka, ruoka ei ole niiden veroinen mutta sekin toimii vahvisteena jos ärsykkeitä, eli häiriöitä ei ole liikaa. Tässä kohtaa tuli mullekin uusi ajatus. Aina ei ole järkevintä käyttää sitä vahvistetta joka toimii parhaiten. Kuten bradi, ärsykkeet tuottaa siinä aktiivisuutta ja aktiivisuus nousee sille tasolle ettei se enää ole oppimisen kannalta järkevällä alueella, se käy liian "kuumana".

En silti halua lähteä vallalla olevalle linjalle opettaa koiralle tekniset liikkeet matalassa vietissä ja sitten nostaa viettiä. Oppimisteorioiden ykkössääntö on että ensimmäisenä opittu malli on voimakkain, eli tietyissä tilanteissa on riski että koira palaa tekemään "matalassa" vietissä, siksi en edes opeta sitä mahdollisuutta mun koirille. Ne yritetään saada ensin oikeaan mielentilaan, pysymään siinä ja sitten oppimisen vaikeutumisen uhallakin opetetaan toimimaan heti hyvässä mielentilassa.

Sitten tämä minunkin harhaluulo, milloin koira osaa jonkun asian. Se ei osaa sitä vielä jos se yhdessä treenissä tekee 100% onnistumisella 10 maahanmenoa peräjälkeen olohuoneessa. Sen osaamista voi jo kokeilla olohuoneessa. Käskyä antaessasi et katsokaan koiraan, vaan vaikka katonrajaan, vieläkö koira menee samalla lailla maahan?Sivulle?  Entä jos käännät koiralle selän ja annat maahan käskyn? Meneekö se puhtaasti maahan vai kiertääkö eteesi että mitä puuhaat? Entä jos teet haaraperushyppyjä? Koira osaa käskyn sitten kun se tekee liikkeen puhtaasti ärsykkeistä, häiriöistä ja kaikesta välittämättä, milloin ja missä tahansa, vaikka kauppakeskuksen liukuoven vieressä perjantai ruuhkassa. Silloin se osaa, silloin se on "reaktio".

Jokaisen ihmisen sanominen koiran tekemisestä on vain mielipiteitä. Silloin kun koira sanoo oman mielipiteensä se vasta faktaa.


Ja se tärkein asia, oma käytös. Jos ohjaajan oma tyyli urautuu ei kehittymistä tapahdu. Silloin kun osaa kyseenalaistaa itsensä ja on valmis oppimaan uutta, voi kehittyä. Pitää myös olla valmis muuttumaan jos kehitystä ei tapahdu. Tässä on varmasti jokaisella oppimista ettei tukehdu omaan käyttäytymismalliinsa.

Sitten vapaamuotoisia mietteitä luennolta. Ensinnäkin, Tommyn 3000 vai oliko se 6000 koiran kokemuksella koiran oppimisen kannalta paras treenimäärä kerralla on 3x30s. Eli treenataan 30s, vähintään 30s tauko jne. Näitä sessioita koirasta riippuen voi olla päivässä n. 5kpl. Eli päivässä kannattaa treenata korkeintaan 7min 30s. Tämä siis koskee ns. uusia asioita jotka eivät ole sisäsyntyisiä toimintamalleja eikä ärsykekontrollissa.

Toinen asia, koirien ominaisuudet jotka ihminen kokee ongelmaksi. Sisäsyntyisiä tai opittuja toimintamalleja. Kumpaakaan et voi koirasta poistaa, jos sillä on sisäsyntyinen vietti tai se on oppinut jonkin asian, ainoa vaihtoehto on rakentaa vierelle vaihtoehtoinen toimintamalli jonka koira kokee palkitsevammaksi. Hyvänä esimerkkinä Tommylla oli riistavietti jäniskoiralla. Riistavietti on sisäsyntyinen toimintamalli joka kumpuaa jostain 15000 takaa domestikaation ajalta. Eli tätä ominaisuutta ei saada kitketyksi pois joten rinnalle pitää rakentaa vaihtoehtoinen toimintamalli. Jos toimintamalliksi valitaan luoksetulo, vaatii se luultavasti 15000 toistoa luoksetuloa ennenkuin se edes voisi olla samalla viivalla tuon sisäsyntyisen kanssa. Että siltä viivalta miettiä niitä koiria joita ihmiset ostavat.

No, en nyt hurahtanut miksikään operenttihulluksi. Näytevideoiden koirat ei ilmentäneet sellaista mielentilaa kuin minä haluaisin. Sama ongelma kuten monilla ns "namikoulutetuilla" tekeminen on sellaista pikkusievää virkamies työskentelyä. No, aion kuitenkin opetella lisää operanttia, sillä se tehtyä hyviä pohjia kunhan saa arvotettua tuon namin riittävän ylös että koirat nousee oikeaan mielentilaan.

Palkasta/vahvisteesta sen verran. Aina ei ole järkevintä ottaa sitä parasta vahvistetta kuten aiemmin kirjoitin. Mutta sen lisäksi tuli hyviä esimerkkejä palkan suunnasta ja palkkaustavasta. Jos halutaan että koira tekee ohjaajalleen töitä on tätäkin asiaa mietittävä? Jos koiralle opetetaan luoksetulon stoppia, ja koira vapautetaan seisomasta lentävälle lelulle, koira rallaa, leikkii ja tapporavistelee lelua. Missä kohtaa yhtälössä tulee mukaan ohjaaja? Tuleeko siinä kohtaa kun kaikki kiva loppuu? Lelua ei voi antaa koiralle jos koira ei halua leikkiä ohjaajansa kanssa eli tuole suorinta tietä tuomaan lelua ohjaajalle.

Jos tuolla systeemillä treenataan 5 kertaa stoppia ja 5 kertaa maahanmenoa, joka kerta palkaten lelu/pallo heittämällä, mitä vahvistetaan eniten? No tietty sinne lelun perään menemistä ja yksin hauskanpitoa 10 kertaa. Suunnasta sen verran, jos vahvistetaan eri suuntaan menemistä, kuten merkki, palkan suunta voi olla pois ohjaajasta. Mutta jos vahvistetaan luoksetuloa niin palkka tulee ohjaajalta.

Jotain tulee vielä mieleen varmasti, päivittelen sitten myöhemmin. Loppuun kuva joka kuvastaa meidän bradia äärettömän hyvin. Kuvan otin lauantai-iltana kun katselimme perheen kesken putousta.


maanantai 10. helmikuuta 2014

Välähdyksiä

Maksoin nyt kuiteski sen agilitylisenssin ja laitoin samantien ilmot menemään kassin kisoihin, kaikki 3 rataa.

Viime viikolla omien treenien päälle ostin Jokisaaren valmennusringistä irtovuoron ja kävimme vähän koklaamassa vauhtiratoja. Ratapiirroksia en jaksa väsätä mutta treeniin kuului 3 erilaista rataa, joista meidän ryhmällä ehdittiin käydä kahdella. Teemana oli kiire ja irtoaminen, ronihan irtoaa nykyisin hyvin mutta minä menen kiireessä kuin tuulimylly joten koiralla ei ole hajuakaan mihin sen pitäisi mennä.

Oikein minkäänlaista ehjää pätkää ei saatu. Jos ei muuhun tökännyt niin roni oikoi kepeillä helpoistakin kulmista, ongelmana varmasti se ettei se osaa mennä sinne lujasta vauhdista vaan mun pitää rytmityksellä sitä hidastaa aavistus. Mutta, nyt mää viimeistään sisäistin yhden asian, mistä varmasti olen kuullut monesti, mutta nyt se tuli niin selkeällä suomella että upposi tajuntaani asti. Katson liikaa koiraa, kuulemma hoipertelen radalla kuin humalainen torilla kun en katso eteeni. Tajusin tämän itsekin ja ymmärsin mistä yksi ongelmani siellä radalla siis johtuu.

Loput radat menikin lähinnä sen vuoksi pieleen että yritin keskittyä tähän ongelmaan, luottaa että se koira tulee sieltä takaa ja katsoa seuraavaa estettä (kyllä mulla loppui kuntokin). Mutta luulen että nyt tajusin sen klikin joka tällä hetkellä on pahin rajoite. hidastan koiraa turhaan kun olen itse hidas ja kuormitan sitä vielä katseella. Nyt seuraavien treenien missio on katsoa eteenpäin ja antaa koiran tehdä oma työnsä.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mindfulness

Varattiin vaimon kanssa dogantin halli ihan kahdestaan kahdeksi tunniksi. Treenattavana oli minttu ja roni, bradin käydessä vain vähän kentällä sen ollessa edelleen toipilas viikonlopun kannusanturaepisodin jäljiltä. 2 ihmistä, 2 koiraa ja 2 tuntia aikaa, eli ei kiirettä ja sai juosta. :) Tulin siihen tulokseen että mulla pitäisi aina olla treeneissä mukana joku, jolle näyttää ohjaukset ja kuviot, silloin keskityn niihin myös itse. Ohjaaminen oli koko treenien ajan rauhallista, eleetöntä ja selkeää. Oikea sellainen mindfulness-tila siis, tuntui että kaikki onnistuu. Treeninä toimi kylläkin jo kertaalleen tehty pätkä mutten silloin saanut tätä näin hyvin toimimaan.

Menin sitten tästä innostuneena ostamaan irtovuoron valmennuksesta. Saapa nähdä saanko samanlaista onnistumisen tunnetta kun taakse laitetaan piiskuri koutsi, kello, outo treeniryhmä ja kilpailuvietti.


tiistai 4. helmikuuta 2014

reaktiivinen, re-aktiivinen, passiivinen...

Reaktiivinen, hankala termi joka ymmärretään väärin, en ole varma ymmärränkö sitä vielä itsekään. Yhdistetään monesti reagoimiseen, johon se liittyykin. Koiran koulutuksessa re-aktiivinen olisi kuvaavampi, eli käsittäisin passiivisena. Eli reaktiivinen toiminta vaatii ärsykkeen. Eli koira joka on opetettu aktiiviseksi ohjaajan aktivoitumisen kautta on reaktiivinen. Eli ohjaajan pitää olla innostava, iloinen ja muuten aktiivinen jotta koirakin innostuu. Mutta, mitenpä olet aktiivinen tilanteessa jossa pitää olla passiivinen, kuten koe. Siinä tulee monesti ongelma kokeessa. Passiivinen ohjaaja ei saa reaktiivista koiraa aktiiviseksi.

Kun ohjaajanhan pitäisi olla se reaktiivinen, koiran ollessa aktiivinen. Eli koiran aktiivisuus toimii ärsykkeenä aktivoida ohjaaja ja täten saada ohjaaja palkkaamaan koira. Eli koiran kannattaa olla aktiivinen jotta se pääsee vahvisteelle. Ja tähänhän sitä on pyritty viimeiset ajat, ohjaajan toiminta on yritetty koutsin toimesta minimoida. Ohjaajakin alkaa hommaan taipumaan, kyllä ne pitkätkin piuhat jos yhteen ottaa..

Olen huomannut että päivä kerrallaan, vähentyy oma toiminta, oli se sitten positiivista tai negatiivista ja koiran aktiivisuus lisääntyy. Eli opetan ja vahvistan asioita enemmän tarjoamisen kautta, pysyen itse passiivisena ja tämähän toimii. Ohjaajan  toiminnan vähentäminen, eli kaikki, ihan kaikki (kärjistetysti) toiminta lopetetaan ja aktivoituminen tapahtuu vasta kun koira vapautetaan vahvisteelle. Eli kun toiminta vedetään minimiin, vähentyy myös mahdollisuudet tehdä virheitä jolloin koiran kuormitus on minimissä ja koiran työskentelyhalu nousee. Kuormittamisesta kirjoitin jo aiemmin ja siihen reagoiminen aktivoitumalla on opetettava erikseen.

Nämähän ei ole mitään opetuskirjoituksia, asia virheitä saattaa olla ja onkin joukossa. Lähinnä kirjoitan nyt siitä mitä asioita päässäni pyörittelen. Näitä asioita tällä hetkellä opetellaan koulutuksessa, ja koirakin ne oppii sen jälkeen. Kaikki on taas kiinni vain ohjaajasta.

maanantai 3. helmikuuta 2014

Armo

Nyt on tehty ratkaiseva askel remun kanssa. Viikonloppu herätti kun remulla alkoi takajalat pettämään pakkasessa. Mitään radikaalia ei vielä tapahtunut mutta nyt on se hetki kun se vielä pääsee omin jaloin viimeiselle matkalleen.  Minna varasi ajan Tyrnäväläiselle eläintuhkaamolle joka meni 3 viikon päähän. Haluamme kuitenkin viedä remut tuonne, siellä lopetus ja tuhkaus tapahtuu samassa, rauhallisessa paikassa eikä tarvitse mennä mihinkään klinikalle. En tiedä onko hyvä vai huono että on näin paljon aikaa valmistautua. Mutta nyt lopetettiin väistämättömän pitkittäminen itsekkäästi ja päästetään remu kivuistaan.


Kohti koetta

Nyt sen tein, ilmoittauduin seuraavaan tokokokeeseen joka on 29.3.

Ollaan oltu koetauolla jo 4.5.2013 lähtien. Silloin kävin ton katastrofaalisen, toisen kokeemme. Tai eihän se nyt ihan katastrofi ollut. Nyt olemme palanneet perusteisiin treenissä. Ronin kanssa meidän suoritustaso on ollut treeneissä pitkään siellä missä pitääkin. Pientä aaltoilua on ali- ja ylivireen kanssa mutta toiminta-alueella on pysytty. Pystyn luottavaisesti menemään treeneihin ja tiedän että koira toimii. Tiedän myös että jos pysytään tällä alueella niin tulos on varma. Siinä vain on se jos...

Kokeeseen valmistaudumme huolella, eli emme muuta treenaamista. Jatkan perustreeniä mielentilan osalta. Samalla vahvistellaan seuraamisen paikkaa joka korkeammassa mielentilassa siirtyy turhan eteen ja alkaa painaminen. Eteentuloa vahvistellaan ja sillä rakennetaan luoksetuloa vahvemmaksi. Maahanmenon ja seisomisen käskyjä vahvistetaan ärsykekontrolliin ja niiden erottaminen sitä kautta vahvemmaksi.

Ainoa miettimisen aihe on liikkeiden välit. Olen alkanut miettimään että josko en vapauttaisi enkä koskisi roniin ollenkaan siinä välissä. En antaisi mahdollisuutta että keskittyminen herpaantuu. Kehuisin vain rauhallisesti liikkeen väliin. Tätä pitää suunnitella.

Sitten vähän kuvia. Jäälle päästiin ekaa kertaa tälle vuodelle ja siellähän vauhtia piisasi.


Mä en tiedä miten nää bortsut aina onnistuu näissä ilmeissä.


Tässä taas näkyy tuo poikien rakenne ero parhaiten. Vaikka toinenhan on vasta reilun vuoden, mutta ero on valtava. Säkäkorkeudessä ei montaa senttiä ole eroa mutta toinen tuntuu syystä taskukoon raketilta.


Ja loppuun vielä kuva, siitä hurjasta nuoresta uroksesta joka puree mun sormet verille.