maanantai 6. huhtikuuta 2015

Hyvä koira, parempi koira?

Aika usein harrastajien puheissa/kirjoituksissa kuulee sanonnan "hyvä koira sitä ja hyvä koira tätä". Siitä puhuu aksaajat, pk-harrastajat, mitäänharrastamattomat ja suojeluharrastajat. "Hyvä pentu" "hyvä koira" kuulee jatkuvasti jossain. Olenkin miettinyt noiden myötä mitä tarkoittaa hyvä koira. Mun kokemuspohja ei riitä määrittelemään edes omasta mielestä hyvää koiraa, ehkä joskus. Siksi avaankin vain tämän hetken ajatuksia asiasta. Sen olen huomannut että oma mielipiteeni ei ihan kohtaa yleisen mielipiteenkanssa. Johtuen ehkä siitä että olen päässyt erityiseen oppiin ja opettajani on avannut koirien ominaisuuksia minulle todella paljon. Mietiskelyni koskee lähinnä harrastuskoiria, ei erityisesti kotikoiria.

Paljon kuulee kehuttavan ominaisuuksia: taistelutahtoinen, kova, rohkea ja saalisviettinen. Harrastuskoiran pennun pitää olla rohkea, se ei saa säikkyä mitään. Kaikista paras pentu on sellainen joka ei pelkää mitään, ei reagoi asioihin mitenkään. On se kova ja rohkea, tosi hyvä pentu. Helppohan sellaisen kanssa on periaatteessa kulkea. Ainut vaan että sellainen tappaisi itsensä alta aika yksikön jos ei omistaja ole suojelemassa, se kun ei osaa pelätä mitään. Pennun pitää myös roikkua lelussa kiinni vaikka mitä tapahtuisi, silloin sillä on riittävästi saalisviettiä. Pitää olla niin kova ettei välitä ohjaajan epäreiluista huomautuksista kun jotain menee väärin.

Jos pentu reagoi asioihin, ei pysty keskittymään eikä leiki häiriössä, on se aina huono asia. Tietenkin se on huono asia, sellaisen pennun kanssa vaaditaan ohjaajalta paljon enemmän taitoa, sekä malttia odottaa koiran kehittymistä. Koiraa pitää osata tukea oikeissa kohdissa, pitää osata vahvistaa oikeaa käytöstä eikä missään nimessä vahvistaa ei toivottua käytöstä. Ja millä vahvistetaan kun ei koira huoli namia eikä lelua. Ihmiset tahtovat lokeroida koirat aika yksitotisesti. Terävä koira on sellainen joka reagoi näkyvästi, eli se puree, haukkuu jne. Vaikka yhtälailla terävä koira on sellainen joka vain kääntyy katsomaan mitä tapahtuu, tai jopa varmuuden vuoksi väistää. Hyvän pennun kanssa päästään treenaamaan heti pennusta asti ja se on nopeasti koekunnossa.

Tämmöinen koira pelaa suht puhtaasti saalisvietillä. Sitä on helppo kouluttaa kun viettiä riittää heti pennusta asti eikä mikään sitä hetkauta. Toisen tyyppinen koira on monesti taas jo pentuna paineistettu ohjaajan turhautumisen vuoksi. Ei ole saalista ja luonnekin on pehmeä. Bradihan on aikalailla ton yleisen näkemyksen mukainen hyvä harrastuskoira, eikä siinä olekaan mitään vikaa. Mukava sen kanssa on treenata. Ei se edelleenkään mitään osaa pelätä eikä mikään estä sitä juoksemasta kahta kertaa peräkkäin olohuoneen pöytään pahki, ihan vain sen vuoksi että olen menossa takapihalle.

Roni taas on erityyppinen, se ei ole siihen pöytään juossut ikinä pahki. Se on reagoinut monenlaisiin asioihin pentuna, se on paineistunut ohjaajasta helposti eikä saalista tuntunut löytyvän. Mutta kun koiran itsevarmuutta on vahvistettu siitä alkanut paljastumaan ihan erityyppinen koira. Ongelma on ollut tottiksessa ja muissa tilanteissa joissa koiran pitää toimia lähellä ohjaajaa. Aksassa ja haussa se on toiminut paljon paremmin. Tottiksessa "pidä tunkkis" roni on tullut aika usein esille. Jos se kokee tilanteen epäreiluksi tai vaikeaksi, se väistää helposti passiiviseksi. Sittemmin tilannetta on saatu aika hyvin korjattua ja roni alkaakin treeneissä olemaan suorastaan röyhkeä, ja haastaa mua jo

Mutta siis aiheeseen taas. Jälkimmäisen tyypin koirat oikein koulutettuna kerää ihailua. Oikealla ohjaajalla oikein vietynä tän tyypin koirat on aikuisena vahvoja, voimakkaita ja se näkyy niiden tekemisestä. Niiden olemuksesta, tekemisestä ja viestittämisestä näkyy se että niillä on sisällä jotain jota kaikilla ei ole. Ekan tyypin koiratkin ovat hyviä, mutta niistä tahtoo puuttua sellainen voima, jonka mä koen tärkeäksi asiaksi. Niiden tekeminen on lähinnä sitä että ne odottaa palloa, toisen tyypin koirat elää sille että ne saa "tappaa" saaliin.

Tästähän tulee pk-puolella käytettävät nimitykset saalispuolenkoira "saalispimpula"  ja puolustuspuolen koira "aggressiokoira". Saalispuolenkoira raastaa ja repii, se kiipeää kyllä vaikka puuhun pallon perässä. Puolustuspuolenkoira ei taas turhia hätiköi, puuhun se kiipeä jos se kokee sen tarpeelliseksi. Saalispuolenkoirat menee helposti hektiseksi, tekeminen menee sähläämisen puolelle. Puolustuspuolen koirat taas tekee vain juuri sen mitä pitää, tehokkaasti mutta ei niin näyttävästi. Suojelussa paljon kritisoidaan arvostelun menemistä saaliskoirien suuntaan, arvostetaan nopeuttä, sähäkkyyttä ja jopa hektisyyttä. Siksipä sielläkin materiaali painottuu saaliskoiriin. Voimakkaat (henkisesti), vahvat aggressiokoirat on katoamassa. Niiden kanssa on hankalampi löytää yhteistyötä, niiden tekeminen ei ole niin näyttävää ja pisteitä ei tule.

Silti sellainen koira oikein koulutettuna on se joka (ainakin minut) saa ihastumaan, sen tekeminen puhuttelee. Siksi mietinkin käsitettä "hyvä koira". Onko hyvä koira sellainen että suuret massat voi sen kouluttaa, se kestää paljon ohjaajan virheitä eikä varsinkaan pelkää mitään. Vain onko se kuitenkin koira, joka vaatii taitavampaa ohjaajaa löytääkseen yhteistyön ja ominaisuudet. Mutta joka oikein vietynä, aikuisena on voimakkaampi, tehokkaampi eikä moottorista lopu ikinä virta. Mun mielestä se on jälkimmäinen. Mulle on tärkeämpää tehokkuus, voima ja tunne.

Näkemys hyvästä koirasta on aina objektiivinen. Suuri osa harrastajista arvostaa saalispuolen koiraa joka on helpompi kouluttaa. Mä taas arvostan puolustuspuolen koiraa josta on saatavissa enemmän voimaa irti. Toivonkin ettei ne katoa kokonaan, niitä kun ei pidetä arvossaan. Siksi olen miettinyt ronin antamista jalostukseen. Siinä olisi ominaisuuksia joita ei usein bortsuissa näe. Mutta ehkä vielä odotan että saan tuloksia myös paperille näkemykseni tueksi. Tosin muutama mun arvostama kokenut ihminen on ronia kehunut, nimenomaan siinä että se erottuu massasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti