Riivattu Gremlins, moves like Jagger

Nova sen kiteytti jo kommentissaan helmikuun alussa

OIIII! Siellä voimaa tulossa pintaan! Parhautta kerrassaan! Pistää omat hermot riekaleiksi ja parhaimmillaan pakahduttaa sydämen kokonaan. <3

Kaikkea sitä on elomme tähän asti ollut. Paimennuskoutsikin sanoi: "taitaa olla isin pikku prinsessa, et sää poikia noin katso, sun silmissä on sydämet". Sydäntä pakahduttavaa mutta samalla hermoja koettelevaa. Koira on nätti, kaunis, oikeasti silmääni miellyttävä. Isot pystyt korvat oli viimeinen silaus. Se on myös suloinen ja ihana luonteeltaan, se ei voi elää jos se on jonkun epäsuosiossa. 

Mutta se toinen puoli, kun korvat vähän kääntyy, suu on hieman auki, silmissä palaa, kuin koira olisi riivattu. Se ärsyttävän raivostuttavan ihana puoli. Se mikä hienoudestaan huolimatta vähän pelottaa. Se mikä näkyi jo muutaman viikon ikäisten pentuvideoissa pilkahduksina siellä täällä. Se jota nyt vahvistetaan varoen mutta malttamattomasti. Se jota ei ymmärrä jos sitä ei ole kokenut. Eikä sitä välttämättä ymmärrä vaikka olisi kokenut. Se joka erottaa koirat koirista. Se joka minun silmissäni on se viimeinen silaus. Vaimon mielestä se tekee koirasta yhden vitun riivatun gremlinssin. 

Ilona on nyt käynyt kahdesti lampailla. Otin ihan tietoisen riskin vieden turhan pienen pennun lampolaan mutta kun ei malta. Ja kyllä se mielestäni on jo kehittynyt riittävästi. Ekalla kerralla se söi ehkä kilon lampaan pskaa. Kuljettelin sitä mukana ja ajettiin lampaita edessä. Ei mitään mielenkiintoa vaikkei selkeää pelkoakaan. Olen varautunut että voi vaatia useammankin kerran. 

Mörköikää pukkaa, toiset koirat, ihmiset, kahvikupit, juurakot, aiheuttavat pöhinää. Vaikka tiedä että se kuuluu asiaan, meinaa se välillä turhauttaa, tulee epävarmuus. Mutta täytyy uskoa enkä kiinnitä noihin huomiota, ne jää pois kun koira kasvaa ja vahvistuu. 

Toinen kerta lampolaan. Sama pskan syönti jatkuu, kuljettelen koiraa. Se kyllä katselee lampaita mutta ei kiinnostu kunnolla. Jätän sen istumaan yksin ja menen itse lampaiden luo. Tulee ohje "tehdä töitä", tarkastella korvamerkkejä ja sorkkia. Ilona katselee tarkasti, yksi lammas aikoo lähte ja sitten se tulee. Koira tekee pienen liikkeen vasemmalle, entiedä liikkuiko jalat edes mutta kroppa esti lampaan lähtemisen. 

Se oli se hetki, se syttyi, silmiin syttyi se liekki. Koko koiran olemus muuttui, se kasvoi. Siitä ei ole paluuta. Pienen koiran päähän on istutettu ajatus että hän, yksin hän pystyy hallitsemaan noita isoja eläimiä joita on monta. 10kg vs 200kg. Sen jälkeen minä roikuin liinassa kaksin käsin. Oli ensimmäiset neuvonpidot kumpi päättää mihin päin mennään. Älytön halu pysäyttämään eikä likalla tuntunut polvet notkuvan mennä suoraan päin. 

Että se tulee nauttimaan tuosta, minäkin varmasti jos löydetään yhteinen tie. Edelleenkään en osaa sanoa millainen paimen siitä tulee, en sen paimennusominaisuuksista. Mutta sen tiedän että tuolla samalla hetkellä rakastuin siihen asteen verran lisää. Siinä asuu sisällä peto. Se elää sille että se saa painetta, sitä haastetaan. 

Se oli samalla ensimmäinen paimen jonka itse sytyttelin. Roni oli koutsin käsissä kun noviisina katselin vierestä. Bradi ei ikinä syttynyt. Se vähän kyti mutta sille ei vaan kehittynyt sitä paloa. Sitä paloa joka bensan lailla räjähti käsiin ilonan kanssa. Ja ronin kanssa. Se aito halu tehdä, ja se luonne joka kestää paineen. Ja sen tuntee liinan päähänkin. 

Tästä on hyvä jatkaa, meillä on tavoite minkä nyt kerron ääneen. Nuortenkoirien paimennusmestaruuskisat 2018 syksyllä. Alle 2 vuotiaille tarkoitetut kisat ja ilona täyttää sopivasti joulukuussa kaksi. Kun se nyt jo syttyi, pääsemme treenaamaan 2 täyttä kautta ja toivottavasti myös talvikauden.  

Aina ilona iloinen

Kokeillaanpa välillä tätäkin päivittää. Bradille on löytynyt se THE LAJI. Se on pelastuskoirahaku. Siinä se saa suorittaa työtään vapaammin kuin pk-haussa johtuen erilaisesta hakutyylistä. Pehaa kun tehdään ns partioimalla eikä siinä ole keskilinjaa, ei suoria pistoja tms nillitystä. Bradi kun tykkää tehdä, mutta se ei kestä oikein koulutusta. Siitä kyllä saisi pk-koirankin mutta se vaatisi minulta paljon panostamista ja molempien mielenterveydelle on parempi vähän löysätä pipoa. Kokeita kohti, kalenteria jo luettu.

Roni on nyt talvella saanut muutaman kohtauksen, paska tauti tuo epilepsia. Aika paljon tuota kuullostaa olevan bortsuilla, kuten joskus vuosia sitten jo ennustin. Siitä huolimatta roni käy normi lenkeillä, rasituksella ei näytä olevan vaikutusta kohtauksiin. Paimentamassa se on käynyt myös ongelmitta. Surku, se olisi hyvä koira. Minulle tarjoutui mahdollisuus kesälampaisiinkin tälle kesälle, mutta jouduin siitä kieltäytymään kun en voi ronin varaan laskea mitään. Se on koiristani ainoa joka minkäänliaseen työhön paimennuksen saralla pystyy. Nyt odotukset lepää ilonan vahvoilla harteilla, josko ensi kesäksi omia lampaita.

Ilona, siitä en oikein tiedä mitä sanoisin. On se vaan värkki, kaikin puolin. Se on pelottavan paljon samanlainen kuin roni, mutta siinä on kaikkea enemmän. En voi kuin toivoa että se esittää myös harrastuksissa hyviä ominaisuuksia, en kyllä epäile yhtään mutta esim toiminta lampailla on minulle ainakin kyssäri. Jota lähdetään perjantaina ekan kerran aukaisemaan. Se on niin ihanan pirullinen ettei sanotuksi saa. Tai vaimo saa, sillä meinaa olla pinna välillä tiukalla. Se on niin sekoitus ronin vahvuutta, bradin toimintakykyä ja ripaus remun vittumaisuutta. Ah, niin täydellinen.

Sen saalis ei ole edelleenkään auennut, se leikkii jo paremmin minun kanssa mutta edelleen mennään varovasti ja haen yhteispeliä sen suhteen. Sen dominanssi on niin voimakas että halu hallita kaikkea kääntyy mun hyväksi, se ei voi kestää sitä jos se ignoorataan. Sen vaan täytyy olla suosiossa eikä sen yli saa kävellä tai sen maailma keikkuu.

 Se on ilkeä. Sanotaan ettei koirat ole ilkeitä, tai vittumaisia eikä ne näytä keskaria. Ei niin, nuo vaan ilmentää ihmiskäytökselle tyypillisiä juttuja. Ilona kiusaa pienempiään, se on ilkeä. Se kiusaa myös isompiaa, se on vittumainen. Sitä saattaa itseä vituttaa, se on se voimavara. Kun ihmistä vähän vituttaa, se on tehokkaimmillaan. Se agre puskee pintaan. Sama on koiralla, kaikki ei vaan kykene siihen. Eikä tuota monikaan ymmärrä. Mä ymmärrän ja se riittää mulle. Moni näkee hienon koiran, ei sitä analysoida mistä se johtuu. Mä analysoin.

Mun koiralla pitää olla kyky pelätä, halu puolustautua uhkalta. Se ynnättynä tuohon dominassiin ja muihin ominaisuuksiin. Hain laumaamme alfanaarasta, sen näytän saaneeni. Alfa on se joka ei ole joka paikassa ekana, ne jotka on ekana, kuolee ekana. Alfa on valmis pakenemaan, tai vastaamaan uhkaan, riippuen uhkasta. Jos ajatellaan meidän bortsuja, bradi on se joka tapetaan ekana, se ei osaa pelätä. Siinä kohtaa roni ja ilona poistuu jo paikalta. Yleensä harrastuskoiraksi halutaan noita jotka on pelottomia. Mutta tehokkaimpia, vaikkakaan ei varmasti helpoimpia, on ne vahvemmat yksilöt.

Ilona on vielä nuori, se tarvitsee vahvistusta. Mulla on sellainen 2 vuotissuunnitelma, vahvistaa noita jo olemassa olevia vahvuuksia. Nyt ei ole kiire, tiedän vanhastaan ettei tämän tyypin koira kasva nopeasti, ne on hitaammin kehittyviä. Itsekkäästi ajattelen että tarvitsen siihen ronia, meillä ei vielä ole varaa menettää sitä. Se on se esimerkki, varma johtaja.

Ilona iloinen mutta totinen

Ilona on iloinen, minä olen myös iloinen. Ainahan pennut on ihania ja niistä pitää. Mutta tällä kertaa se edelleen tuntuu ihan erityiseltä. Ilona on kuin roni, mutta paljon rohkeampi toimintakykyisempi. Se on kuin sekoitus mun aiempia koiria. Bradilta on tullut tempperamenttia ja vilkkautta, mutta järki on tullut mukana. Remulta on tullut dominanssi, ahneus ja eräänlainen "ilkeys". Eihän siitä nyt pennusta tiedä mitä tulee mutta edelleen, se on kuin esimerkki ajatusteni mukaisesta täydellisestä pennusta. Se on välillä "pain in the ass", mutta samalla niin suloinen. Hykertelen riemusta joka kerran kun yritän nätisti irroittaa suusta jotain kiellettyä. Se kun pentu tapittaa suoraan silmiin, puree täydellä suulla ja rauhallisesti kenkään eikä ole aikomustakaan irroittaa. Kanavoinnin kautta irroitus löytyy tai tietenkin vaihtokaupalla.

Se on nöyrä, mutta se ei nöyristele. Se vaikuttaa äkkiseltään nöyremmältä kuin onkaan. Se on pirun vihainen kun sille päälle sattuu. Siinä on sitä samaa eläimellistä alkukantaisuutta kuin mihin ronissa olen ihastunut. Se voima joka ne pitäisi hengissä luonnossakin. Ilonassa se näkyy jo monellakin tapaa. Jotain lieveilmiöitä se tietty tuottaa. Varsinkin nyt pentuna se meinaa heikompiaan kiusata. Mutta näyttää että nyt minulla on se työkoira, joka tekee tosissaan. Kun se starttaa, se ei enää leiki. Kunhan nyt vain pysyy terveenä.

3 viikkoa meni ennenkuin pojat sen hyväksyi laumaan. Siitä lähtien bradi on hoitanut leikkisedän roolia ansiokkaasti. Siinä on kyllä koira jolla on sydän kultaa ja haluaa kaikille vain hyvää.

Roni sai viime viikolla toisen epilepsiakohtauksensa heinäkuun jälkeen, edellisestä meni 1,5 kuukautta. Viimeisimmät kohtaukset ovat olleet lyhyitä eikä ole jättäneet mitään jälkitiloja. Olemmekin tehneet kaikkea ihan normaalisti. Käymme paimentamassa, aksataan aina kun päästään ja kuntoa kohotetaan kunnon lenkeillä. Arki luistaa siis varsin hyvin.

Tunteiden vuoristorata, tunteella, ei järjellä.

Kun kurkkua puristaa ja sydän on pakahtua, onnesta tällä kertaa.

Tapahtumaketju sai alkunsa kesällä Tyrnävän paimennuskisoissa. Kisoissa tottakai oli monia erilaisia, hienoja koiria. Mutta yksi oli selkeästi ykkönen, toinenkin herätti kiinnostuksen. Nykyaikana kun älypuhelin on mukana, jo heti kisoissa piti alkaa googlettelemaan kuka ja mistä. Googlettelu tuotti tuloksen että koira oli Päättymätön Teho, kari. Koira oli erittäin nopea, "keveä" eli ei hirvittävän voimakas silmä vaikka oli intensiivinen ja uhkui voimaa. Juuri sitä voimaa jota nyt en edelleenkään osaa selittää.

Tapahtumaketjuun tottakai kuuluu yhteydet kasvattajaan, pentussuunnitelmat, omat suunnitelmat, empiminen jne jne. Pennut syntyi, kuulumisia tihkui, edelleen empimistä. Emä oli videolla ihan samantyyppinen, intensiivinen ja periksiantamaton. Vasta pentujen ollessa 7 viikkoisia tuli lopullinen päätös, tästä on saatava pentu, hinnalla millä hyvänsä. Pennuista näki videolta että aivot tulee mukana jo perustoimituksessa eikä ne ole puhtaasti saalispuolen koiria. Kyllä,se on juuri se juttu. Samaan syssyyn kun katselin sulutauluja niin sen tajusin.

Uros, kari, sen emän emän emä on snow. Snow on taas roni emän, vissyn sisko. Uroksen emälinja on siis sama kuin ronilla. Joo, tuo se tietty pienen epiriskin mutta ronilla se oli molemmilla puolilla. En tiedä mikä voima ohjasi mutta ihastuin siis kisoissa ainoaan jalostuksessa olevaan ronin sukuhaaraan. Eihän tässä vaiheessa enää ole paluuta. Järjellä ei enää ole mitään tekemistä, nyt mennään tunteella loppuun asti.

Sehän piti sitten perjantaina startata kohti Orivettä, 450km suuntaansa. Perillä makea pentue, jokainen pentu olisi ollut potentiaalinen. Kukaan ei varmasti ole helppo, ei mikään tulosautomaatti. Mutta yhteistyön toimiessa varmasti hienoja ja voimakkaita koiria.

Minulla oli lopulta varaa valita parista vaihtoehdosta. Ja mähän päädyin siihen ilkeinpään ja dominoivimpaan narttuun. Se tuli meille sijoitussopimuksella kun kasvattaja halusi siihen jättää jalostusoikeuden. Pentujen takana on hienoja paimenia. Englantilaisia sukuja ja emä on tuontikoira. Pari pentua on menossakin työkoiriksi, siksikin odotukset on korkealla. Potentiaalia pitäisi löytyä.

Eli nyt esittäytyy Päättymätön loiste, alias Ilona. Terhakka lyhytkarvainen trikkityttö. Olen mykkänä onnesta. Muutaman päivän tutustumisen jälkeen en keksi mitä muuttaisin kun pitäisi kuvailla täydellinen pentu.

Uusi vuosi, uudet kujeet, tai sitten ei...

Viime vuodelta ei jäänyt paljon kerrottavaa. Sen verran kuitenkin että koko ajan opin olemaan koirilleni selkeämpi ja oikeudenmukaisempi ohjaaja. Kauteen lähdettiin kovin odotuksin, ronin kanssa agility alkoi olla samalla radalla menemistä, haussa piti päästä kokeisiin asti mutta, sitten iski se mutta. Ronin epilepsia vei mut aika syvälle. Minkäänlaista motivaatiota ei tahtonut löytyä.

Siihen ei ainakaan auttanut se etten ole bradin kanssa löytänyt sitä punaista lankaa eikä sitä ole yhdessäkään lajissa saatu "ajettua sisään". Kaikki lajit on "sytyttelyvaiheessa". Bradi jää vähän kärsijäksi kun minä en sen kanssa tahdo osata toimia. Pk-haku jäi, aksa on jätetty, paimennusta yritettiin mutta sekin jätettiin lopulta. En minä tiedä, joku olisi onnellinen tuollaisesta koirasta jolle maailmassa ei ole muuta kuin minä. Minä en taas ihan istu tuollaiseen palvontaan, nöyryyteen ja ohjaajapehmeyteen.

Pelastushaussa se tuntuu toimivan, kun pistojen suoruudella ja muulla teknisyydellä ei ole niin väliä. Tekemisen halua löytyy ja se kuitenkin irtoaa vähän turhankin herkästi tässä lajissa.

Ronin kanssa kävimme aksaamassa syksyllä parit treenit ja yhdet epiksetkin, joissa lähes kylmiltään pääsimme palkinnoille. Sielläkin starttien välissä piti käydä kyyneleet nielemässä nurkan takana. Tuo koira tuntuu niin hyvältä että pahaa tekee tehdä sen kanssa. Tämmöinen puolen vuoden tekemättömyys ei ole kuin parantanut sitä. Aksassa puhdasta rataa, haussa suoraa pistoa, hyvällä irtoamisella tyhjää ja paimennuksessa ekasta askeleesta lähtien. Se tunne kun taluttaa sen mihin tahansa ja kaikki onnistuu. Harmittavan hyvä.

Nyt olisi yksi erittäin mielenkiintoinen pentue. Pitkästä aikaa sellainen joka sýkähdyttää. Kuukausi sitten olin varma että otan siitä pennun, en enää niinkään. Roni pitäisi käyttää kontrollissa, mahdollisesti kokeilla lääkkeiden alasajoa, bradi pitäisi kuvata, selässä tai takapäässä epäilen jotain vaivaa joka aiheuttaa kipua. Minttu pitää tutkia, sillä on kipuoiretta ja toinen etujalka aristaa. Eiköhän siinä ole tarpeeksi tälle keväälle.

Ja ehkä tärkeimpänä, jos nyt otan pennun, laittaisin sille epäreilut odotukset mitä se luultavasti ei pystyisi täyttämään.

Parasta menneessä vuodessa on ollut huomata ja lukea kuinka ohjaajat ovat kehittyneet ja ymmärtävät myös kehittyneensä. Harmittavan vähälle huomiolle jää vielä nykyäänkin ohjaajan oma toiminta. Hyviä koiria menee hylkyyn kun ohjaajat eivät vain osaa, eivätkä halua kehittyä.

Se pieni ero. Ei sitä voi selittää jos sitä ei ymmärrä.

Olen tätä kirjoitusta hauduttanut päässäni ja nyt sain lopullisen sysäyksen. Olen kyllä asiasta aiemminkin kirjoittanut mutta tänään asia tuli silmille. Erään ihmisen facebook-päivityksessä kokeneet sakemanni ihmiset puhuivat rodun muutoksesta. Saksanpaimenkoirista jalostetaan nopeampia ja saalisviettisempiä, kun halutaan niiden pärjäävät kisoissa malikoille. Mutta eihän se niin toimi. Kaksi erityyppistä rotua ja mennään perse edellä puuhun. Siinä kadotetaan rodun vahvuuksia kun lähdetään hakemaan toisen vahvuuksia. No jalostus se ei ollut tämän jutun teema.

Siellä joku sanoi hyvin, teho ei korreloidu saalisviettiin ja nopeuteen, mikä tosin äkkinäisen silmään on sitä tehoa. Onhan se näyttävää ja tehokkaan näköistä monien mielestä. Se teho, josta mä puhun voimana, taas tulee ihan muista asioista. Teho on sitä kun koiralla on viettiä, rohkeutta ja kuormituksensietoa. Tarkoittaa sitä ettei saalis ole ainoa aktivoitavissa oleva viettialue ja sitä kestää kouluttaa.

Asia tuli siis ilmi tänään paimennuksessa bradin kanssa. Bradillahan on toimintakykyä, saaliviettiä, tempperamenttia ja nopeutta yli oman tarpeen. Mutta ei se vaan paimennuksessa loista. Sillä ei oikein ole rohkeutta, eikä se kestä kuormitusta. Se on niin nöyrä ettei se uskalla tehdä omia ratkaisuja ollenkaan. En sano etteikö koulutuksessakin olisi vikaa. Mutta ei siellä silti tunnu ihan tarvittavia palikoita olevan. Sitä pitää käsitellä niin silkkihansikkain ettei mun taidot siihen riitä. Eipä onnistukaan kun koira pitäisi saada menemään yli vaikeasta paikasta eikä pystykään saaliilla viemään. Heitän siis hanskat tiskiin tuossa lajissa.

Siksi vaihdankin huomiselle tunnille ronit. Se opettaa mulle paljon enemmän. Nyt vain pikkuisen testaillaan kuinka se kestää. Epilepsia on niin salakavala ettei siitä tiedä mikä siihen vaikuttaa vai vaikuttaako mikään. Mutta, ronihan oikein nauttii pienestä kuormituksesta, ja painetta se kestää muutenkin enemmän. Se ei ole niin nopea tai saalisviettinen kuin bradi. Mutta voimaa sillä on paljon enemmän, se pyyhkii bradilla pöydän mennessään. Koulutettavuus sillä taas ei ole niin hyvä kun ei sitä nöyryyttä niin ole mutta se paikataan koulutuksen kestävyydellä. Se kestää tehdä virheitäkin ja se vastaa kyllä oikeanlaiseen koulutukseen nopeasti. Siinä oli syy miksi olisin halunnut sen jalostukseen vielä.

Tästä päästään taas aihetta liippaavaan asiaan. Monesti tulee keskustelua kun puhutaan koulutuksesta ja sen "iloisuudesta" tai "mukavuudesta". Aina välillä kuulee kun joku ei ole koirasta kivaa (yleistäen rankasti). Ajatellaan suurinta osaa harrastajista, he kouluttavat koiriaan jotta heillä on kivaa. Heillä on päiviä jolloin "koira nyt ei vain halunnut".

Jos taas ajatellaan vaikka rajavartiostoa, poliisia, lampuria tms töitä joissa käytetään koiraa apuna. Ei siellä voi yksinkertaisesti tulla päivää, ei edes hetkeä jolloin "koira nyt ei halunnut". Se on pirullinen tilanne jos koira ei uskalla käydä kiinni puukkomieheen vaan jää kuseksiin puskiin matkalla. Koiran pitää tehdä, vaikka se nyt ei sillä hetkellä ole kivaa. Sen tulee ohjaajalta tulevasta paineesta huolimatta pystyä tekemään tehtävänsä tarkasti ja loppuun asti. Siinä tulee se ero koiramateriaalissa ja koulutustavoissa. Harrastetaan tai koulutetaan työkoiraa, se on pari ihan eri asiaa.

Mä koulutan koiraa kuten työkoiraa. Tulevaisuudessa mulle on tulossa lampaita enkä usko ikinä olevani niin rikas että on varaa niitä kadottaa mihinkään "kun koiraa ei huvita". Harrastan myös pelastuskoiratoimintaa, vapaaehtoistyönä. Vaikka se on vapaaehtoistyötä, ei sinne pidä mennä katsomaan huvittaako koiraa. Siksi minua vähän oudoksutti kun keskustelimme pakkasrajoista. Kerroin meidän rajaksi -15 astetta, sen jälkeen homma menee epämukavaksi. Siihen tuli kuittia että ei oikeat etsinnät katso pakkasta ja pitäähän koiran rajat olla selvillä.

Oikea tilanne on eri kuin treenit. Jos 5v lapsi on hukassa niin ei sille ole pakkasrajaa. Toinen, pitäähän koiran rajat tietää. Kun mun koira on hälytysryhmässä, en mä siltä kysele húvittaako sitä. Sen pitää silloin tehdä kuten mä käsken. Ja siihen se koulutetaan, jos suinkin pystytään. Silloin sille on ihan sama mennäänkö pakkasella vai helteellä. Minun pitää itse tietää, mihin keliin sen voin vielä laittaa. Mutta edellä mainittujen juttujen vuoksi pitääkin olla erilaista materiaalia. Toiset on vähän helpompia, toiset vähän haastavampia.

Kaikille kaikkia mutta niitä vaikeitakin pitää olla, muuten ei riitä kunnollista materiaalia työkäyttöön. Ne tulee sieltä ihan samoilta kasvattajilta. Siksi en ole vieläkään ottanut sitä sakua. Se kun tulee sieltä työkoirapuolelta, sillä on voimakas puolustuspuoli eli se on kaksiviettinen. Sitä ei halllita pelkällä pallolla, se ei tee asioita huvikseen. Se tekee ne tosissaan, aina. Ja se pitää osata motivoida, että sitä kiinnostaa tehdä tosissaan. Tämän tyypin koira voi olla vaarallinen väärissä käsissä. Eikä sen kanssa varmastikaan menestytä kisoissa. Se ei tahdo taipua siihen muottiin. Mutta sen näkee, ja tuntee, sen voiman, ehtymättömän voiman. Se kun on saatu valjastettua käyttöön, koiraa huvittaa aina.

Huostaanotettu tarkkispoika

Mä olen useamman kerran vihjaillut bradista että se ei ole ihan penaalin terävin kynä jne. Nyt mulla on ollut tarve jonkun aikaa valottaa tätä puolta enemmän.

Kesällä kun roni sai kohtauksia ja sillä jäi vähän epävarma stressitila päälle. Muutamat olivat huolissaan että päästänhän sen pois jos se stressaa liikaa, jos se ei pysty elämään rentoutuneena. Jo silloin ajattelin että bradistahan tässä pitäisi olla huolissaan, se nimittäin ei rentoudu ikinä ja on jatkuvassa stressitilassa. Sille paikoillaan olo kotona on opittu tapa, ei se silloinkaan ole rento. Se on sekunnin sadasosassa pystyssä jos se tulkitsee jonkin käden liikkeen merkiksi että ehkä voisi tapahtua jotain.

Se saattaa tuona hetkenä kaataa olohuoneen pöydän ja jyrätä toiset koirat alleen kun se ampuu esim takaovelle. Ei, ei hätäisiä liikkeitä kotonakaan. Lenkillä se on omassa transsitilassaan ja paimentaa ronia. Se ei ole silloin tässä maailmassa, siihen ei saa juuri mitenkään yhteyttä. Maanista, erittäin maanista. Bradin ollessa 6kk, kysyi tyttäreni että nukkuuko bradi ikinä, se kun ei ollut sellaista nähnyt tapahtuvan. Ja pentukoirien pitäisi nukkua paljon, ainakin niin sanotaan. Nukkui se öisin, sen jälkeen kun oli hyökännyt minun kimppuun ja olin ystävällisesti klo 3 yöllä kertonut ettei nenän pureminen ole soveliasta. Ja roni ja remu oli kertonut että nyt nukutaan. Tai ainakin se makoili ja natoi muiden olla rauhassa.

Mitään mikä vaan pyörii, ei voi olla meillä esillä, se kyllä on sen jälkeen 24/7 leikkimistä. Pallot on takavarikossa piilossa. Lumihiutaleita se yritti pentuna alkaa metsästämään. Ihme kyllä se ei ole ikinä kiinnittänyt mitään huomiota esim autoihin tai pyöriin. Se saattaa nyt 4 vuotiaana lenkiltä takaisin päin tullessa juosta meidän omaan, parkissa olevaa autoa päin.

Sen maha reagoi esim treeniin tai metsälenkkiin menemällä sekaisin. 30min lenkillä ja se alkaa. Yöllä jos heräät niin se seisoo vieressä ja tuijottaa. Aamulla kun herätyskello soi, se syöksyy makkarin ovelle ryminän kanssa. Se on siis koko ajan kierroksilla, se ei oikeastaan koskaan ole rento. Tästä johtuen oma toiminta on korostunut, kotona kaikki toiminta pitää tehdä rauhassa. Ei saa hätiköidä ja esim ovea kohti kävellessä pitää katsoa ettei pienet koirat satu tulilinjalle, bradi kun ei väistä mitään tai ketään, se menee yli tai läpi. Se ei osaa säädellä omaa toimintaansa. Kaikki täysillä nyt.

Yksi ilta sen tajusinkin. Bradi on kuin erityislapsi. Neuroottinen, maaninen ja riippuvainen. Se tarvitsee normaalia enemmän tukea ja ohjausta, varmaa ja luotettavaa huolehtijaa. Sille on maailmanloppu jos sitä ei hyväksytä. Sillä on jonkinsortin eroahdistus, tai paremminkin läheisriippuvaisuus. Se on aika pehmeä ja nöyrä, piilottaen sen vilkkaan ja tempperamenttisen kuoren alle.

Se on kuin huostaanotettu tarkkispoika joka olisi helppo saada huonoille teille. Mutta se on paikassa jossa sitä ymmärretään, sille asetetaan rajat ja annetaan rakkautta. Sen pelastus on ettei se ole terävä eikä aggressiivinen. Mutta silti se voisi olla jossain ongelmakoira, me pärjäämme sen kanssa. Rakas se on, ja hellyttävä, mutta arki sen kanssa ei mitenkään päin ole helppoa. Tai on, kun sillä on tarkat rajat. Ja muistaa itse olla rauhallinen, todella rauhallinen.