lauantai 2. kesäkuuta 2012

Armo

Nyt me saimme Minnan kanssa puhuttua tämä. Tämä on remun viimeinen kesä. Voisihan se vielä mennä lääkityksella parikin kesää, mutta. Minnalla on niiden lhasa apson hampaan jäljet vieläkin ylähuulessa. Jos sattuu niin, että remu purasee lasta, se ei välttämättä ole enää haava huulessa. Eihän remu ole ikinä mitään tehnyt lapsille, mutta se on terävä, se on purrut minua. En ota sitä riskiä että lapset saisivat mitään arpia. Mutta jos kipeä koira alkaa ärähtelemään siitä että joutuu nousemaan ja siirtymään. Se on kipeä, ja kipukoirasta ei ikinä tiedä.

Ja sääli, miksi koira jolla oikeasti on elämän halua ja moottoria, miksi sen nivelet on paskana.

Vaikka se on sekarotuinen, haluaisin sen jollekin kokeneelle vietti testaukseen. Sen mitä olen oppinut tuon koiran myötä, pärjään ihan minkä tahansa palveluskoirarodun kanssa. Remu on mun eka ja rakas. Kaikessa tässä surussa muistan kaksi sääntöä: parhaat lähtee ekaksi ja jos otat eläimen, otat myös vastuun sen elämästä.

Armo


2 kommenttia:

  1. Päätös päästää paras kaveri on vaikea. Vain yksi voi olla se ensimmäinen.
    Olet ihan oikeassa tuosta kipukoiran arvaamattomuudesta.
    Voimia sinulle kesään ja päätöksen.
    Olet kirjoittanut Remusta niin paljon ja tiedän, että se on sinulle rakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätös on vaikea, mutta oikeastaan sen tiesin jo kun näin ja kuulin kuvien tulokset. Kesän saa uida ja juosta mutta talven yli sitä ei enää pitkitetä.

      Poista