Eleettömyys

Eleettömyys, tuo periaatteessa helppo, mutta oikeasti äärettömän monimutkainen asia. Ihminen viestittää koiralleen tahtomattaan äärettömän paljon asioita. Arjen tilanteista kumpuaa melko monta ongelmaa koskien koiran kouluttamista. Koira on ottanut jotain väärää, tai tehnyt pelkästään jotain väärää, ihminen marssii kohti koiraa, kumartuu kohti, tuijottaa silmiin, ehkä ojentaa kätensä osoittaakseen sormella, ehkä ottaakseen poskivilloista kiinni. Miettikääpä sitten seuraavana päivänä kokeessa. Koira on jätetty liikkeestä maahan, koira on jo aistinut ohjaajan jäykistelyn ja jännityksen. Ohjaaja kävelee kohti koiraa paskanjäykkänä, vähän etukumarassa, tuijottaa koiraa silmiin. Ja taas paska koira nousi ennen kuin ohjaaja pääsi viereen.

Entä agilityssa, ohjaaja huutaa putkiputkiputki ja käsi huitoo putkelle, mutta jalat, hartiat ja eritoten mieli on jo menossa eteenpäin. Jos koira menee oikeaan päähän putkea, on se joko tuuria tai ohjaaja on saanut erittäin ristiriitaisista viesteistään koiralle opetettua oikeat viestit. Ainakin minulle on paljon helpompaa opetella olla tekemättä ristiriitaisia viestejä. Sen vuoksi olen saanut jo usealta kouluttajalta palautetta siitä että ohjaan liian eleettömästi. Pitäisi käyttää ääntä, ja pitäisi käyttää käsiä. Jos mä nyt alkaisin käyttämään taas voimakkaammin käsiä ja ääntä, olisi ronilla taas ohjaajana se huutava tuulimylly.

Miten voisin agilityssa hallita sellaisen määrän signaaleja kun en osaa sitä edes tokossa, missä vauhti ja hektisyys on ihan eriluokkaa. Eli agilityssa jatkan aloittamallani linjalla, kouluttajan ei tartte nähdä mun signaaleita, riittää kun roni ne näkee. Ja kun ronilla ja kaikilla muillakin koirilla, nuo irtonaiset ulokkeet ja niiden heiluminen, on toissijainen signaali, yleensä vain häiritsevä. Roni lukee agilityssa mun hartialinjaa, jalkojen suuntaa ja kolmantena katsetta eri mieltä. Jos joku näistä välttämättömistä signaaleista on pielessä, lopputulos voi olla mitä tahansa.

Eli ohjaajan toiminnan viemällä minimiin ja toteuttamalla samaa kaavaa eleettömän robottimaisesti, ei koiralle anneta vahingossa vääriä signaaleja. Koiran tekeminen on helpompaa, se vapautuu, kun sen ei tarvitse miettiä että tarkoittikohan se nyt jotain tuolla signaalilla joka eilen tarkoitti että häivy.

Viime treeneissä on ollut kohtia joissa koiralle pitää saada jarru ennen hyppyä. Ronihan on niistä sujuvasti lasketellut läpi. Irtoaminen ja itsenäisyys on siis huipussaan. Vaihtoehdoksi olen saanut lähes poikkeuksetta aina sitä että mun pitää tehdä voimakkaampi jarru, ääntä kehoa jne käyttämällä. Ei kun olen itse sitä mieltä että roni pitää saada lukemaan se jarru kannattavaksi, se on kuitenkin ihan selkeä. Tästä päästään taas aiheeseen josta joskus aiemmin kirjoitin, eli kun koira palkkaa itseään esteillä. Roni on näissä tilanteissa tehnyt omat ratkaisunsa ja suorittanut väärän esteen. Tämä tulkitaan helposti että koira palkkaa itse itsensä.

Mutta ei, kuten aiemmin kirjoitin, mulla on se valtti taskussa. Radan jatkuminen on toisaalta ronille palkka mitä hyödynnän monessa kohtaa, mutta mulla on myös taskussa lelu. Lelu johon roni hyökkää kuin paraskin suojelukoira. Sillä saan haluttua tekemistä vahvistettua eikä mun tartte puuttua siihen että roni käy itsekseen suorittamassa seuraavan esteen. Eli tuo jarru, se pitää nyt vain ajaa läpi, vahvistaa uudelleen, eikä ratkaisu ole voimistaa sitä. Niin pitkään on vahvistettu irtoamista ja itsenäisyyttä joten tämä on ihan luonnollinen koulutusvaihe.

Ihan sama on tokossa. Pitää osata ajatella koulutusvaihe. Nykyään kun olen oppinut rakentamaan liikkeita palanen kerrallaan, vaikkakin vielä monesti liian iso palanen. Osaan ajatella sen niin että koulutusvaihe pitää ottaa huomioon. Edellinen koe meni mun mielestä aika penkin alle, mielentilaltaan, ohjaajan sekä koiran. Siitä olin tyytyväinen ettei nollattu yhtäkään liikettä, vaikka suurintaosaa niistä ei ole pitkiin aikoihin treenattu teknisesti. Tässäkin koulutusvaiheessa ylsimme tulokseen vaikka mielentila ei ollutkaan se mitä toivoin. Mutta edellinen koe tässä mielentilassa päättyi alle 120pst ja 3. tulokseen. Luultavastihan koulutus ei tule olemaan ikinä valmis. Mutta paketin voi kasata tilanteen vaatimalle tasolle, purkaakseen taas uudelleen ja uudelleen osiin.

Ja joudun elämään sen tosiasian kanssa, että aiemmat virheeni saattavat ajaa koiran tulevaisuudessakin tuohon mielentilaan. Mun jännittäminen saattaa saada aikaiseksi paineen josta roni alkaa passivoitua, lähtee sijaistoiminnoille. Ikinä en varmasti tule pystymään kävelemään suoraan päin koiraa, tiedän että saan sen väistämään pelkällä katseella, johtuen ekassa kappaleessa kerrotusta esimerkistä. Nyt voin vain korjata omaa tekemistäni ja saada koira oppimaan uusi suunta toiminnalleen tilanteissa joissa se kokee painetta. Treeneissä tämä toimii jo kohtuullisesti, mutta koe on aina koe.

Tästä päästäänkin sujuvasti taas seuraavaan aiheeseen, auktoriteettiin. Olen joskus ajetellut omaavani kohtuullisen auktoriteetin. Arjen tilanteissa koirat ovat aika hanskassa. Remun kanssa se oli erityisen haastavaa, koira jolle ei voinut antaa piiruakaan löysää. Mutta tähänkin asiaan olen oppinut uutta. Meillä arjen tilanteissa on ollut tärkeää ehdottomuus. On ollut pieniä lapsia, omia ja vieraita. Ei toivotut käytökset on riisuttu aika nopeasti pois. Koirat kulkee paljon vapaana, eikä niitä ole arjessa opetettu ihan pentuaikaa lukuunottamatta herkuilla tai muilla selkeillä vahvisteilla. Arjessa mennään hyvin pitkälti laumalla. Luoksetulo perustuu ehdottomuuteen.

Sittemmin olen tajunnut yhden asian, en ole ollut auktoriteetti, olen ollut diktaattori. Ero on hiuksenhieno, mutta juuri merkittävä kouluttamisen kannalta. Auktoriteetti on minusta positiivinen ilmaisu. Koira haluaa totella ohjaajaa jolla on auktoriteetti, se haluaa tehdä sen innolla. Ohjaaja jolla on auktoriteettia, osaa olla oikeasti mustavalkoinen, pitää päänsä kylmänä ja näkee omat ja koirat puutteet realistisesti. Diktaattorin koira tekee kun sen on pakko, diktaattorin mielestä koira tekee väärin. Monesti ohjaajaa pidetään vahvana ja koiraa heikkona, jos koira on passiivinen, haluton, vietitön.

Tilanne on vain monesti päinvastoin. Ohjaaja on epäreilu diktaattori ja ohjaajaa kohti nöyrä koira passivoituu. Tästä oli hyvä keskustelu taannoin, onko koiran vahvuuden mitta se että kuinka paljon se kestää ohjaajan epäreilua ja virheellistä toimintaa? Mun mielestä ei. Hyvänä esimerkkinä erinomainen suoritus belgien ipo mm-kisoissa. Taitava ohjaaja otti kultaa, minunkin, lajista mitään ymmärtämättömän mielestä, ominaisuuksiltaan korkeintaan keskiverrolla koiralla. Toisaalta kuinkahan monta hyvää koiraa on pilattu ohjaajan kädettömyyden vuoksi, varmasti monta.

Monen mielestä koiran vaipuminen passiiviseksi on huonon koiran merkki. Mun mielestä se on yleensä merkki liiasta, vääränlaisesta paineesta ja epäreilusta ohjaajasta. Taas toisaalta toisen tyyppinen koira, samasta paineesta, ja epäreilusta ohjaajasta, muuttuu hektiseksi sählääjäksi. Koiralta menee kuppi nurin ja silloin sitä selitellään "liialla vietillä". Mun mielestä se ei ole viettiä jos koira, sählää hektisenä, piippaa, näykkii omistajaa, kaahaa päättömästi ja roiskii rimat tms. Se on vain erityyppinen koira, joka ilmentää paineen eritavalla. Silloin kuin koira on vietissä, padottuna, se ei sählää, se ei tee mitään ylimääräistä vaan se toimii, kuten se on opetettu. Yhtäkaikki, molemmat virheet ovat ohjaajan virheitä. Liian moni koira kärsii epäreilusta ohjaajasta joka vielä saattaa kirota huonon koiransa.

Tulipahan romaani... Mutta toivon että saavutan joskus hetken, kun olen tyytyväinen omaan mustavalkoisuuteeni, eleettömyyteeni ja koirani seuraavat minua omasta halustaan. Noin kärjistettynä :)