Viikonloppuna oli PM-kisat virpiniemessä ja niiden ohessa oli myös 1 ja 2-lk ratoja. Ronin kanssa juostiin kakkosjoukkueessakin joukkuekisassa. Joukkuekisasta ei jäänyt paljon kerrottavaa. olin kolmas suorittaja ja kaksi hyllyä jo alla joten yritys vähän lopahti, lisäksi takana 14h päivä joka näkyikin siinä että olin auttamatta myöhässä, ohjaaminen oli puolihuolimatonta jne. Lauantain yksilökisoista tipahteli myös hyllyjä, en ala enempää analysoimaan mutta oli hyviä pätkiä ja kaikki olisi ollut mahdollista.
Sunnuntain yksilöradoilla tuli sit pommi. Roni lähti ihan käsistä. Eka rata meni vielä kohtuudella mutta toinen. Joku voisi sanoa että se näytti keskaria ja teki omat ratkaisunsa. Karkasi ihan täysin tiukasta hallinnasta nokan alta, kolme kertaa peräjälkeen. Sitten otin tiukasti hallintaan ja kävelin hammasta purren pois radalta. Onnistuin sikäli pysymään neutraalina että roni kyllä oli aktiivisena mukana eikä se käsittänyt tilanteesta muuta kuin että rata loppui siihen ilman kehuja tai palkkaa.
Olin jo valmis heittämään pyyhkeen kehään, ei tästä tule yhtään mitään. Tarkemmin kun ajattelin ja rehellistä vertaistukea saaden ymmärsin homman nimen. 5 rataa peräjälkeen ilman palkkaa. Turhauma nousi ja roni nosti itsensä sellaiseen viettiin että oksat pois. Tämä sama tila on kerran ilmennyt treeneissä joskus alkukesällä kun se tippui puomilta ja teki pari lentokeinua peräjälkeen, ihan vauhdin takia. Mutta tämähän on se tila johon sitä yritän ajaa esim tottiksessa.
Se ei vain osaa siinä tilassa enää hakeutua hallintaan. Ja se on sellainen tila, jossa roni, mun nöyrä bordercollie, uskaltaa kyseenalaistaa minut. Se tila, jossa tekeminen, bordercollielle ehkä huono vertaus, tehdään tappomeiningillä. Jokainen joka on nähnyt koiran jahtaamassa jänistä, ymmärtää sen tilan. Koira keskittää kaiken energiansa, nopeutensa ja taitonsa siihen että se saa saaliin kiinni, ja saa sen tapettua. Se pitää nyt opettaa toimimaan myös siinä tilassa, mun kanssa.
Onneksi mulla on yksi henkilö joka sanoo asiat suoraan, ilman liibadaabaa. Mulla on koira jolla on edellytykset vaikka mihin, se on agilityssa kone. Sen hermorakenne kestää kaiken sen vietin jota koirasta löytyy. Ohjaaja ei ole vain koiran tasolla. Saman vertaistuen avulla aloin ymmärtämään että mulla on kaksi vaihtoehtoa.
A. Keskittyä kunnolla agilityyn. Se vaatisi minun treenimäärän reilua nostoa. Liikkumista ja koordinaatiota pitää parantaa. Treenaamisen pitäisi olla tinkimätöntä omalta kohdaltani. Pyörälenkit olisi vaihdettava juoksulenkkeihin. Ja jätettävä muut lajit vähemmälle, kaikkea ei vaan voi ja ehdi tehdä, kunnolla.
B. Jättää agility humputteluksi, jossa mahtava koira kyllä menee hukkaan. Keskittyä alkuperäisen suunnitelman mukaan enemmän tokoon ja hakuun jotka sopivat paremmin minulle ohjaajana. Joihin kyllä koirallakin on edellytykset.
Tämän hetkisen mietiskelyn tilanne on se että alan kallistumaan vaihtoehtoon B. Se sopii paremmin mun fysiikalle, varmaan vielä mentaalipuolellekin. Se on kuitenkin myös se jota haluan enemmän. Ja ronista saa vielä mahtavan koiran sinnekin, kun saa vain tuon saman hullun bordercollien esiin myös siellä. Sen joka tuo noutokapulan hullunkiilto silmissä eteeni, odottaen lupaa laittaa se päreiksi. Agilityyn musta ei ehdi kehittyä riittävän hyvää ohjaajaa ainakaan tän koiran aikana, että mun kannattaisi kaikki liikenevä tarmo siihen laittaa. Se täytyy vain hyväksyä ja priorisoida asiat järjestykseen.
Kyllä me silti treenataan ja kisataan aksassa, eikä tehdä sitä vasemmalla kädellä. Mut aksataan ilman tavoitteita, ja yritän vain tehdä parhaani. Treenataan kun ehditään. Realiteetti on että mun paras ei ole kuin tyydyttävä ton koiran kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti