Loppuvuosikatsaus

Meillä elellään edelleen täyslevossa kennelyskän vuoksi, bradilla tuli jopa jälkitautina keuhkokuume. Nyt on antibiootit päällä ja oireet helpottanut mutta saikku jatkuu pitkälle ensi vuoteen. En ota minkäänlaista riskiä jälkitaudeista. Kaverin karkeakarvainen saksanseisoja kuoli kun kävi metsälenkillä 10 oireettoman päivän jälkeen. Eli kolmisen viikkoa tässä vielä ihan pissalenkeillä mennään. Onneksi on tervepäiset koirat, vaikkakin vähän on näkyvissä patoutunutta energiaa. Bradi repii pehmoleluja ja roni paimentaa kissoja.

Yleensä tässä vaiheessa käyn läpi vuoden aikana saavutettuja tavoitteita. Mutta nyt, en edes viitsi käydä katsomassa mitä olen laittanut tälle vuodelle. Ainoat kokeet/kisat missä olemme startanneet tänä vuonna on paimennuskokeet, joihin ei koulutustasomme vielä riittänyt. Piti olla kotikenttäetu ja kaikki mutta... Varikko oli ihan oudossa suunnassa, koko tilanne ja mikä lie. Tutut ja turvalliset lampaat, varsinkin uuhet, olivat päättäneet etteivät ala suosiolla yhteistyöhön. Kokeneemmillakin koirilla oli täysi työ pidätellä takaisin varikolle pyrkiviä uuhia laitumella, saati meillä noviiseilla. Ja olihan se muutenkin tiedossa ettei tasomme häävi ole. Mutta opettavaisena kokemuksena aivan mahtava ja nyt näin että siellä voi tapahtua ihan mitä tahansa eikä tarvitse jännittää omaa epäonnistumista.

Nyt alkaa sitten selittely, plaaplaaplaa. Kesä mentiin ronin kanssa ohjelmalla 2xpaimennus ja 1xaksaa per viikko. Siihen päälle satunnaiset tottikset ja hakutreenit, bradin treenit kotona ja kentällä, pojan jalkapallotreenit, tytön ratsastus, kotityöt, päivätyöt ilman lomia, treeniryhmän vetäminen jne. Mä luulen että mulle tuli jonkinlainen burnoutti, ei vaan kiinnostanut enää mikään. Bradin kanssa jumin paikoilleen, mikään ei tuntunut sujuvan ja treenaaminen oli ihan höpöä.

Talveksi vedin tarkoituksella velvollisuudet minimiin. Otin yhden aksavalmennustunnin vain ronille, muuten päätin että treenaillaan kotona. Ei mitään sidottuja menoja. Omaa fysiikkaani ja myös henkistäpuoltani vahvistamaan lähdin vapaaottelunperuskurssille. Tiesin että siellä ei päästetä helpolla, eikä helpolla ole päästy. Ei ole yhden käden sormilla laskettavissa ne treenit kun laatta on meinannut lentää. Mutta kyllä jo nyt huomaa että on kannattanut, kunto on parantunut roimasti.

Henkistä puolta pidän itseni vahvimpana puolena. Mutta ainahan siinä on petrattavaa. Mulla on edelleen kova työ psyykata itseeni motivaatiota kun joku ei suju. Mulle on muutamakin koutsi sanonut että mietin liikaa ja tilanteet menee "ohi", tunnistan sen itsestäni. Mutta silti olen sitä mieltä että mielummin annan tilanteen mennä ohi kuin teen hätiköityjä ja sitä kautta yleensä huonoja päätöksiä. Tiedän pystyväni myös nopeisiin ratkaisuihin, kunhan olen asiassa riittävän sisällä, siihen asti pyrin miettimään tarkkaan mitä teen. Sitä kautta tahtoo vain luontevuus ja rentous kadota. Tämä ongelma on niin tottiksessa, aksassa kuin paimennuksessakin.

Aksatreeneissä tämä näkyy siinä että jos sössin jotain, luovutan ja otan uusiksi, en ala pelastelemaan. Paimennuksessa tämä korostui kokeessa. Tolpan kierrossa päätin että koirahan menee maahan kun käsken, jäin toteuttamaan sen ja lampaathan livahti karkuun. En silti jäänyt harmittelemaan sitä, mielestäni meidän tasoa palveli paremmin se että vaadin koiralta sen mitä halusin. Enkä mä halua aksatreeneissäkään harjoitella pelastelemaan, haluan oppia ohjaamaan puhtaasti. Tottiksessa olen pääsyt sen verran pitkälle että se alkaa mennä "tunteella", asiat tulee selkärangasta ja havainnoin hetket jotka kannattaa vahvistaa.

Siltikään vaikka tuloksilla ei tänä vuonna ole juhlittu, en koe että vuosi olisi mennyt hukkaan. Päinvastoin, olen oppinut ehkä enemmän kuin yhtenäkään edellisenä vuotena. Mistäkö? No tärkeimpänä mustavalkoisuudesta, johdonmukaisuudesta ja reiluudesta. Käsitteet joita viljellään koulutuksessa paljon mutta joiden merkitys ei avaudu suurelle osalle. Mulle ne on tänä vuonna avautunut ihan erilailla kuin aiemmin, vaikka joka vuosi olen ajatellut että tiedän niistä jo paljon.

Olen ehkä liikaakin keskittynyt oppimaan itse joten koirien opettaminen kokeita ajatellen jää liian taka-alalle. Mä niin nautin kun olen saanut nöyrästä ja pehmeästä ronista esille kovan ja dominoivan puolen. Nautin kun hektinen ja vilkas bradi keskittyy tehtäväänsä suu kiinni, häseltämättä yhtään. Ennen kaikkea nautin siitä että olen alkanut saavuttaa aseman jossa en ole johtaja, vaan jotain enemmän. Nautin suunnattomasti kun osaan viestiä koirien kanssa ilman sanoja tai varsinkaan äänen korottamista. Nautin myös kouluttamisesta kun näen koiristani että ne haluavat tehdä kanssani yhteistyötä. Paitsi ronissa näkyy vanhat ongelmat, yhteistyö ei aina toimi vaan roni tekee sitten kuten itseä huvittaa.

Tästä erittäin hyvä esimerkki on paimennus. Ronin kanssa olemme vääntäneet maahanmenosta koko kesän. Tässäkin olisi erittäin tärkeässä osassa johdonmukaisuus, mustavalkoisuus ja reiluus. Esimerkkinä "pehmeä" maahankäsky jota koira ei noudata, perään tulee tiukka "MAAHAN" ja se tulee sellaisella äänensävyllä jotta jos se jää huomiotta, tulee Zeus ja taivas tippuu niskaan. No koira tottelee, 2 sekunnissa äänensävy taas pehmeäksi "aja", sitten taas pehmeä "maahan". Miettikääpä, koira joka aistii omistajan mielenliikkeet ällistyttävän tarkasti. Pidä itsesi rauhallisena mutta tarvittaessa nouse uskottavasti "sfääreihin" sekunnissa tullaksesi sieltä alas seuraavalla sekunnilla. Täh? Ei ole helppoa.

Muutenkin paimennus on henkisesti todella raskasta puuhaa. Saadaksesi homman pysymään hallinnassa, on itsensä hallittava ja pysyttävä rennon jämäkkänä. Yksikin väärässä kohtaa sanottu "kireä" käsky saa ronit nostamaan keskarin pystyyn "pidä tunkkis, mä teen sit yksin". Eli koita huomioida lampaiden reaktiot, koiran reaktiot ja yritä pitää omat reaktiot neutraaleina. Huh huh... En ihmettele yhtään että monet puhuu kuningaslajista. Muuttujia on paljon. Aksaesteet kun ei juokse karkuun jos niille kääntää selän.

Tästä päästäänkin hyvin hallintaan, jonka käsitteeseen olen alkanut vähän päästä sisälle. Olen ajatellut että mulla on koirat hyvin hallinnassa vaan paskan marjat. Kyllähän niitä voi vapaana pitää missä tahansa, ne osaa jätä käskyn, ja kotona ne osaa vaikka mitä. Mutta laitetaanpa pieni painekattilallinen viettiä pää koppaan, etäisyyttä ohjaajaan yli 50m niin näkee siinä hallinnan. Ja pöh. Tätä mä harmittelen eniten. Jos nyt pääsisin rakentamaan ronia uudestaan ihan pennusta. Mutta se on haave, jos joskus pääsisin rakentamaan samanlaista koiraa uudestaan pennusta.

No joo, menipä se taas selitykseksi. Koutsi piti mulle jonkun aikaa sitten virtuaalisesti sellaisen puhuttelun että korvat punoittaa vieläkin, onneksi välimatkaa on muutama sata kilsaa. Mutta se ehkä sai mut ottamaan pään pois pensaasta. Mulla on kaksi hienoa koiraa, mun pitää alkaa treenaamaan niitä eikä vain haikailla ja haaveilla. En laita ensivuodelle mitään tavoitteita. Sen lupaan että treenaamaan aletaan tosissaan kunhan koirat tervehtyy.