Remusta

Kun mä olin pieni, juoksutin kaikki kylän ajokoirat ja karhukoirat pitkin poikin. Ei niitä vapaaksi voinut päästää mut saipahan pieni poika tyydytettyä tarpeensa olla kosketuksissa koirien kanssa. Kotiin kun ei koiraa saatu äidin vuoksi. Joskus jotain haaveria tuli mut nieleskelin mielessäni enkä kellekkään sanonut jos joku häkkikoira näykkäsi verkon läpi. Olin varmaan 7v kun paikalliselle hevostallille, jossa pyörin tyttöjen perässä, hankittiin musta sakemanni vauva. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Sakemannista oli kokemusta aiemmin kun sedälläni oli sellainen, mitä en tosin ikinä nähnyt kun se suljettiin pesuhuoneeseen kun me lapset tulimme paikalle.

Mutta tää musta sakemanni, elin päivittäin sen kanssa. Kukaan ei sitä kouluttanut, perheen pari vuotta vanhempi poika vain nahkatakki päällä paini sen kanssa. Isommaksi kun kasvoi niin roikkui minunkin lahkeessa kun ohi pyöräilin. Jo silloin ymmärsin etttei se ole sen koiran vika. Siitä ei vain huolehdita kuten tuollaisesta koirasta pitäisi. Pitäisi olla selvät rajat, rakkautta ja aktiviteettia. Mut oli se hieno koira ja itkin kun se vietiin piikille siinä vuoden iässä.

Sitten elin hurjia nuoruus vuosia. Koira ei käynyt mielessäkään. Kun suhteemme vakavoitui ja syntyi toinen lapsi, ajattelimme että perhe idylliin sopisi myös koira, noiden parin kissan seuraksi. No perinteinen ensimmäisen koiran ottajan virhe. Ensimmäinen sekarotuinen pentue joka tuli vastaan ja siitä tietty ainut uros. Tietyt merkit oli ilmassa kun 5vk ikäistä poikaa pelastettiin milloin hevosten jaloista ja milloin talon alta. Luonnetta ja itsenäisyyttä oli. Se oli silti saatava.

Eihän nyt noviisina tuollaisen koiran kanssa pääse helpolla. Oli dominanssia, älyttömästi saalista, aggrea ja hyvin itsetietoinen luonne. Tuli hammasta ja painittiin, jossain 1v korvilla oli vaikeaa lähteä kodista johon jäi vaimo ja 2 pientä lasta. Vieraat sanoivat että se on ihan eri koira kun minä olen kotona. Pakon edessä, uhkasin jo laittaa koiran pois, Minna otti remut hallintaansa, kirjaimellisesti istumalla päälle. Ei ehkä se viisain keino, mutta se keino joka toimii silloin kun ei ole aikaa, eikä resursseja.

Silloin tajusin että sen kanssa on tehtävä jotain. Lähdimme arkitottiskurssille. Ensimmäiset kerrat olivat katastrofi. Remu reuhasi, egoili ja teki kaikkea muuta kuin mun kanssa mitään. Mutta jo muutaman kerran jälkeen alkoi toimia. Nakkia suuhun kun oli kunnolla. Remu oppi maahan menot, sivulle tulot ja muut tokon alokasluokan liikkeet muutamassa kuukaudessa, periaatteessa. Sillä oli vain liikaa virtaa. Kouluttaja kehotti käyttämään lenkillä ennen treenejä ja käytinkin 2h tunnin lenkeillä. Ei se hirveästi auttanut, kuumana se kävi silti. Jatkoimme useampia kursseja, kehityimme, mut joku klikkasi.

Anniina johdatti meidät sitten haun saloihin. Tietty heti alkuun otimme pari haamua ja remuhan innostui. Innostui niin ettei ilman nahka hanskoja sitä pidellyt kun veri veti maalimiehelle. Uskomatonta kuinka nopeasti koiran saa irtoamaan 300m ja ilmaisemaan maalimiehen siellä haukkumalla, siihen ei tarvittu kuin ehkä 20 treeniä. Meidän hakua kuvaavaa oli yksi kerta, remun jo ollessa sairaslomalla ja tullessa tauolta. Anniina oli kuvaamassa treenejä ja toin remua autolta hihnassa. Pivi sanoi että ota nyt siitä kuva, et näe koiraa seuraavan kerran kuin maalimiehellä. No sieltähän se koira löytyi 300m päästä haukkumasta pressuun käärittyä maalimiestä.

Me ehdittiin meidän lyhyellä haku uralla treenaamaan jo monet kerrat hallintaa. Ja se jopa alkoi toimiakin, useilla eri taktiikoilla. Aina ne maalimiehet löytyi, lopussa keksittiin jo niin vaikeat piilot että koira tarvitsi ohjaajaansa avuksi. Aloin kehittymään siinä miten saan vahvistettua sitä että olen mukana muutenkin kuin autokuskina. Sitten iski pommi.

Yhden 3h iltalenkin ja jäniksen jahtaamisen jälkeen katsoin että se ontuu. Lepoa, rasitusta ja kaikkea, ontuu, kotona, lenkkien jälkeen. Olin ihan varma että oikeaa etusta, seurailin pari viikkoa. Veimme lääkäriin, lääkäri tietty kopeloi koiran ja takajalkaan ei saanut koskeakaan. Otimme kuvat, etu- ja takapää. Ilman mitään kokemusta, näin kuvista ennen kuin lääkäri edes sanoi mitään, nyt on paha. Lonkat tasoa E-D ja vaikea nivelrikko, kyynärissä alkava nivelrikko. Koiralle syötetty eka vuosi rc:n sakujen ruokaa, ihan sitä silmällä pitäen että siitä tulee iso. Siinäpä se ruokinnan merkitys oli, geeneistä se tuli.

Romahdin, en muista mitään lääkärin puheista ja olimmekin Minnan muistikuvien varassa siihen asti kun pyysin lausunnon sähköpostiin. Lääkäri suositti tekoniveltä lonkkaan, siihen emme suostuneet vaikka olisimme saaneet remut ns. esimerkiksi. Riski vastaan ennuste oli niin huono, ettei me haluttu rajoittaa remun elämää häkkiin sekä hihnalenkkeihin. Jatkoimme lenkkeilyä normaalisti mutta merkit nähtyäni näin hyvin nopeasti että remun pää vie enemmän kuin kroppa, se oli kipeä lenkkien jälkeen.

Tässä vaiheessa roni oli jo otettu toiseksi koiraksi, koiraksi jolla on pk-oikeudet. Sydäntä särki lähteä ronin kanssa treenaamaan ja remu jäi itkemään kotiin. Ajan saatossa se jäi pois, sain sammutettua innon jolla se oli lähdössä mukaan. Se ilahtui ainostaan siitä jos sen oma panta helisi. Koira jolla oli mahtava tekemisen halu, on jätetty kotiin, sammutettu, hyljätty. Remuhan meni vaikka 3h metässä, ei se siitä ollut kiinni, vaan siitä mitä se oli kotona 2h lenkin jälkeen.

Siitä eteenpäinkin remu oli aina valmis, aina jos se vain huolittiin mukaan. Enemmän mua huoletti arki. Aktiivinen, luonteikas, terävä kipukoira lapsiperheessä. Onneksi lapset on jo sen verran isoja että heille voi sanoa ettei mene koskemaan lepäävään koiraan. Ja mulla teki pahaa jättää koira jolla oli halua tehdä, jättää kotikoiraksi.

Minnakin sen huomasi, pakkasella ei enää varannut vasemmalle takajalalleen, ei meinannut päästä sohvalle ja ilman kipulääkettä lähinnä nukkui. Lääkittynä se oli vanha remu. Kaikessa vittumaisuudessaan sen kivut olivat ihan hirveää katsottavaa. Mä heikkoudessani otin jo etäisyyttä siihen, poissa ajatuksista, ei ole olemassakaan, poissa mielestä. Viimein saimme tehtyä päätöksen ja Minna varasi ajan. 2v piina alkoi olla ohi. Remu pääsi juoksemaan kivuttomana, vapaana.

Ehkä tämä tästä helpottaa, näin ne sanovat, jotka tietävät mitä on tapahtunut. Vielä tekee saatanan kipeää. Tähän astisen elämäsi koiran elämän joudut päättämään ennen kuin koira täyttää 7 vuotta. Ylpeä olen siitä että vein tämän loppuun asti, viimeiseen henkäykseen pysyin vierellä. Asia johon koiran ottaja sitoutuu kun pennun ottaa.

Jäin kaipaamaan jotain mitä remussa oli, mitä ei noissa bortsuissa ole. Remu kesti ihan älyttömän määrän aivottoman ohjaajan virheitä. Se teki aina täysillä, se ei muistellut mitä 5s aiemmin tapahtui. Sanoisin että remu opetti mua paljon enemmän kuin minä sitä. Ja niinhän tekee nuo bortsutkin, mutta.. Jotain niistä puuttuu, sellainen järkähtämättömyys, ihan sama mitä on vastassa niin polvet ei notku. Vaikka noiden kanssa on kiva tehdä, ei niissä ole sitä voimaa, selittämätöntä voimaa. Toivon että saan vielä joskus tuollaisen koiran. Joka on varma kuin peruskallio, mut voimaa on kuin panssarivaunussa.

Eiköhän tästä nousta, ronin kanssa olisi edessä toko-koe jonka kyllä voin jättää väliin jos en saa mielentilaa nousemaan. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut että tärkeintä on mielentila, ohjaajan mielentila. Sen vuoksi tällä viikolla ei ole tehty yhtään mitään. Eikä nuo bortsut ole moksiskaan, ne on aika hienoja. Onneksi meillä on tuo apina ja marakatti, muuten tästä ei olisi tullut mitään. Noille ei vain voi olla nauramatta. Mutta silti puuttuu palanen sydämestä.