Pahimmat katkerat kalkit on nielty ja leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Äärettömän epätoivon ja vi*utuksen tunteet on laimentunut sen verran että enää ottaa suunnattomasti päähän. Bradille on varattu aika perjantaille tähystykseen jossa nivel tarkastetaan irtopalojen varalta joita ei kuvassa näkynyt ja siistitään nivelpinnat. Olen jutellut muutamien hoidettujen koirien omistajien kanssa ja asiasta onkin helpoin puhua ihmisten kanssa jotka tietävät mitä on elää sairaan koiran kanssa.
Hoito- ja toipumisennustehan on hyvä, luultavasti bradi saa jatkaa oireettomana elämäänsä ja minä saan siitä sen äärettömän hyvän harrastuskoiran jonka aluksi se on jo osoittautunut. Olen saanut paljon lohdutuksen sanoja siitä kuinka se toipuu ja harrastuksia jatketaan. Mutta kun ei se ole kaikki. Vaikka se operoidaan niin tervettähän siitä ei tule, ainoastaan oireeton. Seuraavat 10v, joka ikisen raskaamman treenin tai lenkin aikana, joka aamu ja ilta, jokainen päivä, tiedostettuna tai tiedostamatta, sitä tulee katsomaan ontuuko se, mitä se kestää vai alkaako oireilu. Mitä kestää tehdä ettei rasita liikaa.
Uskon että jokainen joka omistaa sairaan koiran ja joka välittää sen hyvin voinnista niin tekee tuota, tiedostamatta tai tiedostettuna. Ajanmyötä se voi unohtua mutta ihan varmasti huomaa heti jos liikkumisessa on mitään outoa. Kuten remun jälkeen osasin katsoa bradin pieniä merkkejä.
On inhimillistä kaikilta kertoa kuinka pahoillaan he ovat ja kuinka kaikki tulee menemään hyvin jne. Mä en vain kaipaa sellaista. Mää kyllä tiedän suunnilleen toipumisennusteet. Remun kuvista näin maallikkonakin ettei niistä tule mitään, lääkärin puheet sen jälkeen menivät ihan täysin ohi ja ne pitikin tilata kirjallisena myöhemmin. Bradin kanssa tilanne ei ollut lähellekään niin paha.
Monet suunnitelmat menee uusiksi, minulla että muilla. Mää olen pahoillani kasvattajan puolesta, kova isku se on hänellekin. Mutta täytyy sanoa että kasvattajan tuki on toiminut mahtavasti, tässäkin asiassa. Kaukana siitä mitä olen joistakin kasvattajista kuullut vastaavassa tilanteessa. Järkyttynyt sairaan koiran omistaja on syyllistetty ruokinnasta ja liikunnasta jne. Muutenkin muutamien ihmisten tuki on ollut tärkeää. Sanoja ei ole vielä paljon vaihdettu mutta se riittää että tiedän. Agilityn unohdan suosiolla vaikka monet kisaavat operoiduillakin koirilla, liian rankka laji ja minulla on terve hyvä koira siihen. Bradin kanssa keskitymme muuhun, otamme sen pk-puolen suurimmaksi tavoitteeksi.
Lauantaina pöläytimme perheen kanssa mökille ja pidimme vielä maanantainkin vapaata. Sai vähän mietiskellä rauhassa. Nyt jatkamme askel kerrallaan, ensin rauhassa operaatioon asti ja sitten toipuminen ja kuntoutus. Mutta silti mielessä pyörii että montakohan koiraa pitää käydä läpi että saa terveyden ja mieleisensä luonteen samaan pakettiin. Tosiasia nyt on se että remu on ihan risa ja bradillakin on OCD, roni sentään on terve.
En pahoittele enkä surkuttele Bradin OCD:ta, totean vain että paska tsägä. Kuten itse totesit, vaikka se operoidaan niin tervettähän siitä ei tule, ainoastaan oireeton. Ethän kuitenkaan vakavissasi keskity Bradin kanssa pk-lajeihin kilpailumielessä? Lähinnä mietin pk-tottiksen osuutta. Jos Brad ei pysty agilityyn, ei pk-esteet sen hellempiä ole koiralle.
VastaaPoistaSurkeaa on, jos kotona on kolme koiraa, joista vain yksi on terve. Tiedän kokemuksesta. Kyllä se tiukille otti kun harrastukset loppuivat kuin seinään diagnoosien tullessa. Treenaillaan vähän mutta vain kevyesti. Koirien terveyttä ei harrastuksille uhrata, ei edes kokeilumielessä.
Toivon mukaan bradi pystyisi agilitya tekemään mutta olen tehnyt päätöksen ettei tehdä. Hyvin monet harrastaa täysipainoisesti agilitya operoiduillakin koirilla. Agility kuitenkin varmaan toiseksi eniten särkee koiria suojelun jälkeen. Pk-esteitä ei kuitenkaan toisteta niin paljoa kuin agility-esteitä. Jos bradi ei toivu tuohon kuntoon niin sitten on ihan eri vaihtoehdot.
VastaaPoistaPK-esteet ovat tosi vaativia ja vaativat tosi paljon hyppyjä. Esteet edellyttävät koiralta hurjaa itseluottamusta, hyvää fysiikkaa, tekniikkaa ja rohkeutta ja asennetta.
VastaaPoistaTässä oli PK-lehdessä 4/2013 hyvä artikkeli hyppytekniikasta, sen harjoittelusta ja vaatimuksesta. Suosittelen lukemaan. hyvä kirjoitus.
Artikkelin oli kirjoittanut vappu Alatalo, joka on perehtynyt agi-, toko- ja pk-koirien hyppytekniikan kouluttamiseen.
Tuo artikkeli on itselläni lukujuttuna joka päivä. luen sitä kuin piru Raamattua.
Nepeä en koskaan osannut opettaa- laitoin vain hyppäämään. Pommiakin säästän ja hyppyytän vähän oikeasta korkeudesta. Mörrin Pk-ura on tasan metrisen esteen takana.
Toivotaan Bradion toipumista niin hyvään kuntoon, että tuo onnistuu.
Aina haaveiden kaatuminen on kova juttu. Meilläkin on nyt mennyt monta, monta haavetta sen tien. Tiedän, miten koville se ottaa. Mutta onneksi on sitten muitakin vaihtoehtoja.
Pelastuspuolella ei ole hyppyjä. Ketteryystelineet ovat SPKL:n ja IPOR:in kisoissa kuitenkin helpot vs. agility. Ne pystyy kyllä tekemään ilman riskiä.
Mörrin kanssa voisin mennä sinne pelastiuspuolen kokeisiin, mutta ölaiskana en ole opettanut pöytiä. Ehkä ensi kesänä saisin senkin aikaiseksi. Koira kyllä tykkäisi.
Unohdin äsken painottaa sitä, että nimenomaan se hyvä tekniikka auttaa koiraa ja sen hypyn suorittaminen ei rasitakaan niin paljon kuin sellainen kuin huitaisten teetetty- minä ja Nepe.
VastaaPoistaItse ainakin olen tuon artikkelin pohjalya oppinut enemmän kuin koskaan ja teetättänyt kotipihalla treeniä. Pitäisi vain saada useampi este , niin sitä tekniikkaa voisi tosissaan treenata.
Mutta Janillahan on kenttäetu!
Hyppytekniikkaa ollaan jo tehty Vapun ohjeilla. Ja onhan tietysti pk-esteetkin vaativia, en yhtään niitä väheksy, jostain syystä roni ei niitä edes yritä. Mutta oikealla tekniikalla ja treenillä ei toistoja tule kuitenkaan mahdottomasti. Vrt. agility 100-150 hyppyä, 70 äkkikäännöstä ja täysstoppeja ja kiihdytyksiä yhdessä treenissä. Ja jos ja kun bradi kuntoutuu normaalisti niin mielestäni ei ole syytä jättää pk-puolta.
VastaaPoista