Ilona on iloinen, minä olen myös iloinen. Ainahan pennut on ihania ja niistä pitää. Mutta tällä kertaa se edelleen tuntuu ihan erityiseltä. Ilona on kuin roni, mutta paljon rohkeampi toimintakykyisempi. Se on kuin sekoitus mun aiempia koiria. Bradilta on tullut tempperamenttia ja vilkkautta, mutta järki on tullut mukana. Remulta on tullut dominanssi, ahneus ja eräänlainen "ilkeys". Eihän siitä nyt pennusta tiedä mitä tulee mutta edelleen, se on kuin esimerkki ajatusteni mukaisesta täydellisestä pennusta. Se on välillä "pain in the ass", mutta samalla niin suloinen. Hykertelen riemusta joka kerran kun yritän nätisti irroittaa suusta jotain kiellettyä. Se kun pentu tapittaa suoraan silmiin, puree täydellä suulla ja rauhallisesti kenkään eikä ole aikomustakaan irroittaa. Kanavoinnin kautta irroitus löytyy tai tietenkin vaihtokaupalla.
Se on nöyrä, mutta se ei nöyristele. Se vaikuttaa äkkiseltään nöyremmältä kuin onkaan. Se on pirun vihainen kun sille päälle sattuu. Siinä on sitä samaa eläimellistä alkukantaisuutta kuin mihin ronissa olen ihastunut. Se voima joka ne pitäisi hengissä luonnossakin. Ilonassa se näkyy jo monellakin tapaa. Jotain lieveilmiöitä se tietty tuottaa. Varsinkin nyt pentuna se meinaa heikompiaan kiusata. Mutta näyttää että nyt minulla on se työkoira, joka tekee tosissaan. Kun se starttaa, se ei enää leiki. Kunhan nyt vain pysyy terveenä.
3 viikkoa meni ennenkuin pojat sen hyväksyi laumaan. Siitä lähtien bradi on hoitanut leikkisedän roolia ansiokkaasti. Siinä on kyllä koira jolla on sydän kultaa ja haluaa kaikille vain hyvää.
Roni sai viime viikolla toisen epilepsiakohtauksensa heinäkuun jälkeen, edellisestä meni 1,5 kuukautta. Viimeisimmät kohtaukset ovat olleet lyhyitä eikä ole jättäneet mitään jälkitiloja. Olemmekin tehneet kaikkea ihan normaalisti. Käymme paimentamassa, aksataan aina kun päästään ja kuntoa kohotetaan kunnon lenkeillä. Arki luistaa siis varsin hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti