Treenimasis

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän treenimasista tänä kesänä. Treenit on jääneet murto-osaan suunnitellusta. Ennemmin tulee lähdettyä kävelemään metsään kuin kentälle tai edes omalle pihalle. Välillä vaan tuntuu ettei hommasta tule hevonhelvettiä, itseluottamus on nollassa, rimakauhu päällä ja kaikkea mahdollista. Siitäkin huolimatta näen koirissa kehitystä.

Yksi päivä huomasin että bradillahan on jo selkeästi näkemys seuraamisesta. Ronilla taas ei taidot ole mihinkään kadonnut ja voisimme aika kylmiltään lähteä kokeilemaan sitä kolmatta alo1. Vähän vain vaatisi eri kentillä käymistä että saisin mielentilan varmasti nousemaan. Ei huvita edes blogia kirjoittaa vaikka mielessä käynyt muutamiakin aiheita, yritän nyt purkaa sumaa pintapuolisesti

Mä olen yrittänyt miettiä missä mulla nyt klikki on, ehkä se kuitenkin on useamman asian summa. Vaikka sanotaan ettei vanhoja saisi muistella niin päällimmäisenä ehkä kuitenkin on masennus niistä virheistä mitä ronin kanssa olen tehnyt. Luulin remun jälkeen jo ymmärtäväni jotain mutta ensimmäisestä sudenkuopasta ylös päästessäni kaaduinkin naamalleni viereiseen sudenkuoppaan. Nyt sieltä juuri ylös päästyäni en uskalla edetä etten taas kapsahda seuraavaan. Hyvin pikku askelin etenen vaikka nyt pitäisi lähteä jo reippaasti kävelemään. Luulin remun opettaneen paljon, mutta se olisi voinut opettaa paljon enemmänkin. Nyt roni on joutunut opettajan rooliin, onneksi sain tulkin jonka avulla ei ihan harhaan taas menty.

Agilitymasennus taas tulee siitä että mä en vain osaa, enkä nähtävästi opi. Mun sitoutuminen ei ole sitä luokkaa että kehitys olisi mun taidoille riittävää. Alkuperäinen ajatus oli että syyskuulle vedetään aksaa täys hönkä päällä ja sitten tauolle. Syyskuussa ois alueella vielä kivasti kisoja. Nyt mietin jos jättäisi ensi viikonlopun viimeiseksi ja jäisi tauolle. Viikonlopun radat voivat vaikuttaa päätökseen. Hyvältä radalta voi tulla hylky, mutta viime kisojen mukaisia ohjaajan tyhmiä, alkeisvirheitä, ei saa enää toistaa.

Meidän päälaji haku on taas ollut iha suossa. Ei ole hakuryhmää, ei treenejä ja sitä kautta hyvälle alulle saatu ilmaisukaan ei ole kehittynyt. Ajattelinkin että tälle syksyä ehtisi vielä hakuilla hyvinkin, nyt alkaa vasta kelit olla kohdallaan.

Roni täytti 3.v tän kuun 3. päivä. Sankari sai lahjaksi aksatreenit ja lammas-lihapullakakun.

Aina pitää löytää myös asioiden hyvät puolet.

Viimeisen reilun vuoden aikana olen oppinut suunnattoman paljon koirien kouluttamisesta joka tulee auttamaan jatkossa paljon. Olen huomannut että olen pystynyt jo jopa jakamaan tietoa eteenpäin auttaessa muita. Enkä siis opettamaan liikkeitä tai muuta teknistä, vaan säätämään ohjaajan tekemistä ja opettamaan hallitsemaan sitä kautta koiran mielentilaa. Ja kun minä saan pyyteettömästi apua, olen valmis sitä myös antamaan eteenpäin, jos vain kuulija sitä haluaa. Tyyli eroaa jokatapauksessa niin paljon "perinteisestä" kouluttamisesta, ettei sitä voi tuputtaa jos ei vastaanottaja ole valmis sitoutumaan.

On ollut ihan lottovoitto saada opettaja jolta kaiken tän tiedon olen saanut. Tuhansia chattiviestejä on vaihdettu, kymmenittäin videoita kuvattu, kymmenittäin videoita jaettu ja eritoten eri tilanteita ja koiria analysoitu. Paljon on vielä opittavaa mutta kyllä mä olen jo oppinut paljon enemmän, kuin olisin keltään tähän asti tapaamaltani henkilöltä ikinä oppinut. Teoriassa ei koiria kouluteta, mutta teorian hallitseminen auttaa viimeistään siinä tilanteessa kun on syntynyt ongelma. Tiedän että viimeistään pääsen hyödyntämään näitä tietoja jos ja kun menen suojelukentille, siellä tämä on tutumpaa. Kuinka saada matalampiviettisestä kaikki irti tai kuinka saada korkeaviettinen "pysymään käsissä".

Yleisiä ongelmia tuntuu olevan koiran "kuumeneminen". "Sitä ei voi palkata lelulla", "miksi se vinkuu", "miksi se ei tee mitään, on passiivinen". Nykyään minä vasta alan ymmärtämään mitä tarkoittaa olla mustavalkoinen. Miksi ohjaajan rauhallisuus on niin tärkeää, miksi koiralle on tärkeää luoda palkka jota se oikeasti arvostaa. Ehkä joku päivä se vielä näkyy, mitä olen omille koirilleni tekemässä. Kun vietti padotaan, suunnataan tekemiseen ja kuinka paljon voimaa koirasta on saatavissa irti kun on palkka josta se oikeasti palkkautuu.

Monesti puhutaan että varsinkin bortsuilla alkaa jossain vaiheessa pelkkä tekeminen palkkaamaan. Mä en halua ikinä siihen pisteeseen että koira tekee vain tekemisen halusta. Mä haluan että mulla on ässä hihassa, mulla on palkka jonka koira haluaa. Monesti näkee esim aksassa tekemisestä palkkautuvia, miljoonaa kaahaavia bortsuja, rimat räiskyy ja ohjaaja on vain statisti koiran palkatessa itseään esteillä. Millä saat koiran hallintaan jos ei ole työkaluja taskussa, paras palkka on tekeminen.

Mut mää olen huomannutkin että olen useimpien kanssa niin eri linjoilla koulutuksessa että parempi pysyä hiljaa. Se ettei mun mielestä bortsu paimentaessaan "käy vaan tekemässä töitään ja mene sen jälkeen lepäämään", vaan koirassa tapahtuu muutakin jota pystyy mallintamaan muissakin lajeissa. Tästäkin sain kommentiksi että yllättävän paljon tiedän paimennuksesta mun kokemuksella. En tiedä paimennuksesta, mut tiedän suunnilleen mitä siinä koiralla tapahtuu.

Sen saman voiman voi saada käyttöön myös muualla. Kyse on vain siitä että koiran sisällä pitää saada samat reaktiot aikaiseksi, hormonit saa liikkeelle. Ei se koira tilalla jaksa paimentaa ainoastaan sen vuoksi että sen pitää. Vaan se pääsee siitä tilaan johon se jää "koukkuun". Ihan samaan tilaan sen voi viedä tottiksessa, saada samat hormonit vapautumaan ja saada koira haluamaan lisää, ja lisää.

Ja sitä koiraa ei viedä siihen tilaan heittämällä sille puolihuolimattomasti pallo, tai kiljuen ja pomppien työntämällä patukka kitaan. Sitä ei saada siihen tilaan antamalla palkkautua aksassa tekemisestä. Se viedään sinne ihan muulla tavoin, ja tää on juuri se alue jota olen opettelemassa. Kuinka koira saadaan sinne tilaan jossa voitetaan isoja kisoja. Tilaan jossa koira keskittää kaiken voimansa tekemiseen eikä mihinkään turhaan. Tilaan jossa se keskittyy täydellisesti häiriöistä huolimatta. Tilaan jossa koiras on varma mitä se tekee.

Mut se vaatisi töitä, mitä mä en nyt ole juuri tehnyt. Puolustukseksi voisin sanoa että kesä on kiireisintä aikaa töissä ja kotitöissä, kelit ovat olleet tuskaisen kuumia ja perhe ja ja. Kaikenlaisia tekosyitä voi keksiä, oikeasti syy on vain se etten mä ole jaksanut, olen laiska. Nyt olen taas ottanut itseä niskasta kiinni ja alan oikeasti treenaamaan. Alan tekemään töitä päästäkseni siihen tavoitteeseen johon haluan. Haluan saada koirani tekemään töitä minulle, kaikin voimin, välittämättä muista. Olla koirille reilu, rauhallinen ohjaaja jonka kanssa kannattaa tehdä yhteistyötä. Ja eritoten, haluan oppia paljon lisää. Koetulokset tulevat sitten mukana.

Olen taas unohtanut mottoni: Ei se päämäärä, vaan se matka kuinka sinne kuljetaan.