Kirjoitin sitten facebookkiin että onneksi ilona on tuossa. En tiedä ottaisinko uutta koiraa nyt, niin kipeää on tehnyt. Eilen katsoin Vain elämää sarjaa televisiosta. Tämä kappale kun tuli niin minun piti rutistaa ilona syliini.
Tuohon pieneen koiraan on ladattu niin paljon toiveita ja unelmia että pelkään vaativani siltä liikaa. Toisaalta pelkään kouluttaa sitä koska jos pilaan sen. Mutta samalla tajusin että sen vuoksihan tätä tehdään, tunteiden. Tänään treeneissä se sen teki, näytti kuinka niihin isoihin saappaisiin hypätään. Koutsi vei mut kauemmaksi ja annettiin koiralle tilaa tehdä. No sehän teki, paimensi sydämmensä kyllyydestä n. 15 lampaan laumaa. Seisoin paikoillaan pellolla ja ihaili, kuinka se paimensi viimeiset mukaan, kuinka se kävi kääntämässä johtaja uuhen. Kuinka se vei koko laumaa annettuun suuntaan, voimakkaasti, varmasti mutta käsitellen lampaita hienosti.
Me ollaan nyt paljon pidemmällä kuin osasin villeimmissä unelmissakaan unelmoida. Siitä tietty kunnia koutsille joka meitä opettaa. Mutta onhan tuo koira hieno. Siinä on juuri sitä mitä näin sen isän työskentelyssä viime vuonna. Se on järkevä, se on "keveä" mutta se on voimakas ja se tietää sen itsekin. Odotuksia on ehkä senkin vuoksi että olen suutani soittanut sen verran että yhden koiran kanssa pitäisi jo päästä näyttämään että me oikeasti osataan. Eikä vain teoriassa. Mutta kyllä se suunsoittaja esiin tulee, nyt on nousukausi. ;) Suomessa ollaan liian sovinnaisia, pitäisi löytyä enemmän röyhkeää itseluottamusta ja luottoa omaan tekemiseen. Minut ja ilonat näkee livenä Nuorten koirien Suomenmestaruuskisoissa 2018 ja 2019. Se on selkeä tavoite ja kaikki muu on tappio. Mä en halua sääliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti