The Beast is Awakened

Kun otin ilonan, olin ihan varma mitä olen ottamassa. Vaikka aina sanotaan että "ei pennuista voi tietää, ei voi ennustaa". Kyllä niistä vaan voi, tai kyllä niistä näkee tiettyjä ominaisuuksia. Tai ainakin mä haluan nähdä, toivoa. Muutenhan koiran ottaminen olisi ihan arpapeliä. Kasvattajillakin on, tai ainakin pitäisi olla vahva näkemys siitä millaisia haluaisi kasvateistaan tulevan. Nykypäivänä mitään ei voi sanoa ääneen, joku voi pitää lupauksena ja jos koirasta ei sitä tulekaan, vaatii korvauksia. No minusta näyttää että olen osunut oikeaan. Tai sitten uskomukseni on vain riittävän kova.

Se välillä pirskahtelee, se näkyy, se kuuluu, sen tuntee. Pienessä sirossa nartussa on sisällä paljon ominaisuuksia jotka ovat tulossa pintaan. Olen jaksanut maltilla sitä kasvattaa, ja jaksan edelleenkin. Nuo pirskahdukset antaa itsekuria jatkaa maltilla. Aina välillä se näyttää mitä on tulossa, se ei sitä kaikkea itsekään vielä osaa käsitellä mutta yritän parhaani mukaan auttaa sitä. Onhan minulla kokemusta jo ronin kanssa. Ronin joka sai aikaan wow-fiiliksiä. Se oli eleetön, mutta se oli tehokas. Niin eleetön ettei sen nopeutta moni ymmärtänyt ennenkuin itse ohjasi. Dominanssia ei huomannut jos et osannut sitä lukea.

Paimennuksessa saan tuntea sen jokaisella kerralla, tiedän että minulla on hyvä, vahva ja hyvähermoinen narttu. Tänään sen tunsin ensimmäisen kerran agilityssa, ilona oli syttynyt. Ei siitä vielä mitää wow-fiiliksiä välity. Se näyttää vielä "ihan kivalta". Mutta mä tunsin sen, tuulahdus menneestä, se eleeton peto joka tekee ainoastaan sen mitä täytyy, ei mitään turhaa. Kurkkua puristaa, vaikka tunne on hyvä. Se on tulossa. Se on syttymässä. Tunsin sen tunteen, se oli niin tuttu. Kuin kotiin palaisi. Olen kokenut tämän ennenkin. Se tunne kun voit täydellisesti luottaa koiran tekevän sen mitä pyydät, ja tosissaan. Ei vielä, mutta tiedän että se on tulossa, ja se antaa voimaa jaksaa tehdä töitä. 

Kun vain tekisi mieli huutaa

Kun vain tekisi mieli huutaa kuinka hyvä koira minulla on. Kukaan ei jaksa vain kuunnella. Tänään kävimme tutustumassa uuteen lammastilaan ja heidän lampaisiinsa. Mukavat lampurit, mukavat lampaat ja ilona taas loisti. Alussa se on aina vähän hermostunut kun ei se tiedä mihin lampaat voi karata, se rentotuu kun huomaa että se hallitsee ne, kokemuksen puutetta. Mutta treenasimme pässeillä, oiskohan ollut vuotiaita. Eivät ole liikkeissään kovia ja tarvitsevat jo voimaa koiralta. Ja ilonallahan sitä riittää. Porukassa oli 20-30 yksilöä. Ahtaassa karsinassa sen pää on jäätävän kylmä. Se kestää ahtaat paikat rauhallisena ja neuvottelee ja antaa aikaa lampaille siirtyä pois. Mutta se ei häviä neuvotteluja, lampaat siirtyy. On se vain makee, se on niin luonnollinen, niin kypsä ja niin vahva ollakseen vasta reilun vuoden. Karsinasta pukkasimme lampaat pihalle, siellä vähän poispäin ajoa ja sitten vapaata kuljetusta perinteisellä. Siinä ilona joutui käyttämään päätään ja miettimään miten se saa kaikki liikkeelle paalihäkiltä,mutta niin ne vain tuli, viisaskin siis. Aina sen kanssa saa olla ylpeä vaikka uuteen paikkaankin menee. Se saa kehut kypsyydellään, rauhallisuudellaan ja voimallaan, ja se luonnollisuus. Se on luonnonlapsi. Jokaisen treenin jälkeen olen pakahtua, onnellisuuteen.

Uusi vuosi ja uudet kujeet, kirjaimellisesti.

Olen tuossa pyöritellyt pariakin aihetta mistä olen halunnut kirjoittaa mutta sitä sellaista kirjoitusinspistä ei ole oikein tullut. Ja silloin ei synny tekstiäkään, kokeilen sitten näin "väkisin".

Paimennustreenit sai äkillisen käänteen tuossa kuukausi sitten kun yllättäen treenit loppuivat. Sittemmin on pitänyt vähän miettiä ja suunnitella jatkoa mutta onneksi tunnen erään kivan lampurin jonka luokse pääsemme nyt talvellakin treenaamaan. Huonona puolena on ettei ole oikein ketään kokenutta katsomassa perään, vain joukko aloittelijoita. Tosin kaikilla jo ajatus hommasta, oppeja erilaisilta kouluttajilta ja nykyaikana on käytössä myös netti ja videointi. Matkaakin treeneihin tulee n. 100km suuntaansa mutta mitäpä sitä ei unelmiensa eteen tee.

Matkan korvaa kuitenkin kiireettömät treenit mietintätaukoineen ja hyvine juttuseuroineen, pääsee tuoreeltaan analysoimaan eri koirien (ja tottakai ohjaajien) suorituksia. Toisaalta saa itse enemmän vaikuttaa treenien sisältöön, minkälaisilla eläimillä treenaa ja millaisessa tilassa. Sen verran hyvät pohjat olen saanut että eiköhän tästä selvitä jo omin nokkineen. Tarvittaessa hakea neuvoa videoiden tai seminaarien kautta.

Lauantaina olikin vuoden päätös ja uuden ajan ensimmäiset treenit. Sisällä lampolassa, vain vähän koirattujen uuhien karsinassa. Tykkään tämän tilan lampaista, ne ei juokse hulluna ja haastavat sopivasti koiraa ettei se saa mitään ilmaiseksi. Treenin tarkoituksena saada koiraan lisää varmuutta kohdata eläimet nokikkain ja vielä ahtaassa tilassa. Eihän tämä ikinä ole ilonalle ongelma ollut, vaikka nyt aluksi ihmeen paljon syöksyilikin taakse. Selkeästi oli siis tarve tämmöiselle treenille. Tavoitteena siis ettei jatkossakaan tule liian helposti tarvetta purra vaan kokemus että ne saa kyllä liikkeelle pienellä paineellakin, siinäkin vaiheessa kun kisoissa hakumatka on 400m eikä iskä ole auttamassa. Noston kun on tapahduttava oikeaan suuntaan vaikka uuhet vähän tuijottaisivatkin.

Samalla vähän testailin kuinka suunnat lähtee ja sillähän selkeästi on alkeet olemassa niistäkin. Maahanmeno ongelmat alkoivat jo syksyllä "minä itse" kauden vuoksi ja varmasti myös osittain sen vuoksi kun olen joutunut sitä käskemään maahan huonoissa tilanteissa joissa se menettää hallinnan lampaisiin samalla. Nyt ekan treenin jälkeen sain palautetta asiasta mutta petrasin jo toiseen treeniin, huomasin videolta että yhden "maahan" käskyn jälkeen tyydyin stoppiin seisaaltaan ja päästin siitä eteenpäin, esim uuhen tuojottaessa sitä. Siinä tilanteessa koiran tekeminen heikoksi laittamalla sen maahan voi saada uuhen tulemaan päälle. Tai jo lampaat juoksee karkuun, ei ole reilua painaa nuorta koiraa maahan.

No se treeneistä, sen tarkemmin en täällä lajikohtaisia treenejä analysoi. Keskustelut käydään muualla. Tästä päästäänkin muihin aiheisiin. Koira nykyaikaisen yhteiskunnan ja ihmisen kaverina. Tästä olen aiemminkin kirjoittanut. Ilonahan on saanut palautetta ettei paimenkoiran pitäisi olla noin epäsosiaalinen vaan pystyä työskentelemään yhdessä toisten koirien kanssa. Kuullostaa olevan jotenkin "paimennusporukoissa" ajatuksena että bordercollien tulee olle sellainen sosiaalinen ja kaikki vieraat hyväksyvä koira. En ymmärrä ajatusta edelleenkään.

Ei mun koirien tartte hyväksyä iholle tunkevia, vieraan lauman koiria. Joo, niiden pitää kestää ne koirat lähellään, niiden pitää pystyä työskentelemään lähekkäin ilman aggressiota mutta ei niiden tartte olla kavereita. En ainakaan ko ominaisuuden vuoksi lähtisi jalostusta karsimaan. Se nimittäin on vain sivuoire siitä että koirassa on jäljellä muitakin alkuperäisiä ja luonnollisia ominaisuuksia. Niitä ominaisuuksia joita koirastani itse haluan. Selkeästi mun koiratyyppi on se ns alfa, tai ainakin sitä vastaava yksilö jolla on vahva dominanssi, vahva halu hallita ympäristöään sekä olemassa oleva puolustusvietti.

Nuo on ne isoimmat jotka erottavat minun koiratyypin ns "massasta". Ne tuovat tietyt ongelmansa mukanaan mutta niiden tuomat edut ovat mielestäni sen arvoisia. Aina ne ei ole helpoimpia kouluttaa sekä ohjaaja joutuu tekemään töitä saavuttaakseen niiden kanssa yhteistyön mutta se palkitsee. Sitä oikeanlaista voimaa ei niihin koiriin muuten saa kuin noiden avulla. Kivoja kisakoiria ja helppoja kotikoiria on enemmän, jotka tosin sitten eivät tiukassa paikassa pelitä.

Tähän linkittyy taas asia "paimennusvietistä", mystinen asia joka putkahtaa bortsuihin jostain mutta ei liity mihinkään olemassa olevaan ja järjellä selitettävään? Siihen ei liity rohkeus, ei saalisvietti, ei puolustusvietti, siihen ei liity dominanssi. Bortsufoorumilla nähty hieno video karhutestistäkään ei kuulemma testaa mitään bortsulle tärkeitä ominaisuuksia. Tässä taas tuli esille se ettei bortsulla saa tai tarvitse olla puolustusviettiä vaan sen täytyy väistää uhkaa.

Mikä se on koiralle jos uuhi tuijottaa sitä ja koittaa puskea? Eikö se ole uhka? Siinäkö koiran pitää lähteä karkuun? No ei varmasti. Koiralla pitää olla voimaa ja halua vastata siihen. Väistäminen terminä ymmärretään niin että koira väistää puskemista ei ota osumaa, kuvastaa keskustelujen tasoa. Viisas koira ei ota osumaa, se ei liity väistämiseen. Mutta koiralla tulee olla halu puolustautua jolloin se voi vastata uuhelle. Sillä tulee olla kyky vastata uhkaan jopa aggressiolla, kynnyksen vaan tulee olla korkealla. Mutta kun koira on rohkea, sillä on dominanssia, puolustusvietti ja itsevarma, se on voittamaton este uuhelle. Sen itsevarmuus johtaa siihen että sen ei tartte käyttää hampaita. Mutta se itsevarmuus ei tule tyhjästä, se tarvitsee tullakseen tiettyjä palikoita. Ja niitä palikoita ei ole kaikilla.

No, paimennuksessa edelleen uskotaan paljon mystiikkaan ja melkein taikavoimiin. Onneksi mä alan jo löytämään sieltäkin ihmisiä jotka ymmärtävät mihin se oikeasti perustuu. Varmasti vielä suututan lisää ihmisiä ajatuksillani mutta ei sille voi mitään. Se on niiden ihmisten heikkoutta jotka eivät kestä toisilta omaa ajattelua. Tietenkin pitää lajina muistaa että paimennus on vanha "herrasmies"laji jossa on tarkka etiketti. En mä lähde sellaisia tietenkään kritisoimaan. Kunnioitan vanhoja tapoja ja sääntöjä. Kunnioitukseni menettää ainoastaan ihmiset jotka syyllistyvät vähättelyyn, eriarvoistamiseen ja varsinkin jos tekee tuota kokemattomammille. Mutta, harvassa on silti ihan kasvattajissakin jotka ajattelevat samoin. Mutta on noita onneksi vielä.

Mutta nämähän on vain minun mielipiteitä, jokaisella saa olla omansa. Jännää onkin kuinka voimalla jotkut (aikuiset) ihmiset hyökkää minun mielipiteitäni vastaan. Aina pitää yrittää nokitella, jos ei suuremmalla kokemuksella niin ainakin jollakulla joka toisin on sanonut. Koirankoulutus on siitä hauska juttu ettei tähän vieläkään ole onnistuttu kehittämään yhtä ainoaa oikeaa tietä. Siksi tämä onkin niin kivaa. Ja mä kyllä arvostan muiden mielipiteitä, huolimatta siitä onko ne samoja kuin omat. Arvostettavaa on nykymaailmassa omata vahvat mielipiteet ja vielä pitää niistä kiinni. Tuuliviirinlailla uusien suuntauksien mukaan pyöriviä kyllä riitää.

Lopuksi pätkä miten tuollainen 1v 1kk ikäinen pentu toimii ahtaassa paikassa uuhien kanssa.

Aina uskollinen ystävä Brad

Tuon musiikin voi laittaa taustalle soimaan kun lukee tätä tekstiä.

Kirjoitan välissä bradista, tuosta uskollisimmasta ystävästä jota voi kuvitella. Olen kovasti sitä ajatellut kun se ei enää aktiivisesti harrasta. Vähän jopa säälittää. Sehän on alusta asti ollut minun koira, kukaan muu ei sille juuri merkkaa paitsi minä. No tottakai muukin perhe mutta ei samassa mittakaavassa. Jos olen kotona, tarkkailee se koko ajan missä olen, se on aina siellä mistä näkee minut. Seuraa perässä sisällä ja ulkona sekä selkeästi kuulemma odottaa minua kotiin.

Nyt se on vähän paitsiossa, saikulla kotona. Sehän reväytti jalkansa tuossa joku 2kk sitten. Luulin sen olevan jo parempi mutta lenkki lumihangessa ilonan kanssa sai sen taas kinkkaamaan. Tuolla se makaa sohvalla, näyttää nukkuvan mutta sininen silma aina tietyin välein vilahtaa hämärässä etten ole karannut mihinkään tästä koneelta. Ruoka-aikaan minun pitää olla samassa huoneessa tai se jättää kuppinsa. Siinä on koira joka on valmis seuraamaan vaikka maailman ääriin. Olisin 15 vuotiaana ollut niin mielissäni tuollaisesta koirasta jonka voi ottaa mihin tahansa mukaan, se tulee kaikkien ihmisten ja koirien kanssa toimeen. Se on kiltti, vaikka vähän vauhdikas ja se haluaa aina onnistua tekemään oikein.

Siinä tuleekin se ongelma. Vauhdikkuus aiheuttaa sen ettei terveitä päiviä ole riittävästi. Se on niin kiltti ja kuuliainen että en kykene sitä kouluttamaan ilman sen paineistamista. Se itse haluaa niin paljon onnistua että pienikin epävarmuus paineistaa sen. Siksi kaikki pitäisi pilkkoa niin pieneksi. Vielä pienemmäksi mistä jo saan kommenttia että ajattelen liian vaikeasti.

Siitähän taas monesti saan kommenttia. Nimittäin liian vaikeasti miettimistä tai ylipäätään liikaa miettimistä. Mä taas tykkään siitä. Esimerkiksi agility. Mulla on visio siitä miltä koira näyttää valmiina, tunne siitä millainen sitä on ohjata ja olen miettinyt kuinka siihen päästään. Ronin kanssa teimme viimeisenä talvena jotain niin makeeta ennen sairastumista, se oli kuin yhteinen ajatus. Silloin hakeuduin maksulliseen valmennukseen ja sieltä tuli se viimeinen silaus. Löydettiin se viimeinen herkkyys ja ohjaajalle maltti.

Bradin kanssa pääsimme suht vähillä pohjilla jo hyvin mukavaan vaiheeseen, se hakee sinne mihin ohjaan ja jos en ohjaa, se hakee seuraavalle esteelle. Samaa opetan nyt ilonalle ja nyt pitää vaan treenit mitoittaa sen osaamisen mukaan. Sen verran helppoja että koiran on mahdollista onnistua ilman ohjaajan auttamista. Paljon on työtä, mitään ei saa ilmaiseksi tuon kanssa. Nyt se on liikaa kiinni palkassa eikä luovu siitä riittävän hyvin. Toisekseen mun turhautuminen saa aikaan siinä keskittymättömyyttä ja silloin ulkoiset häiriöt alkavat aiheuttaa siinä hektisyyttä eli häsläystä. Nyt taas malttia, jarru päälle ja helppoja treenejä, paljon toistoja.

Tälläisen videon tein bradista ja ronista jo kauan aikaa sitten.

https://www.youtube.com/watch?v=K8eUP2qoTAU&index=180&list=UUpcgyVg8Z6LcKZaslCPHo8Q

Yks piru

Jani H 8. helmikuuta 2017 klo 10.20

Kauniin ulkokuoren alla on yksi piru. Mutta itse kaivan verta nenästä. Tunnistat varmaan tyypin joka uusia asioita kohdatessaan on varautunut mutta omaa toisen hullun persoonallisuuden.

Noin kuvasin ilonaa sen vasta tullessa meille. Ja ihan samoin voisin kuvailla edelleen. Ilona siis täytti vuoden äskettäin. Se on ollut hyvin pitkälti sitä mitä olen odottanutkin. Eteneminen ei ole pelkkää juhlaa, vääntää saa vähän väliä jostakin. Taipaleemme on vasta alussa mutta olen luottavainen. Vaikka jostakin syystä vuoden ikäisiä huppukoiria on paljon enemmän kuin 3 vuoden ikäisiä. Johonkin ne katoaa siinä välissä. Silti mun sydän pakahtuu, onnesta. Vielä kun selvitetään tuo kuvaaminen kunnialla niin kaikki on hyvin. 

Nyt viime yönä, kasvattajalle syntyi 10 pentua, 7n ja 3u. Emänä ilonan isoäiti, torrie. Biatchien biatch. Nyt kyllä kutkuttaa ottaa sieltä toinen koira, toinen harrastuskoira siis. Nyt vain on miettimistä että ottaisko nartun, ja kun bradit leikataan ei tartteisi juoksuista välittää. Toisaalta, mulla on ärhäkkä, vahvaksi kasvava narttu kotona, mahtuuko toinen moinen? Uroslauma meillä toimi mutta toimisiko narttulauma. 2 vittupäätä samassa laumassa. Asiaa pitää miettiä. 

Katsaus vuoteen 2017 ja vähän tulevaisuutta

Tässä vaiheessa yleensä käydään läpi mennyttä vuotta. Mä en tiedä haluaisinko mutta aloitin sen jo viime yönä ja päätin sitten kirjoittaa tämän päivityksen. Vuosihan on ollut taas ristiriitainen, tasaista, kivaa jne taitaa olla ihan turha odottaa tämän koiraharrastuksen parissa. Jos tavoite vuodelle 2018 olisi ettei tarvitsisi lopettaa yhtäkään koiraa, olisi erittäin hyvä alku.

Bradin kanssa kävimme keväällä pelastushakukokeen, heittämällä läpi n. 5 minuutissa vaikka toisen ilmaisun kanssa oli vähän tökkimistä, tämä oli tiedossa, siksi nopeassa aikataulussa teimme koevalmiuden jotta pääsisimme syksyllä loppukokeisiin. No jätettiin sittemmin koko harrastus. Puntaroin asiaa enkä voisi viedä noin pehmeää koiraa oikeisiin etsintöihin kun se reagoi muhun niin voimakkaasti. Samalla epäily selkäongelmista johti siihen että päätin lopettaa. Sittemmin myös selän alueen ongelmat on konkretisoituneet ja bradi on jätetty ihan kotikoiraksi.

Samaan syssyyn olemattomat määrät etsintöjä ja hälyryhmämme päätös jättää suojelua harrastaneet koirat ryhmän ulkopuolelle sai aikaan sen etten jatkanut myöskään ilonan kanssa. En mä halua tuntikausia viikossa kouluttaa koiraa, kouluttautua itse, turhan takia, jos ei ole etsintöjä. Enkä myöskään halua että mahdollinen käyntini maalimiehen luona, lopettaisi sitten harrastuksemme. Eli, antaapi olla. Saatan minä jatkossa lähteä toise yhdistyksen kautta jos Poliisi alueella alkaa käyttämään vapaaehtoisia.

No entäs ilona"ainailoinen" mutta silti niin vittumainen, täytti muuten juuri vuoden. Meidän koulukiusaaja, muiden hermojen kyselijä ja ensimmäinen narttuni harrastuskoirana. Koiralla oli oletusarvoisesti jo kovat odotukset. Etsin pentua johon saisin samaa hulluutta kuin ronissa oli. Sitä kun ei ole monessakaan bortsussa. Ihastuin ilonan isään heti ensinäkemältä. En siihen kuinka se menestyi kisoissa vaikka luokkaakin se taitoi vaihtaa ko kisoissa. Vaan siihen millainen se oli koirana. Vahva, itsevarma mutta selkeästi ohjattava. Koira aiheutti googlettelua jo paikanpäällä ja kiinnostus kasvoi nähdessäni lisää videoilta. Tapani mukaan hommat oli aika pitkälti selvillä ennenkuin edes rouvalle asiaa esitin. Eikä se lopulta tarvinnut kuin yhden illan pehmityksen.

Sukutakana, videot sukulaisista, kasvattajan kertomukset. Kaikki tukivat samaa, koirat oli itsevarmoja, vahvoja ja aktiivisia. En siis edelleenkään peilannut paimennusominaisuuksien kautta, kun en niistä mitään ymmärrä. Mä peilaan mieleiseni koiran kautta ja ilonan myötä se myös vaikuttaa hyvältä paimennusta ajatellen. Nyt on selvinnyt esim että ilona on luontaisesti laaja, sillä on hyvät flänkit ja se on muutenkin luontainen paimen. Silti minua ihastuttaa sen dominointi, halu hallita, se on sen moottori paimennuksessa. Se haluaa eläimet järjestykseen. Toinen on sen rohkeus, en ole kertaakaan nähnyt, sen ekan vuoden aikana että se väistäisi lampaita. Se on tietty lampaidenkin hyvyyttä. Mutta ei se väistänyt siellä pässikarsinassakaan, hetken sillä oli pasmat sekaisin mutta kun se huomasi pystyvänsä niitäkin, jähmeitä ja ylituttavallisia eläimiä siirtämään, sen itsevarmuus nousi kohisten.

No mut jospa sen hyvyys nähtäisiin tulevaisuudessa vielä ihan kisoissakin. Tavoite on edelleen olla mukana 2018 nuortenkoirien mestaruuskisoissa ja 2019 kisata siellä ihan kunnolla. Ylipäätään ensi kaudella jo kisataan useammissa paikoissa. Nyt on silti alkanut eniten tökkimään tunne ettei se ole ihan hansskassa. Kokoajan on ollut tunne että vien ralliautoa vähän yli omien rajojen. Nyt ajattelin painaa jarrua ja palata vähän takaisin. Meillä ei ole kiire, ja mä haluan että koira on näpeissä. Mä en halua toista ronia jonka oma ajatus oli liian vahva mun ajatuksiin nähden. Silläkin uhalla että joudun makselemaan ilonan kanssa oppirahoja. Luotan vain siihen ettei hyvä koira rikki mene virheistä. Harmiksi talven treenit loppui lyhyeen ja nyt pitää miettiä asiat uusiksi. Mutta onneksi on vaihtoehtoja, 100km ei ole pitkä treenimatka jos on unelma.

Agilitya on myös pikkuhiljaa aloiteltu. Se on selkeä kakkoslaji ja näissä kahdessa taidan tämän koiran kanssa myös pitäytyä, ei voi vaan kaikkea tehdä jos tekee tavoitteellisesti. Nopeasti se oppii mutta liian hektinen se tuolla vielä on. Palkkaajien suut olen jo yrittänyt tukkia etteivät kiihdytä koiraa liikaa. Agilitykentällä myös näkyy ilonan keskenkasvuisuus. Perusasioita rakennamme, ajatuksena kisata lajissa aikaisintaan 2019. Mutta mä näen sen jonka haluankin, siitä vielä tulee hyvä. Sillä on vähän sama asenne kuin ronilla, alussa vähän hitaammin, varmuuden myötä tulee asenne ja sama hyvä totisuus. Roniin verrattuna ilonalla on vielä enemmän raivoa, sellaista hyvää raivoa.

Vuosihan kumuloitui Ronin sairauteen, heräämisiin keskellä yötä vaikkei kyse olisikaan kuin asennonvaihtamisen aiheuttamasta kynsien ropinasta. Se ääni on vain syöpynyt niin syvään että kun ilona nykyisin nukkuu sängyn alla, vaihtaa asentoa, pompataan rouvan kanssa molemmat ylös. En enää spekuloi asiaa sen enempää, kerron vain sen yön tapahtumat. Silloin yöllä, roni sai jotain 8kpl kohtauksia 2h tunnin aikana, luetaan silloin pitkittyneeksi kohtaukseksi. Ja kyllä sen näki koirastakin. Sekaisin kuin seinäkello, käveli pitkin seiniä. Emme saaneet päivystävää eläinlääkäriä kiinni joten teimme pikaratkaisun. Koiralle loput rauhoittavat, koira autoon ja haimme kyytiin metsästäjä kaverimme. Kaivoin kesäisessä aamuyössä, hyttysten ja murkkujen kiusatessa kuopan kiviseen maahan. Tämän jälkeen kävimme läpi, mihin kohti ja missä kulmassa. Koira maahan ja otin aseen, ja pam. Se oli kerrasta siinä, ikinä ennen en ole mitään elollista ampunut. Asiasta en halua sen enempää keskustella. Rajuudestaan huolimatta lopetus oli jopa siistimpi kuin eläinlääkärillä, ei se sielläkään ole lasten kateltavaa. Ja kaikesta tuskasta huolimatta, eipähän tule liian herkästi otettua noita eläimiä kun tietää kuinka paljon niiden poismeno vie mukanaan.

Tästäkin huolimatta katse kohti ensikautta. Kesälampaat olisi tulossa, ilonan kuvaaminen alkuvuodesta ja mahdollisesti pentu tulossa. Ainakin nyt ilonan isoäiti, sekä myöskin täti, on astutettu ja pentuja odotellaan. Koska tykkään kasvattajan koirista ja kasvateista isolla otannalla ja omaani olen tyytyväinen, en ole edes muualle katsonut. Toivottavasti kasvattaja ei vielä ole kypsä ja luottaisi myös jatkossa minulle pennun. Siinä vaiheessa kun alan ajamaan 300-600km kisamatkoja, olisi kiva olla toinen kisakoira. Se on vähän eritilanne kuin vaikka agilityssa jossa startteja on paljon ja lähempänä. Siksi, mitä todennäköisimmin, minulle tulee "2 vuotta tupakoimatta" lahjaksi pentu. Olihan ilona siis 1v lahja. 

Ilonan leikki

Ilonan leikkiminen nostaa päätään nyt kohinalla. Se on vielä vähän epävarma kuinka paljon se saa mua haastaa, mutta nyt saadaan jo kunnon vetoleikit pystyyn. Se puree leluun syvälle ja tasaisesti, sen ote ei elä, jos en haasta sitä liikaa. Nyt se vetää jo siten että pehmolelujen saumat repeilevät ja leluvarasto ammottaa taas tyhjyyttään. Äskettäin yhdellä lelulla leikimme, passivoiduin ja jäin tuijottamaan sitä silmiin. 10s toisien tuijottamisen jälkeen luovutin lelun sille ja kyllä oli likka polleana kun käveli lelusuussa, siinäkään ei vielä puru hellitä yhtään.

Sitten tulee se vaikein, laittaa vähän miettimään tappaako saaliinsa vai tuoko sen uuteen taisteluun kanssani. Nyt taistelu on alkanut voittaa, se alkaa nauttia tunteesta jonka saavuttaa kun nujertaa minut. Ja nyt lisätä sille haastetta sen mukaan mitä se kestää, sen enemmän se tulee nauttimaan. Sen halu dominoida ja hallita saa pontta kun pääsee ohjaajan kanssa pätemään. Tässähän selkeästi kova hallinta tuo tämän ongelman. Paimennuksen ja yleisen kokemuksen vuoksi koirani ovat aika kovassa hallinnassa ja siksi joudun niitä opettamaan että minuakin saa dominoida, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Ja se lelu on turvasatama joka sytyttää elimistössä sen nautinnollisen hormonimyrskyn, jota edelleen tykkään sanoa adrenaliinihumalaksi. Koukutan sen kehon omiin hormoneihin ja niiden tuomaan oloon, teen siitä narkkarin joka janoaa sitä.

Sitten on pelissä ne alkukantaisimmat työkalut koiran kouluttamiseen. Samat hormonit jotka säätelisivät eläimen hengissäpysymistä luonnossa. Niiden kautta suorituksiin saadaan se teho mikä niillä olisi luonnossa, juostessaan sen jäniksen perässä josta olisi tarkoitus tulla päivän ainoa ateria, tai taistellessaan reviiristä naapurilauman alfan kanssa. Sen saman energian ja tahdonvoiman kun saa agilitykentälle, hakumetsään tai tottikseen, siellä on se juttu. Äärimmäisiin vietyä saalisvietin käyttöä ja dominanssia siis. Ja luodaan koiralle paikka missä se pääsee rauhaan. Se että sen saa noihin tiloihin ei vielä ole se juttu, vaan tehden sen siten että sen saa sieltä myös takaisin eikä se stressaudu vääränlaisesti siitä, on se juttu. Ja sen jälkeen se pitää vielä hallita.