Remu tuli meille ensimmäisenä koirana. Olihan meillä molemmilla ollut eläimiä, meillä kissoja ja Minnalla koiria. Minä olin ulkoiluttanut kylän pystikset, jämptit, karhukoirat ja ajokoirat. Ajattelimme että novascotian pentu ei voi olla hankala, se on korkeintaan vilkas. Isästä ei ollut mitään tietoa, jälkeenpäin ajattelin että isän vaikutus oli aika iso. Remu on ollut pennusta asti itsenäinen, rohkea, kova ja terävä. Ei mikään helpoin tapaus ensimmäiseksi koiraksi, vielä kun oli pieniä lapsia, mihin se tosin kiintyi alusta asti. Remun kanssa olemme selvittäneet välimme ihan fyysisesti. Taidolla olisimme ehkä senkin välttäneet, mutta minä en osannut silloin muuta, enkä vieläkään ole varma olisiko joku osannut sen muuten tehdä. Onneksi tukenani oli yksi pitkän linjan sakujen omistaja. Siinä vaiheessa kun tulee 30kg koira kimppuun kun otat roskapusssin siltä pois, en keksinyt mitään muuta kuin nakata maahan ja istua päällä kunnes rauhoittuu. 1-1,5v iässä, sanoin Minnalle että jos se ei saa koiraa kontrolliin, se täytyy antaa pois tai lopettaa, etten uskalla jättää näitä kotiin pienten lasten kanssa. Sittemmin Minnakin sai koiraan auktoriteettia, vieraatkin huomasivat tämän ihmeen. 2,5 vuotiaana veimme vielä pallitkin, sillä oli huomattava rauhoittava vaikutus. Siltikään en sanoisi remua mitenkään luonteettomaksi.
Ensimmäinen vuosi meni hyvin, pidin koiraa vapaana ja yritin kouluttaakin, tosin ilman apuja. Koiran ollessa 3v tajusin ettei tästä tule mitään ilman apua. Lähdin ensimmäiselle arkitottelevaisuuskurssille. Ensimmäiset kerrat olivat aivan kauheita, remu ärisi muille enkä saanut siihen mitään kontaktia. Muutaman kurssin ja harjoittelun jälkeen pääsimme siihen tilanteeseen että kouluttaja sanoi miedän olevan valmiita toko kokeeseen. Minä en sitä varmuutta saanut. Tässä välillä aloitimme haun harjoittelun, pk-tyyliin alussa. Sittemmin kun koira osoitti mahtavaa lahjakkuutta lajiin, siirryimme pelastuskoirapuolelle. Noin 20 treenit kun olimme käyneet, oli koiralla valmis haukkuilmaisu, hirveä maalimiesmotivaatio, muttei hallintaa juuri ollenkaan. Vuosi tahkottiin treenejä ihan hallittavuus mielessä, kaikki uudet maalipaikat menivät todella hyvin. Koira hakee metsässä, kaupungissa sekä raunioilla.
Siinä sivussa aloimme treenaamaan jälkeä. En lajiin ollut tutustunut tarkemmin. Tein jäljen, välille jätin makkaran, tein kulmia ja loppuun palkkana kasa makkkaraa. Toinen viereen, samalla systeemillä. Molemmat ajettiin läpi, ekalla meni ensimmäisestä kulmasta ohi, mutta palasi ja lähti jäljelle, toinen virheettömästi. Jälkeenpäin kuulin että jäljet aloitetaan muutaman kymmenen metrin jäljillä, joka askeleelle makkaraa. Minä tein ensimmäiset jäljet 300m ja 500m. No nyt se jäljestääkin 3 tuntia vanhaa jälkeä vesisateessa pari kilsaa.
Osaahan se vaikka mitä, mutta alun osaamattomuus näkyy vieläkin hallinnan puutteena. Jos hakuun mennään, se ei ainakaan muuta näe, mutten tahdo saada sitä pysymään hanskassakaan. Tottikseen se lähtee niin kierroksille että poikittaa puoli metriä. Jäljellä mennään niin että hanskat saa olla käsissä. Joku outo kun yrittää komentaa, kokeilee varmasti.
2011 kesällä remu lähti ensimäisen näkemänsä jäniksen perään. Olimme juuri tulossa 8km lenkiltä ja koira oli poissa 25min. Remu nilkutti seuraavana päivänä, ajattelin että oli kolhaissut itseään. Jatkoimme levon jälkeen treenaamista mutta marraskuussa aloin kiinnittämään huomiota että rasituksen jälkeen oli koiralla jäykät liikkeet. Sama tuli eteen entistä useammin parin kuukauden aikana.
Tammikuussa 2012 vein koiran kuvauksiin, kaikki nivelet. Näin lääkärin ilmeestä hänen tullessa meitä hakemaan, ettei kaikki ole kunnossa. Itseasiassa jo kuvia ottaessaan kommentoi että täältä taisi syy löytyä nilkutukseen.
Sain remun kuvat eteeni, näin jo ennen lääkärin mielipidettä mistä on kyse. Lonkat sököt, arvio että :E ja D ja paha nivelrikko. Tämän lisäksi molemmissa kyynärissä alkava nivelrikko. Tähän aloitettiin lääkitys, ensin tulehduskipulääkettä kuurina, sen jälkeen carthophen piikit, remu menikin parempaan suuntaan. Juhannuksena remu sai olla 3 päivää täysin vapaana, vierailta kiellettiin riehuttaminen. Siltikin remu oli 3 päivää niin kipeä, kipulääkityksestä huolimatta ettei se lähtenyt iltapissalle. Koira joka oli aina valmis lähtemään ulos.
Silloin itkimme molemmat, mitään ei tarvinnut sanoa, Minna sanoi jälkeenpäin ettei se enää ikinä halua nähdä remua sellaisena. Silloin päätimme että tämä on remun viimeinen kesä. Antaa pojan uida ja juosta, lääkitään tarpeeksi ja syksyn tullen annamme koiralle kivuttoman lähdön.
Onneksi syksyllä 2011 tuli roni, hölmö ja pöljä bordercollie. Ilman ronia olisin varmasti vaipunut synkkyyteen remun kanssa, remu kun ei enää kestä edes puolen tunnin lenkkejä. Remu on monet kerrat jäänyt surullisena ikkunaan katsomaan kun ronin kanssa treeneihin olemme lähteneet. Se on surullinen katse, kun ei pääse mukaan vaikka haluaisi. Pää haluaisi mutta kroppa ei kestä. Remu on elellyt lähinnä kotikoirana eikä sen pää taas kestä sitä.
Olen surffaillut kasvattajien sivuilla, vaikka remu onkin vielä tuossa. Pakko saada tilalle uusi koira, vaikka se niin pahalta tuntuukin. Ronin treenaminen yksin on liikaa. Reilu vuosi sitten olin vielä ottamassa sakua, päädyin bortsuun sen monipuolisuuden mutta myös helpon perhekoiran vuoksi. Periaatteessa olen tyytyväinen monipuolisesta koirasta, mutta se on niin erilainen remun jälkeen. Mun on täytynyt opetella ihan uusi tyyli. No jos nyt saat tämän koulutettua, saat kaikki sen jälkeen, sanoo monet. Nyt on taas sama valinta edessä, tai lisäksi siinä on malikka. Otanko riskin että luonne on taas pehmeä, vai luusto heikko vai...
Mutta minulla on koiran ottajana vastuu siitä että voin tarjota sen arvoisen elämän ja minun mielestä remun elämä ei ole enää sen arvoista. Mutta en ymmärrä siltikään koiran omistajia jotka laittavat koiransa kiertoon, tai monttuun sen vuoksi ettei ne osu käteen.. Mulle koira on aina ennenkaikkea perheenjäsen, toiseksi harrastuskaveri, kolmanneksi kilpaillaan.
Osuipa ytimeen, Jani, tuo kuvauksesi elämästä Remun kanssa... ;( Mulla 3 vuotta kodinvaihtajana ollut Romi-dobi, joka nyt 5,5-vuotias, on kanssani samanlaisten valintojen edessä: lonkat täysin sököt, nivelrikkoiset, polvet sököt+iso irtopala vasemmassa polvessa, molemmat ristisiteet poikki... ;(( Olen koiran 4. omistaja, eikä aikaisemmissa kodeissa ollut huomattu "mitään"... Jossakin vaiheessa jopa luulin, että olin muutamassa viikossa "hajottanut" 2,5-vuotiaana mulle saapuneen koiruuden, kunnes ell teki mulle selväksi, että koiran vauriot/vammat ovat osaksi syntyperäistä, osaksi tapaturmien aiheuttamia. Leikkausta ei voinut ajatella, koska koira molemmilta puolilta hajalla -päädyin siis kantasolututtamaan koiran vasemman polven, joka oli pahempi. Tämä auttoikin nämä 2 vuotta, mutta nyt olen joutunut aloittamaan jälleen Trocoxil-tulehduskipulääkityksen...ja olen päättänyt, ettei Romin tarvitse enää talven liukkautta ja kylmyyttä kestää. ;( Iloinen, elämänvoimainen, kaikinpuolin tervepäinen koiruus, jonka takapää täysin sökö. Ei kestä enää minkäänlaista lenkitystä, mutta voi juoksennella ja peuhata kahden nuoren dobini kanssa pihamaalla. Kuriositeettina voin mainita reilu 10v ikäisen narttudobini, joka niveliltään ja luustoltaan täysin priimakunnossa, mutta valtavat nisä- ja pernakasvaimet ongelmana... Josi-Rakas saa lähteä Romin kanssa yhtäaikaa Sateenkaarisiltojen tuolle puolen -vehreämmille juoksumaille. Omistajan vastuu koiransa elämästä ja elämänlaadusta on suuri; pahaa tekee ja ahdistaa ruveta koiralleen ns. Jumalaksi...Kaikella on kuitenkin Tarkoituksensa, eikä mitään eläintä ole luotu kärsimään ihmisen itsekkyyden vuoksi elämää pitkittämällä.
VastaaPoista