Olen hyvin kriittinen itseni suhteen, kuten myös koirien kouluttamisen suhteen. Tiedostan etten ole kokenut, mutta myös tiedän että voin päästä työllä myös erittäin korkealle. Joskin se vaatii enemmän kuin joltakin kokeneemmalta. Kiireellä ei tule kuin kusipäisiä lapsia, vai miten se sanonta meni. Treenaamiseeni sisältyy paljon ajatustyötä ja jokaisella harjoituksella on päämäärä. Harvoin teen mitään spontaanisti. Minulla ei ole nimettyjä tavoitteita, ehkä vuosi sitten sanomani KVA nyt sellaiseksi luetaan. Sitäkään en tavoittele keinolla millä hyvänsä vaan se pitää tavoittaa tyylillä. Eli ei se päämäärä, vaan miten sinne päästään.
Ihan hyvin voisimme ronin kanssa olla toko valmiita, tai ainakin joku toinen ohjaaja voisi olla. Minä olen vielä aika alkeissa, teen perustan varmasti kuntoon. Luotan siihen että se palkitaan myöhemmin. Ei tule sellaista huojuvaa tornia joka kaatuu hetkenä minä hyvänsä. Olemme panostaneet paljon vireeseen, tämän punaisen langan meinasin välillä hukata mutta nyt se taas löytyi. Roni on kohta ollut meillä vuoden, nyt vasta alamme ymmärtämään toisiamme sillä tasolla että voimme lähteä eteenpäin, tilanteisiin missä kysytään luottamusta ja yhteispeliä.
Viimeisinä viikkoina on näkynyt paljon parannusta treeneissä. Saan koiran innostumaan sanallisesti, koira nostaa virettä ja tekee töitä innokkaasti. Tilanne alkaa olla siinä pisteessä että voin alkaa vaatimaan asioita. Koira on vapaa-ajalla vilkkaampi, minä olen sen kanssa kentällä jo vähän avoimempi. Roni myös leikkii vieraankin kanssa, jopa taisteleekin. Itsetunto ja varmuus on kasvanut kuten 1v jätkällä pitääkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti