Oletteko kuulleet bordercolliesta joka pitää opettaa leikkimään? Se ei olekaan pentulaatikossa jo saalisviettinen ja tempperamenttinen taistelija. Minulla on nyt toinen tuollainen, ja vielä tarkoituksella. Siellä on muutamia ominaisuuksia joista pääsemme nauttimaan myöhemmin mutta jotka rajoittavat menoa ennen niiden vahvistumista.
Ilona on sen reilu 9kk vanha. Sen kanssa on tehty reilusti paimennusta johon on luonnollinen palkka siinä mihin sitä on jalostettu jo aikoja. Sen lisäksi sen kanssa ei ole tehty juuri mitään. Ihan pikkuisen tottiksen alkeita ja pari kertaa aksaa. Sen saalisvietti ei ole vielä auennut eikä se leiki kanssani kunnolla. Tämä on juuri se puoli miksei tämän tyypin koiria haluta pentuna. Toinen on tietty se että mörköjä on vähän siellä sun täällä. Useampi bloginikin lukija on varmasti lukenut leikkimisestäni koiran kanssa ja kuinka rakennetaan hyvä ja motivoiva palkkaus. Nyt on tarkoitukseni tätä avata samaa aikaa kun ilonan kanssa homma kehittyy.
Mä olen yhden tän tyypin koiran kanssa käynyt pitkän kaavan mukaan kaikki läpi. Kulkenut suot ja paineistanut sen passiiviseksi, ronit siis. Remu oli samantyypin koira myös, mutta niin vahva eikä ohjaajapehmeä että minusta huolimatta vahvistui. Ronin kanssa makseltiin oppirahoja ja sen kanssa aloimme pääsemään kuiville juuri kun roni sairastui. Eli tiedän kyllä mitä ei kannata tehdä ja mitä kannattaa.
Silti minua pelottaa, pelottaa tehdä yhtään mitään niin sitten en tee yhtään mitään. Tyhmintähän on olla tekemättä mitään koska pelkää. Olen muutamia samantyypin koirien omistajia yrittänyt rohkaista, yli siitä epävarmuudesta kun ei tiedä onko lintu vai kala. Kun välillä koira on hyvin toimintakykyinen ja terävä, välillä tuntuu että se pelkää omaa varjoaan. Se ei leiki kunnolla ja väistää taistelua ohjaajan kanssa. Lelut kyllä kelpaa mutta rallaa yksinään niiden kanssa.
Nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni. Jos mä sain ronit tilanteesta jossa mun ei kestänyt koskea koiraan jos vedettiin lelua, tilanteeseen jossa taistelimme lelusta painien maassa. Kyllähän mä ilonankin vahvistan, se on lähtökohtaisesti kuitenkin aktiivisempi ohjaajaa kohtaan. Nyt siis alettu vahvistamaan sitä että koira vie minulta lelun ja kun se kantaa sitä, kehun vuolaasti jotta tuntisi ylpeyttä. Tää on myös takaperin ketjuttamista. Koiralla on hyvä olla kun lelu on suussa, siihen saa purra täysillä ja paine päässä löysää. Vielä ei taistella lelusta, eikä riemuita äänekkäästi, olen hyvin passiivinen ja lähinnä "yritän" pitää lelun itselläni, piilotellen sitä koiralta. Koira saa ryöstettyä lelun minulta ja saa siitä hyvänolon tunteen.
Ajatuksena siis se että se saataisiin tarjoamaan lelua myös takaisin että se pääsisi kokemaan saman uudelleen. Samaten vahvistetaan se ketjun pää, vaikka koulutuksessa, kokeissa tms tulisi vaikeita hetkiä, lopussa odottaa lelu jonka avulla päästään ekstaasiin. Eli nyt herätellään koiran kehossa hormonitoimintaa ja aletaan koukuttaa sitä niihin hyvänolon hormoneihin. Jatkossa kun pääsemme taisteluvaiheeseen, adrenaliini yms vain voimistaa vaikutusta.
Ilona on herkkä ja ohjaajanöyrä, sitä jännittää vähän viedä minulta lelua ja se hyvin helposti lähtee mielistelemään huuliaan nuollen ja alistuvasti häntää heiluttaen. Siksi tässä vaiheessa ei tule vielä isompaa vastustusta minun puolelta vaan lähinnä yritän peittää lelua ja hallinnoida sitä näennäisesti. Yritän herätellä koirassa asuvaa dominanssia ja vahvistaa halua taistella kanssani. Nöyränä koirana se välttää konfliktia kanssani eikä siksi lähde taisteluun.
Alkuvaiheessa tää teettää työtä, aika moni sanoo jo pentulaatikossa että kiitos ei. Halutaan koira jolla on jo saalis ja taistelutahto esillä luovutusiässä, eikä siinä mitään. Hienoja koiria ne on. Mutta mä en halua sellaisia. Tän tyypin koirat on niitä joita ihaillaan vanhempana, silloin kun koulutus on onnistunut. Näitä myös saadaan passivoitua haluttomiksi. Jokainen voi itsemiettiä onko se ohjaajan vai koiran heikkoutta. Nämä ei välttämättä sytytä pentulaatikossa, nämä ei saa pentutesteistä parhaita tuloksia. Näiden kanssa joudutaan katselemaan maailmaa hieman eritavoin, niillä kun on pentuna terve vietti pelätä. Jatko määrittää sen onko se uhka vai mahdollisuus.
Puolustusvietti on se joka tämän aiheuttaa. Ja se ilmentyy aikalailla kahdella eri tavalla, joko paikalta poistumisena tai hyökkäyksenä. Yleensä sitten puhutaan arasta tai aggressiivisesta koirasta. Taas koiran muut ominaisuudet määrittää kumpaa koira toteuttaa pentuna ja oppiminen määrittää sen kumpaa koira herkemmin toteuttaa aikuisena. Ihmiseen ja koiraan pätee tässä kohtaa samat asiat, kun on terveesti vahva henkisesti ja fyysisesti, ärsykekynnys kumpaankin suuntaan on aika iso. Mutta sopivasti vahvistettuna se tuottaa sellaisen itseluottamuksen että pois alta. Sopivalla aggressiolla varustettu koira joka tuntee itsensä vahvaksi, ei silti tarkoita rähisijää. Koirille ei ole luontaisesti järkevää tapella. Sille riittää ajatus että se voittaa jos tulee tappelu, se tuo sen asenteen.
Nyt mennään vertauskuvallisiin asioihin. Samaan aikaan tekeminen on vakavaa, pallon metsästäminen ei ole enää leikkiä vaan totista totta. Koira jolla saalisvietti saa tukea puolustusvietistä, tekee päämääränään vain yksi asia, saalis on saatava kiinni. Tekemisessä on silloin sama raivo kuin koiran metsästäessä oikeasti elävää saalista syödäkseen tai kuollakseen. Luonnollinen eloonjäämisvietti jolloin turhaa energian kulutusta vältetään, jokainen liike on tarkkaan harkittu, mutta todella tehokas. Itse sanon että tappavan tehokas. Esimerkkinä yksi lause ronista agilityssa: se on niin tosissaan, positiivisella tavalla.
Tämän vuoksi jo pentulaatikossa tarkkailtuja asioita on pennun luonnolliset vietit. Niihin kuuluu luonnollisena osana puolustautuminen, ruoka sekä keskustelu toisten kanssa. Koira joka pienestä pitäen on sellainen jolla on ns luonnonmukaiset vietit, on minun valintani. Silloin siellä on reservissä kaikki voima. Minulle ei saalisvietillä pentulaatikossa ole sinänsä merkitystä. Uskon ettei se ole ongelma tässä rodussa, enemmän se kuinka se kaikki saadaan esille ja käyttöön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti