Day 4 - Ahdistaa

Olen joskus törmännyt OCD:n vähättelyyn. Eihän se ole yhtä paha kuin epilepsia, sehän on hoidettavissa jne. Tällä hetkellä jos joku tuollaista laukoisi päin naamaa niin en takaisi mitä tekisin. Tänään kävimme bradin kanssa ensimmäisen pidemmän kävelylenkin, n. 300m. 300 metriä lyhyessä hihnassa ettei 9kk ikäinen vilkas bortsu pääse vain ottamaan juoksuaskelia, valmiina taltuttamaan syöksyt eri suuntiin. 4 toipumispäivä ja on raskasta, meille sekä varsinkin koiralle joka omasta mielestään olisi ihan terve. Ei tämä ole yhtä paha kuin vaikka epilepsia, mutten todellakaan olisi halunnut tätä kokea, enkä haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan. Bradi lähettää terveiset jokaiselle kasvattajalle. Tää on ihan perseestä. Teettehän kaikkenne ettei kukaan tähän tilanteeseen joutuisi, ainakaan turhien riskien vuoksi. Näitä sattumia riittää muutenkin.

Day 3

Bradi kävelee jo aika normisti, ei juuri erota nilkutusta. Tarpeensa tekee hienosti hihnassa mikä ei maalaiskoirille ole niin itsestään selvää. Hihnassa kulkee nätisti. Eli tilanne näyttää aika hyvältä, toipuminen on alkanut. Suhteellisen hyvin on alistunut häkkielämäänsä vaikka välillä protestoi sitä raivokkaasti kaltereita purren ja turhaumahaukkukin irtoaa melko helposti kun katoan näkyvistä. Lyhyitä hetkiä on saanut olla meidän kanssa mutta meinaa innostua niin helposti ettei pysty kauaa pitämään. Mutta sisälläkin täytyy pitää panta ja hihna kaulassa että saa hillittyä tarvittaessa. Mutta tervehtymisen edetessä voi alkaa enemmän aktivoimaan sisällä. Nyt vielä turhauttaa, koiraa että omistajaa.

Ensimmäinen päivä.

Bradi nukkui yön nätisti häkissä, käytin sen aamulla ulkona ja linkkasi voimakkaasti joten katsoin parhaimmaksi kantaa. Onneksi tuo on tuollainen 16kg minibortsu. Minibortsu roniin verrattuna mutta kai se ihan normikokoinen on. Itse olin päivän jälkikokeissa talkoilemassa mutta hyvin kai täällä oli mennyt. Ekat kipulääkkeet oli saanut ja pihalla käynyt tarpeillaan. Häkissä alustana oleva telttapatja alkaa olla entinen ja välillä illalla se oli sitä mieltä että tulen muuten läpi tästä häkistä. Mutta kohtuullisen hyvin on mennyt ja väliin se on päässyt hoidettavaksi kun muut on pihalla. Surkeasti se häkistä katsoo eikä se millään haluaisi takaisin. Haavat näyttävät lähtevän hyvin paranemaan. Eikä se nyt illalla enää niin pahasti linkannut kuin aamulla. Eli ihan hyvin menee lukuun ottamatta hetkittäisiä raivokohtauksia ja surkeaa vikinää.

Mikael Gabriel - Kipua

Bradi leikattiin tänään. Lääkärin mukaan kaikki meni tosi hyvin. Fläppi oli saatu pois, nivel on huuhdeltu ja nyt rusto pääsee parantumaan. Meidät soitettiin hakemaan bradia, alkaa heräilemään. Astuimme ovesta sisään ja eläinlääkärissä kaikui tuttu huuto. Bradi oli selkeästi takahuoneessa sitä mieltä että täältä on päästävä pois. Bradi päästettiin pois häkistä ja vein sen sylissä autoon odottamaan, sinne se rauhoittuu jos en ole näkyvissä. Kävimme lääkärin kanssa läpi mitä sieltä löytyi ja keskustelimme jälkihoidosta ja muusta.

Nyt bradi nukkuu häkissään, pari kertaa on silmissä ollut sellainen kiilto että enhän mää tänne jää. Mut on se sinne rauhoittunut. Jalka on selkeästi kipeä mutta tänään ei kipulääkettä saa antaa. Tästä jatketaan varovasti. Lääkäri ei suosittanut pakkolepoa, vaan rajoitetusti liikuntaa heti kun ei onnu. Eli remmissä voi käydä reilusti pihalla kun ontuminen loppuu. Vapaaksi nyt ei aikoihin voi päästää. Heti kun haava on parantunut niin lähdetään uimaan. Kaikenkaikkiaan nyt näyttää hyvälle. Koira on operoitu ja paranemassa. Pakkolepoa ei tarvitse kuin sen verran ettei pääse riehumaan, mikä nyt bradin kanssa tarkoittaa käytännössä kaiken vapauden poistamista.

Mutta mulla on tänään ollut tunne että iso paino lähti hartioilta, sydämen ympäriltä lähti se kiristysside. Mulla on ollut aivan älyttömän paska olo pitkän aikaa. Ei sitä kaikki ymmärrä. Joku voisi sanoa että ne on vain koiria. Ei ne ole, missään nimessä ne ei ole VAIN koiria. Ne ei ole itse tänne tulleet, ne eivät ole valinneet mitään. Me olemme ne valinneet, ottaneet ne tänne ja meidän tehtävämme on niistä huolehtia ja tehdä niiden elämästä elämän arvoista.

4 viikkoa sitten bradi ontui ensimmäisen kerran. Mulla oli vain tunne ettei nyt kaikki ole kohdallaan. jotenkin vain tiesin jo silloin. Vaikka useammat minua rauhoittelivat. Bradilla oli kynsivaurio, antura halki ja vaikka mitä. En niistä repinyt stressiä, nuoren ja viriilin koiran vaivoja. Tämä oli vain erilaista. Selkeää kipukohtaa ei löytynyt ja ajattelin heti pahinta.

Tänään ell kanssa jutellessa tajusin jotakin uutta. Noin nuoren koiran rustot vielä palautuvat, mitä aiemmin tuollaisen hoitaa niin sen paremmin se toipuu. Nyt tajusin, kuinka monen koiran ontuminen kuitataan kasvukipuina tms. odotetaan virallisia kuvia ja kuvataan koira puhtaaksi 1,5v iässä. OCD voi olla oireeton, se voi parantua itsekseen. Juuri tuon nuoren koiran ruston palautumisen vuoksi. Joidenkin operoitujen koirien olkakuvista ei kukaan ell voi sanoa myöhemmin että olisi ollut OCD. Hitto miten salakavala sairaus. Kuinka montaa oireetonta on jalostukseen käytetty. Kuinka moni on vähän ontunut nuorena.

Jokatapauksessa viimeiset viikot on ollut raskasta aikaa. En muista milloin olen viimeksi murehtinut näin paljon. Nyt se helpotti, se epätietoisuus, nyt keskitytään kuntoutukseen.

"Pelkää en, siedän sen, tiedän sen"

H-hetki

Huomenna on H-hetki. Meinaa vähän jännittää vaikka olen hyvin luottavainen operaation onnistumiseen. Luotan myös lääkäriin joka on operoinut useita bortsuja täältäpäin onnistuneesti. Tulen raportoimaan operaatiosta, toipumisesta ja omista tuntemuksistani hyvinkin tarkkaan. Luvassa siis enemmän tai vähemmän katkeraa tilitystä. Ja katkeruus johtuu siitä miksi näin piti käydä vaikka riskin piti olla pieni. Mutta kohtalolle ja luonnolle ei voi mitään, ne tekevät kuten huvittaa. Monesti kuulee vähteltävän OCD:ta, sen voi hoitaa ja toipumisennuste on hyvä. Haluan raportoida sen vuoksi että mahdollisimman moni ymmärtää että helppoa se ei silti ole.

Olen silti miettinyt olisinko voinut tehdä jotain toisin. Mutta ei pentua voi pullossa pitää. Ja silloin sairaus olisi voinut jäädä piileväksi ja pahimmassa tapauksessa bradia olisi tultu käyttämään jalostukseen. Nyt ainoa toivo on kuntoutuminen täyteen iskuun ja lupaavan koiran harrastusuran jatkuminen. Kiitokset ymmärtäville ystäville ja kasvattajalle. Paljon ei ole sanoja tarvittu mutta tiedän että tuki on, se riittää. Edessä on bradin viimeinen yö häkittä vähään aikaan. Aion pitää sen kainalossa. Toipumisaika tuntuu varmasti jälkeenpäin lyhyeltä, nyt se tuntuu ikuisuudelta.

Se

Se tunne kun koirasi tulee syliisi, painaa leuan kaulallesi.

Se katse joka palvoo, joka odottaa seuraavaa tehtävää.

Se joka saa tuntemaan itsensä tärkeimmäksi asiaksi maailmassa.

Metsässä vapaana juoksemisen ihanuus. Se ilo joka sen katselemisesta tulee.

Haluaisin että tunnet samoin. Tuntisit olevasi tärkein maailmassa.

Mutta ei huolta huomisesta, ei tietoa tulevaisuudesta.

Jos ymmärtäisit että haluan vain parastasi. Et ymmärrä, onneksi vain minä ymmärrän.

Pilkahduksia harmaudessa

Se että nämä karvanaamat tuottavat harmia, niin ne myös auttavat jaksamaan kaiken keskellä. Tänään vääntäydyin puoliväkisin aksatreeneihin. Viikonlopun koulutuksien jäljiltä tiesin tulossa olevan jotakin uutta eikä niin helppoa. Lainaan ratapiirroksen luvatta Hennan blogista. :)

 En jaksa alkaa tarkempaa selostusta tekemään, mutta rata tehtiin neljässä osassa. Ohjauksina käytettiin perusohjauksien lisäksi seuraavanlaisilla nimikkeillä kulkevia ohjauksia: niistosokkaria, pakkovalssijaakkoa, pakkovalssi-valssia sekä persjättö-sokkari-jaakkoa. Joku palanen on alkanut loksahtamaan paikoilleen kun radan visaisuudesta ja uusista ohjauksista huolimatta treeni kulki mukavasti. Vaikka roni on hiton nopee niin ohjauksiini on löytymässä sellainen rauhallisuus ja varmuus, sellainen zen tila. Olen oppinut vähän juoksemaan ja käyttämään käsiäni hillitysti mutta tärkein on silti se rauhallisuus, se "kiirekiirekiire"-ajatus on hävinnyt päästäni ja kuviot joita en olisi voinut kuvitellakaan aiemmin onnistuvat kerrasta.

Ja se tunne kun onnistuu jossain vaikeassa, tuntee saavuttaneensa taas uuden portaan. Jaakko on mun uus bestis, se on todella käyttökelpoinen meidän molempien sujuvassa etenemisessä. Ja mikä tärkeintä, treeneissä unohtuu kaikki kun keskittyy suoritukseensa. Ja roni on niin mahtava agiradalla. Pari kertaa lähdössä kääntyessäni katsomaan sitä niin se sai mut repeämään nauruun. Se on niin tosissaan, mutta maassa olo on vaihtunut pyllötykseksi, kyynärät kyllä on maassa mutta takapää ylhäällä. Tai vaihtoehtoisesti se makaa leuka maassa, alistuneen näköisenä mutta lähtöluvan saadessaan syöksyy täyttä radalle.