OIIII! Siellä voimaa tulossa pintaan! Parhautta kerrassaan! Pistää omat hermot riekaleiksi ja parhaimmillaan pakahduttaa sydämen kokonaan. <3
Kaikkea sitä on elomme tähän asti ollut. Paimennuskoutsikin sanoi: "taitaa olla isin pikku prinsessa, et sää poikia noin katso, sun silmissä on sydämet". Sydäntä pakahduttavaa mutta samalla hermoja koettelevaa. Koira on nätti, kaunis, oikeasti silmääni miellyttävä. Isot pystyt korvat oli viimeinen silaus. Se on myös suloinen ja ihana luonteeltaan, se ei voi elää jos se on jonkun epäsuosiossa.
Mutta se toinen puoli, kun korvat vähän kääntyy, suu on hieman auki, silmissä palaa, kuin koira olisi riivattu. Se ärsyttävän raivostuttavan ihana puoli. Se mikä hienoudestaan huolimatta vähän pelottaa. Se mikä näkyi jo muutaman viikon ikäisten pentuvideoissa pilkahduksina siellä täällä. Se jota nyt vahvistetaan varoen mutta malttamattomasti. Se jota ei ymmärrä jos sitä ei ole kokenut. Eikä sitä välttämättä ymmärrä vaikka olisi kokenut. Se joka erottaa koirat koirista. Se joka minun silmissäni on se viimeinen silaus. Vaimon mielestä se tekee koirasta yhden vitun riivatun gremlinssin.
Ilona on nyt käynyt kahdesti lampailla. Otin ihan tietoisen riskin vieden turhan pienen pennun lampolaan mutta kun ei malta. Ja kyllä se mielestäni on jo kehittynyt riittävästi. Ekalla kerralla se söi ehkä kilon lampaan pskaa. Kuljettelin sitä mukana ja ajettiin lampaita edessä. Ei mitään mielenkiintoa vaikkei selkeää pelkoakaan. Olen varautunut että voi vaatia useammankin kerran.
Mörköikää pukkaa, toiset koirat, ihmiset, kahvikupit, juurakot, aiheuttavat pöhinää. Vaikka tiedä että se kuuluu asiaan, meinaa se välillä turhauttaa, tulee epävarmuus. Mutta täytyy uskoa enkä kiinnitä noihin huomiota, ne jää pois kun koira kasvaa ja vahvistuu.
Toinen kerta lampolaan. Sama pskan syönti jatkuu, kuljettelen koiraa. Se kyllä katselee lampaita mutta ei kiinnostu kunnolla. Jätän sen istumaan yksin ja menen itse lampaiden luo. Tulee ohje "tehdä töitä", tarkastella korvamerkkejä ja sorkkia. Ilona katselee tarkasti, yksi lammas aikoo lähte ja sitten se tulee. Koira tekee pienen liikkeen vasemmalle, entiedä liikkuiko jalat edes mutta kroppa esti lampaan lähtemisen.
Se oli se hetki, se syttyi, silmiin syttyi se liekki. Koko koiran olemus muuttui, se kasvoi. Siitä ei ole paluuta. Pienen koiran päähän on istutettu ajatus että hän, yksin hän pystyy hallitsemaan noita isoja eläimiä joita on monta. 10kg vs 200kg. Sen jälkeen minä roikuin liinassa kaksin käsin. Oli ensimmäiset neuvonpidot kumpi päättää mihin päin mennään. Älytön halu pysäyttämään eikä likalla tuntunut polvet notkuvan mennä suoraan päin.
Että se tulee nauttimaan tuosta, minäkin varmasti jos löydetään yhteinen tie. Edelleenkään en osaa sanoa millainen paimen siitä tulee, en sen paimennusominaisuuksista. Mutta sen tiedän että tuolla samalla hetkellä rakastuin siihen asteen verran lisää. Siinä asuu sisällä peto. Se elää sille että se saa painetta, sitä haastetaan.
Se oli samalla ensimmäinen paimen jonka itse sytyttelin. Roni oli koutsin käsissä kun noviisina katselin vierestä. Bradi ei ikinä syttynyt. Se vähän kyti mutta sille ei vaan kehittynyt sitä paloa. Sitä paloa joka bensan lailla räjähti käsiin ilonan kanssa. Ja ronin kanssa. Se aito halu tehdä, ja se luonne joka kestää paineen. Ja sen tuntee liinan päähänkin.
Tästä on hyvä jatkaa, meillä on tavoite minkä nyt kerron ääneen. Nuortenkoirien paimennusmestaruuskisat 2018 syksyllä. Alle 2 vuotiaille tarkoitetut kisat ja ilona täyttää sopivasti joulukuussa kaksi. Kun se nyt jo syttyi, pääsemme treenaamaan 2 täyttä kautta ja toivottavasti myös talvikauden.
"Mörköikää pukkaa, toiset koirat, ihmiset, kahvikupit, juurakot, aiheuttavat pöhinää. Vaikka tiedä että se kuuluu asiaan, meinaa se välillä turhauttaa, tulee epävarmuus. Mutta täytyy uskoa enkä kiinnitä noihin huomiota, ne jää pois kun koira kasvaa ja vahvistuu."
VastaaPoistaTää on kyllä osittain vaikea juttu. Tai siis ihmisille vaikea. Meille ihmisille. Totti oli aivan painajainen puhinoiden ja haukkumisten kanssa. Kaikki oli kauheeta. Sitä helposti sitten pahentaa itse tilannetta. Alkaa narun toinenkin pää olla epävarma, vältellä asioita ja reagoida. Tulee ajoittain epätoivokin, että miksi se ei vaan ole hiljaa?!
Mä olin päättänyt, että Totilla on hyvä pää. Että se ei ole hermoheikko ja -raunio. Että se kasvaa ja viisastuu. Mutta en uskaltanut jättää kaikkea sen varaankaan, joten aika paljon tehtiin harjoituksia Totin ollessa pentu ja nuorukainen. Suunniteltuja juttuja, jolloin minä saatoin ottaa ihan iisisti. Tiesin, minne olin jättänyt pahvilaatikoita ja säkkejä rappukäytävään, tiesin parkkipaikalla kyhjöttävän mörön olevan minun kaveri ja tiesin ihmisiä ramppaavan portaikossa.
Vaikka Totti puhahtaa nykyään ehkä kerran kahdessa kuussa, jos sitäkään, jäädään useammankin kerran viikossa rappukäytävään istumaan. Minä silittelen koiria ja ollaan vaan. Tuntikin. Ihmisiä menee ja tulee, kuuluu kolinaa, puhetta ja hissin ääniä. Ja koirat makoilevat ja ovat vain. Mielestäni hyvä "treeni". Ei tarvitse kuin olla. Joskus saavat syödä napsuja lattialta. Kauhallisenkin. Mikäs siinä. Syökööt. :)
Tuon ominaisuuden vuoksi mä kuulun ihmisiin jotka välttävät vaikeita tilanteita. Luotan että kun koira vahvistuu vanhetessaan ja kun se luottaa muhun. Jää reagoinnit iän myötä pois. Siedätyksessä on aina riski että jotain menee pieleen. Tottahan mäkin siedätän. Siten että koira huomaa ettei se kuole kun se on mun mukana, enkä mä reagoi sen pöhinään. Viimeksi lampailla ilona sai naureskelua kohdalleen "miten se voi olla noin erilainen aitojen sisä- ja ulkopuolella". Ei se voima jota se sisällä esittää mihinkään katoa. Se ei vaan ole esillä. Tarvitsee vähän aikaa ja rakkautta ja näistä tulee melkoisen kivoja kavereita.
Poista