Me tehtiin se, meidän ensimmäinen koulari! Suoritukseen en ole hirveän tyytyväinen, ronin vanhat tunnetilat tuli esiin. Ohjaajan jännitys sai koiran sijaistoiminnoille ja paineeseen. Mutta meidän tekeminen on kuitenkin nyt sillä tasolla että huonompanakin päivänä on mahdollisuus tulokseen. Eikä nollattu yhtäkään liikettä. Mutta kuten olen aiemminkin kertonut, mä en tee tätä tuloksien vuoksi. Matka on mulle se tärkein, ja se että olen tyytyväinen itseeni. Sen jälkeen katsotaan mitä muut tykkää.
Blogi on jäänyt taas huomiotta, nytkin päivitän vain pakolliset kuulumiset ja lopuksi avaan yhtä juttua joka mielessäni on pyörinyt. Syyskuussa kävimme ronin kanssa hakemassa tokosta alo3 tuloksen PM-kisoista. Pakka hajosi aika totaalisesti heti alkuun, ohjaaminen ei ollut sillä tasolla mitä olisi pitänyt. Aksan syystauko loppui ja 2 kertaa on nyt käyty hallitreeneissä. Yhdet hakutreenitkin on ehditty järkätä ja roni jatkoi siitä mihin 1,5v jäimme. Eli puolentoista vuoden tauon jälkeen eka pistolla suoraan maalimiehelle 50 metriin. Maalit oli vielä suorapalkalla mut mokke sanoi että oli vissiin lähdössä tekemään ilmaisua patukalla mutta toinen patukka oli vienyt voiton. Joo, nyt aletaan ajamaan ilmaisuja metsässä sisään. '
Sitten se juttu. Päivitin alla olevan kuvan facebookkiin ajellessani kokeeseen, tekstinä oli "Kyllä mä taas mietin mikä saa ihmisen, joka inhoaa esiintymistä ja jännittää helvetisti, ajamaan räntäsateessa kesärenkailla 150km, kokeeseen arvosteltavaksi..."
Yksin liikkeellä ollessani sain miettiä ajatusta tarkemmin. Pohdiskelu koskee vain itseäni ja on vailla mitään tieteellistä pohjaa. Pohdinta taas tyylilleni uskollisena on jäsentelemättä ja pomppii aiheesta toiseen.
Tiedän olevani helposti addiktoituva ihminen, nuorempana on ollut pari tilannetta, tienhaaroja, joissa olisin voinut valita huonommankin tien. Vihaan edelleenkin esiintymistä, en ole ikinä ollut koulussa esiintymässä juhlissa rooleissa, joissa pitäisi yksin puhua tms. Esitelmien yms pito on ollut aivan järkyttävää. Edelleenkin saatan lukkiutua jos porukassa huomio kiinnittyy minuun. Silti olen valinnut harrastuksekseni lajin jossa suoritusta arvostellaan kriittisesti, ollaan huomion keskipisteenä. Sen lisäksi vedän alkeistreenejä joissa myös väkisinkin joutuu puhumaan ihmisille joukossa. Miksi? Ei mulla ole siihen mitään muuta selitystä kuin adrenaliinihumala.
Taitaa siinä erittyä muitakin hormooneja. Jokatapauksessa, olen omistanut vaikka minkälaista moottorivehjettä. Niillä on ajettava lujaa, ja olenkin aika pian turvallisuussyistä ne aina myynyt. Vehkeet tulee tutuksi, vauhti kasvaa ja adrenaliinia erittyy. Mutta, olo on aivan huikea sen jälkeen kun suoritus on ohi. Aiheesta oli kirjoitettu hyvä kirjoitus: Koukuttava adrenaliini
Samaantapaan, hormooneja käytetään hyväksi koirien kanssa. Mikä saa koiran jahtaamaan liikkeelle lähtevää jänistä? Nälkä? Saalisvietti? Kyllä, periaatteessa. Entä jos koira on vasta syönyt, se ei ole nälkä. Entä saalisvietti, mitä koiran elimistössä silloin tapahtuu? Adrenaliinitasot nousevat silmänräpäyksessä. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen kun saalis on juostu kiinni? Vapautuu endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Siksi sanotaan että jos koira pääsee yhden kerran lähtemään jäniksen perään, on se paljon hankalampi siitä kouluttaa pois.
Tähän väliin taas yksi linkki: Hyvän mielen kemiaa
Tämä yhdistettynä treeneihin: Nostetaan saalisviettiä jolloin vapautuu adrenaliinia, tätä saatetaan tehostaa hallitulla konfliktilla joka terästää koiraa entisestään. Tämä aiheuttaa samalla stressiä. Mutta kun koiralle on opetettu ketju jonka päätteeksi se pääsee purkamaan syntyneen stressin, paineen. Koiralle annetaan rauha, se pääsee puremaan leluun ja kanavoimaan paineen siihen. Tiedossa oleva ketju aiheuttaa sen että elimistö alkaa erittämään endorfiinia, hyvänolon hormoonia. Ihan kuin saadessaan jäniksen kiinni.
Tällä ketjulla saadaan aikaiseksi reaktioita, joilla koira saadaan työskentelemään halukkaasti, tehokkaasti, tarkasti ja väsymättä. Jos ajatellaan koiraa jäniksen perässä, juokseeko se päättömästi, sähläten tai tehden mitään ylimääräistä? Ei, se keskittää kaikki voimansa siihen että se saa saaliin kiinni. Eikä se ymmärrä miksi se juoksee perään. Hormoonit johtaa sen toimintaa. Koira on siis mahdollista koukuttaa siihen tunteeseen, minkä se kokee suorituksen jälkeen, lelu suussa. Adrenaliinit laskevat kehossa ja keho erittää endorfiinia. Kukapa sitä tunnetta ei halua kokea?
Paljon parjataan esimerkiksi pakotteiden käyttöä. Mun mielestä paljon pahempaa on jättää koira pääsemättä yllä olevaan tilaan. Saalisvietti nostetaan, koira kokee painetta, stressiä jne. mutta sitä ei auteta pääsemään loppuun asti. Tähän sopisi vertaus ihmispuolelta mutta se menisi K18 jutuiksi.
Tästä päästäänkin sujuvasti mielenhallintaan ja muistijälkiin. Kaikki on varmaan kokenut tilanteen kun miettii jotakin hauskaa tapahtumaa ja alkaa nauramaan ajatukselle? Saat siis itsesi nauramaan ajatuksen voimalla. Ihan samalla lailla on mahdollista saada itsensä itkemään ajatuksen voimalla. Tääkin perustuu kai hormooneihin. Muistijälki aktivoi kehossa määrätyn hormoonin vapautumisen. Mulla ainakin mielenhallinta perustuu juuri tähän. Luon muistijälkiä, ketjuja, joilla saan pakotettua itseni tiettyyn mielentilaan.
"Miksi kukaan haluaa itkettää itseään ja katsoa vain elämää sarjaa?" Kysyi yksi kaverini facebookissa. Toiset ihmiset vain metsästävät voimakkaita tunne-elämyksiä. Mäkin metsästän tunne-elämyksiä. Surun, ilon tai minkä tahansa tunteen. Tunteet tulevat juuri hormonituotannosta. Mä pyrin oppimaan tunnetilojen säätelyä ihan sillä, että ajan elimistöä erilaisiin tunnetiloihin. Tällöin saan ehkä valtin tulevaisuuteen, kun ajatuksen voimalla saan elimistön pakotettua tiettyyn tunnetilaan. Tämä ei vielä toimi kokeissa tai kisoissa, jännitys menee yli vielä. Mutta tarkoituksena on saada adrenaliini ja endorfiini (ja varmaan jotain muitakin) liikkeelle jotta saan jännityksen aisoihin. Silloin puhutaan siitä flow-tilasta.
Eli, tällä hetkellä treenaan itseäni ja koiriani, jotta voin säädellä meidän hormoonitoimintaa. Luon muistijälkiä ja vahvistan ketjuja. Ajan itseäni ja koiria eri tunnetiloihin, nostan adrenaliinitasoa, lasken sitä, päästän nauttimaan endorfiinista ja taas nostan adrenaliinia jne. Tällä hetkellä vien itseäni ennen kisoja tai kokeita surun kautta, musiikin avulla, tilaan jossa elimistö erittää noita hormoneja. Se flow-tila, se tila joka on se "mä pystyn mihin vain". Se tila, missä keskittyminen ja suorituskyky on parhaimmillaan. Se tila joka auttaa koiran vaikeidenkin hetkien yli, väsyneenä, ohjaajan ollessa jännittynyt, outo patsas joka puhuukin kireällä äänellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti