Anna mennä, tunteella!

Tuossa viikko sitten juttelin yhden tytön kanssa hämmentävän keskustelun. Se meni suunnilleen näin: -Sä olet aika arvostettu tuolla koirapiireissä
-Täh? Missä piireissä?
-No, tuolla koirapiireissä, kokeneempien parissa.
-Täh?
-Sulla on joku uus systeemi, tyyli, mitä sä oikeen teet niiden koirien kanssa?
-Täh?

Olin niin häkeltynyt etten saanut mitään kunnon vastausta aikaiseksi. Nyt viikon asiaa pureskeltuani olen saanut jotain ajatuksia kasaan. Tietty tässä vaiheessa kiitokset opettajalleni joka sai silmäni avautumaan. Mutta, eihän tyylissäni ole mitään uutta. Päinvastoin, kaikki ylimääräinen karsitaan pois ja keskitytään olennaiseen. Jätetään vappuhatut ja vappupillit kotia ja rakennetaan koirasta se aktiivinen osapuoli. Etsitään ne hetket joita vahvistetaan jotta saadaan koiran oma voima esille. Ei yritetä suitsia sitä keinotekoisesti vaan opetetaan koira hallitsemaan itse viettiään.

Minun tyylilläni ei hienostella tekniikoilla, ei hienostella välineillä. Siinä eletään hetkessä ja mennään hyvin pitkälti tunteella. Muistan hyvin ronin kanssa saamani kommentin uuden ajan kynnyksellä.
-Ronin kanssa pitää olle pehmeä patukka
-Kun se on oikeassa tunnetilassa, se on ihan sama mikä lelu sillä on vahvisteena.

Saman lauseen kuulen aika usein nykyäänkin, ja vastaan samalla tavalla. Kun koira on oikeassa tunnetilassa, sen voi palkata vaikka kakkosnelosella. Nyt siis puhutaan koirista joilla on tarvittavia resursseja. Tyhjästä niitä ei ammenneta mutta useimmilla on paljon enemmän potentiaalia kuin irti on saatu.

Mä tiedän että näen asioita joita kaikki ei näe, kuulen asioita joita kaikki ei kuule ja varsinkin tunnen asioita joita kaikki ei tunne. Niistä on turha puhua jos toinen ei tunne samoin, ei sitä voi selittää. Mä olen ajatellut että antaa tekojen puhua puolestaan. Näytöt on mikä ratkaisee. Olen huomannut että olen sitä hiljempaa mitä enemmän opin. Vanha totuus, mitä enemmän opit, sitä vähemmän tiedät ymmärtäväsi. Siksi en tuputa "omaa tyyliäni" kellekään. Annan kyllä apua ja keskustelen mielelläni. Pyyteetöntä apua olen itsekin saanut.

Olen viikonlopun ollut katsomassa ja talkoilemassa  spky:n paimennuskisoissa. Arvokasta oppia katsella ja kuunnella kokeneempia. Tutustuin vähän yhteen uuteen ihmiseen joka varmaan paremmin tutustuessa ymmärtäisi mistä puhun. Ainakin se ymmärsi mikä omassa toiminnassa meni vikaan kun koira ei ottanutkaan käskyjä. Niin kauan kun koira tekee sitä ja koira tekee tätä, ei ole ymmärtänyt tärkeintä asiaa. Se on ohjaaja joka antaa suunnan koko hommalle, ensimmäisellä käskyllä, kisapaikkaa lähestyessä, jo auton takaluukun auetessa. Kaikki lähtee sieltä. Oli se laji kuin laji. Tunnetila, kaiken a ja o. Sen jälkeen, sitä saa mitä vahvistaa. Koira tekee mikä sille on kannattavinta.