Ilonalla oli pari viikkoa sitten juoksut. Jäimme paimennuksesta tauolle koska sen itsevarmuus ei ollut oikealla tasolla ja vahva koira taantui "perus" nuoreksi koiraksi joka tarvitsi tukea epävarmuudessa eikä halunnut mennä uuhien päitä kohden. En halunnut ottaa riskiä tässä vaiheessa että tapahtuisi kolaus itsevarmuudelle joten jäimme odottelemaan juoksujen loppua. Lauantaina treeneissä koira taas olikin lähes oma itsensä. Agilitysta myös jäätiin parin viikon tauolle ja viikko sitten treeneissä tuli konfliktitilanne ja ilona passivoituikin siitä. Kielsin sitä moikkaamasta kuvaajaa ja ilona tuumasi että pidä tunkkis. Tuttua jo ronin ajalta, pienen pieni kauhun tunne jopa tuli kurkkuuni. Homma saatiin kuitenkin kunnialla loppuun ja eilen jätin treenit vielä väliin.
Tänään sitten kasvattajan ja luottokoutsini kanssa kirjoitellessa sen tajusin, sillä täytyy olla valeraskaus. Ja tutkinkin sen ja sen nisät on selkeästi turvoksissa. Siksi se on tuollainen hiton lapanen ja olen pelännyt että olen rikkonut sen :D
Nyt olen monta päivää fiilistellyt lauantailta jäänyt tunnetta kun olimme ilonan kanssa yhdessä paimentamassa. Se oli niin makee, ja meillä molemmilla oli kivaa. Meitä syyspuolella vaivannut maahanmeno-ongelmakin on selätetty. Mun täytyi vaan tajuta missä kohtaa voin sitä pyytää maahan jotta en aiheuta liian isoa konfliktia. Jos koira on varma että lampaat karkaa jos se menee maahan ja tyhmä ohjaaja karjuu maahan-käskyä, ei homma voi sanoa yhteistyöksi. Osaamisen karttuessa voi tilanteita hankaloittaa ja vaatia maahanmenoa myös tilanteissa jossa se ei koiran mielestä ole järkevää.
Muutenkin paimennustreenit ovat nyt mieleisiä. Mulla pysyy oma pää kasassa ja mä pystyn samaa tahtia koiran edistymisen kanssa oppimaan itsekin. Kun edelleen päätavoitteeni on oppia kouluttamaan koiraa, ei saada koulutettua koiraa ilman että tajuan miksi se tekee mitäkin.
Lopuksi pari Hakalan Marin ottamaa kuvaa lauantain treeneistä. Vielä että se on hyvä, se tuntuu hyvälle ja näyttää hyvälle:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti