Ilonan leikkikoulu vol.2, biatch on heräämässä

Oikeastaan se on vol.3 mutta ihan eka ja toka oli yhdistettynä edelliseen päivitykseen.

Kolmannet leikkitreenit ilonan kanssa. Koiran halu tulla leluun kasvanut potenssissa, se myöskin puree siihen paremmin ja vähän kestää taistelua, lelun saadessaan ravistaa kyllä ja lähtisi mielellään yksin kaartamaan. Kevyeen kosketukseen reagoi näpäyttämällä hampailla käteen ja lopuksi sain sen tarttumaan kiinni leluun ja käsi leuan alla rauhoittumaan istumaan ja josta hetken päästä irroitus ja lopetus.

Tuollainen tilannepäivitys lähti koutsille. Avaanpa tätä vähän. Eli koira saalisti lelua huomattavasti halukkaammin, nyt sillä oli halu purra siihen. Kesti parin sekunnin vastustuksen minun puolelta, ei hihkumista eikä repimistä vaan pidän 2-3s lelusta kiinni ennen kuin koira voittaa sen. Voittaessaan lelun ravistaa sitä = purkaa painetta ja lähtisi kaartamaan eli tekemään "kunniakierrosta" lelu suussa.

Tämä on estetty sisätreenissä rajaamalla pieni alue josta ei pääse ja ulkotreenissä tämä estetään pitämällä koira kiinni. En halua että koira oppii purkamaan syntyvän paineen yksin vaan se paras paikka on minun lähellä. Lopussa koiran saalistaessa lelua kokeilin miten reagoi kevyeen tönäisyyn kädellä ja sehän reagoi siihen näykkäämällä käsivarteen, periaatteessa odotetunlaisesti tälle koiralle mutta yllättävän nopeasti ja se toisti sen muutaman kerran. Tykkään tässä vaiheessa tuollaisesta kurittomuudesta, kertoo että se on kuitenkin leikkiessään suht vapautunut. Lopetus siten että sain sen puremaan leluun täydellä suulla ja rauhallisesti, tällöin käsi leuan alle ja kevyesti löysätä paine lelusta jolloin koira pääsee kanavoimaan paineensa leluun ja rauhoittuu. Tämä treeni loppui tähän. Edelleen siis vahvistan kehulla jokaisen lelun viennin minulta sekä lelun kantamista sen jälkeen. Sen täytyy olla ylpeä saavutuksestaan. 

Ihmettelen nyt että mitähän olen ilonan kanssa pelännyt kun tämä reagoi kuin ajatukseni tähän leikkiin. Sitä ei ole paineistettu vielä niin se tekee samaa kuin roni mutta nopeammassa tahdissa. Tätä tahtia saan sen aukeamaan treenivalmiiksi melko nopeasti. Näin terävä koira on saatava koukuttumaan leluun jotta täysipainoinen koulutus onnistuu ympärisstön häiritsemättä. 

Mutta ai että mun syrän pakahtuu, mun ilkeä pikku biatch on heräämässä. Tai siis, mä ehkä viimein sen uskallan sieltä herättää. 

Ilonan leikkikoulu vol. 1

Oletteko kuulleet bordercolliesta joka pitää opettaa leikkimään? Se ei olekaan pentulaatikossa jo saalisviettinen ja tempperamenttinen taistelija. Minulla on nyt toinen tuollainen, ja vielä tarkoituksella. Siellä on muutamia ominaisuuksia joista pääsemme nauttimaan myöhemmin mutta jotka rajoittavat menoa ennen niiden vahvistumista.

Ilona on sen reilu 9kk vanha. Sen kanssa on tehty reilusti paimennusta johon on luonnollinen palkka siinä mihin sitä on jalostettu jo aikoja. Sen lisäksi sen kanssa ei ole tehty juuri  mitään. Ihan pikkuisen tottiksen alkeita ja pari kertaa aksaa. Sen saalisvietti ei ole vielä auennut eikä se leiki kanssani kunnolla. Tämä on juuri se puoli miksei tämän tyypin koiria haluta pentuna. Toinen on tietty se että mörköjä on vähän siellä sun täällä. Useampi bloginikin lukija on varmasti lukenut leikkimisestäni koiran kanssa ja kuinka rakennetaan hyvä ja motivoiva palkkaus. Nyt on tarkoitukseni tätä avata samaa aikaa kun ilonan kanssa homma kehittyy.

Mä olen yhden tän tyypin koiran kanssa käynyt pitkän kaavan mukaan kaikki läpi. Kulkenut suot ja paineistanut sen passiiviseksi, ronit siis. Remu oli samantyypin koira myös, mutta niin vahva eikä ohjaajapehmeä että minusta huolimatta vahvistui. Ronin kanssa makseltiin oppirahoja ja sen kanssa aloimme pääsemään kuiville juuri kun roni sairastui. Eli tiedän kyllä mitä ei kannata tehdä ja mitä kannattaa.

Silti minua pelottaa, pelottaa tehdä yhtään mitään niin sitten en tee yhtään mitään. Tyhmintähän on olla tekemättä mitään koska pelkää. Olen muutamia samantyypin koirien omistajia yrittänyt rohkaista, yli siitä epävarmuudesta kun ei tiedä onko lintu vai kala. Kun välillä koira on hyvin toimintakykyinen ja terävä, välillä tuntuu että se pelkää omaa varjoaan. Se ei leiki kunnolla ja väistää taistelua ohjaajan kanssa. Lelut kyllä kelpaa mutta rallaa yksinään niiden kanssa.

Nyt olen ottanut itseä niskasta kiinni. Jos mä sain ronit tilanteesta jossa mun ei kestänyt koskea koiraan jos vedettiin lelua, tilanteeseen jossa taistelimme lelusta painien maassa. Kyllähän mä ilonankin vahvistan, se on lähtökohtaisesti kuitenkin aktiivisempi ohjaajaa kohtaan. Nyt siis alettu vahvistamaan sitä että koira vie minulta lelun ja kun se kantaa sitä, kehun vuolaasti jotta tuntisi ylpeyttä. Tää on myös takaperin ketjuttamista. Koiralla on hyvä olla kun lelu on suussa, siihen saa purra täysillä ja paine päässä löysää. Vielä ei taistella lelusta, eikä riemuita äänekkäästi, olen hyvin passiivinen ja lähinnä "yritän" pitää lelun itselläni, piilotellen sitä koiralta. Koira saa ryöstettyä lelun minulta ja saa siitä hyvänolon tunteen.

Ajatuksena siis se että se saataisiin tarjoamaan lelua myös takaisin että se pääsisi kokemaan saman uudelleen. Samaten vahvistetaan se ketjun pää, vaikka koulutuksessa, kokeissa tms tulisi vaikeita hetkiä, lopussa odottaa lelu jonka avulla päästään ekstaasiin. Eli nyt herätellään koiran kehossa hormonitoimintaa ja aletaan koukuttaa sitä niihin hyvänolon hormoneihin. Jatkossa kun pääsemme taisteluvaiheeseen, adrenaliini yms vain voimistaa vaikutusta.

Ilona on herkkä ja ohjaajanöyrä, sitä jännittää vähän viedä minulta lelua ja se hyvin helposti lähtee mielistelemään huuliaan nuollen ja alistuvasti häntää heiluttaen. Siksi tässä vaiheessa ei tule vielä isompaa vastustusta minun puolelta vaan lähinnä yritän peittää lelua ja hallinnoida sitä näennäisesti. Yritän herätellä koirassa asuvaa dominanssia ja vahvistaa halua taistella kanssani. Nöyränä koirana se välttää konfliktia kanssani eikä siksi lähde taisteluun.

Alkuvaiheessa tää teettää työtä, aika moni sanoo jo pentulaatikossa että kiitos ei. Halutaan koira jolla on jo saalis ja taistelutahto esillä luovutusiässä, eikä siinä mitään. Hienoja koiria ne on. Mutta mä en halua sellaisia. Tän tyypin koirat on niitä joita ihaillaan vanhempana, silloin kun koulutus on onnistunut. Näitä myös saadaan passivoitua haluttomiksi. Jokainen voi itsemiettiä onko se ohjaajan vai koiran heikkoutta. Nämä ei välttämättä sytytä pentulaatikossa, nämä ei saa pentutesteistä parhaita tuloksia. Näiden kanssa joudutaan katselemaan maailmaa hieman eritavoin, niillä kun on pentuna terve vietti pelätä. Jatko määrittää sen onko se uhka vai mahdollisuus.

Puolustusvietti on se joka tämän aiheuttaa. Ja se ilmentyy aikalailla kahdella eri tavalla, joko paikalta poistumisena tai hyökkäyksenä. Yleensä sitten puhutaan arasta tai aggressiivisesta koirasta. Taas koiran muut ominaisuudet määrittää kumpaa koira toteuttaa pentuna ja oppiminen määrittää sen kumpaa koira herkemmin toteuttaa aikuisena. Ihmiseen ja koiraan pätee tässä kohtaa samat asiat, kun on terveesti vahva henkisesti ja fyysisesti, ärsykekynnys kumpaankin suuntaan on aika iso. Mutta sopivasti vahvistettuna se tuottaa sellaisen itseluottamuksen että pois alta. Sopivalla aggressiolla varustettu koira joka tuntee itsensä vahvaksi, ei silti tarkoita rähisijää. Koirille ei ole luontaisesti järkevää tapella. Sille riittää ajatus että se voittaa jos tulee tappelu, se tuo sen asenteen.

Nyt mennään vertauskuvallisiin asioihin. Samaan aikaan tekeminen on vakavaa, pallon metsästäminen ei ole enää leikkiä vaan totista totta. Koira jolla saalisvietti saa tukea puolustusvietistä, tekee päämääränään vain yksi asia, saalis on saatava kiinni. Tekemisessä on silloin sama raivo kuin koiran metsästäessä oikeasti elävää saalista syödäkseen tai kuollakseen. Luonnollinen eloonjäämisvietti jolloin turhaa energian kulutusta vältetään, jokainen liike on tarkkaan harkittu, mutta todella tehokas. Itse sanon että tappavan tehokas. Esimerkkinä yksi lause ronista agilityssa: se on niin tosissaan, positiivisella tavalla.

Tämän vuoksi jo pentulaatikossa tarkkailtuja asioita on pennun luonnolliset vietit. Niihin kuuluu luonnollisena osana puolustautuminen, ruoka sekä keskustelu toisten kanssa. Koira joka pienestä pitäen on sellainen jolla on ns luonnonmukaiset vietit, on minun valintani. Silloin siellä on reservissä kaikki voima. Minulle ei saalisvietillä pentulaatikossa ole sinänsä merkitystä. Uskon ettei se ole ongelma tässä rodussa, enemmän se kuinka se kaikki saadaan esille ja käyttöön.

Kuinka koiria koulutetaan?

Sporttirakki, tuo koirankouluttajan uusi palsta jossa kouluttamisen sekamelskan ymmärtäminen jää ohjaajan, yleensä kokemattoman harteille. Tuolla palstalla pääsee ääneen useat kouluttajat eikä yhteistä punaista lankaa ole. Kirjoituksissa on kyllä paljonkin järkeä mutta se omaan toimintaan sopiva asia pitää osata sieltä löytää. Eikä se ole helppoa, moni aloitteleva koirankouluttaja ei näe muutenkaan omassa toiminnassaan mitään väärää vaan vika löytyy koirasta. Nokun tämä niin tykkää toisista koirista, sitä ei tänään huvita, kävimme lenkillä ennen koulutusta jne jne. Ollaan käyty jo kokeissa kokeilemassa että homma ei toimi. Kotona se kyllä osaa.

On käyty semmoja, on käyty nimekkäiden kouluttajien koulutuksessa mutta homma ei etene. Koiraa ei häiriössä saada ottamaan kontaktia vaikka kotona osaa jo ylempienkin luokkien liikkeet. Aivan, olen itsekin sen virheen tehnyt, mutta sieltä noussut. Silmäni avattiin ja aloin ymmärtämään kuinka pienistä asioista homma koostuu ja mistä se vika löytyy, sieltä peilistä. Koiraa pitää osata lukea, milloin se on valmis etenemään, milloin se ei ole valmis, milloin siltä voidaan alkaa vaatimaan asioita. Ja tärkein, pystyä myöntämään että olemme edenneet liian nopeasti ja palaamaan takaisin.

Periaatteessa koiran kouluttaminen on helppoa, vahvistaa sitä mitä haluaa ja sammuttaa väärän toiminnan. No se kuinka se käytännössä toimii, riippuu lajista, koirasta, ohjaajasta jne. Kesän tokoryhmää vetäessäni on kummasteltu kuinka pieniksi asioita pilkon. Aivan, jos haluaa vahvan ketjun, pitää jokainen palanen vahvistaa. Ihan jokainen. Siellä on ylempienkin luokkien koirakoita istutettu hakemassa kontaktia, on harjoiteltu ekaa askelta ja kuinka opetetaan koiran suu pysymään kiinni vaikka ohjaajalle olisi "liikaa nostattava lelupalkka".

Minun mielestäni kun edelleenkään koiralle ei ole liian nostattavaa palkkaa vaan lopulta pitää pystyä käyttämään sitä koiran eniten himoitsemaa vahvistetta. Sillä se koira saadaan toimimaan varmimmin tilanteessa kuin tilanteessa. Teknisiä asioita voidaan opettaa matalammassa vietissä, sillä laskevalla namipalkalla. Mutta lopullinen suoritus pitäisi olla rakennettu sillä maailman parhaimmalla.

Toinen juttu ehkä se että ohjaajalla tulee kuitenkin olla koiraansa tietty auktoriteetti. Se että se saadaan hallittua siinä korkeimmassa vietissä, esim bordercollie lampailla. Paimennus on avannut silmäni mitä tarkoittaa hallinta, se ei tarkoita sitä että voi lenkittää koiria vapaana, ei sitä että sen saa kutsuttua luoksensa eikä ainakaan sitä että se pysyy lähdössä agilityssa. Ne pitäisi ollaitsestään selvyyksiä. Se tarkoittaa sitä että se tulee jäniksen perästä pois yhdellä käskyllä, että se saadaan maahan ollessaan ohjaajasta 400m päässä.

Aina pitää muistaa että Roomaan on monta tietä, mutta sen aloittelevankin on löydettävä se itselle sopivin. Huomenna ei kannata valita sitä viereistä. Se menee silloin sekamelskaksi. Tässä vaiheessa on ehkä syytä lähteä kouluttamaan omaani, ilonaa, tuota 9kk ilopilleriä joka näyttäisi pääsevän riskialttiin iän yli ontumatta.

Olemme nyt alkaneet tehdä aksan ja tottiksen pohjia. Eli aksassa yhden esteen hakemista ja tottikseen opeteltu istumista. Niitä tärkeimpiä joista koko homma lähtee. Jospa tällä koiralla saisin jo niitä meriittejä joilla kärsii puhua kouluttamisesta. Tuo oli sarkasmia, olen nähnyt kuinka vajavaisilla koiranlukutaidoilla tehdään tuloksia kun vain treenaa ahkerasti. Kokemus ei minun silmissä korreloi koulutustaitoon millään tavalla. On kokeneita ohjaajia, ja on taitavia ohjaajia ja on ohjaajia jotka ovat molempia. Mutta jos saisin terveen koiran joka eläisi terveenä suurimman osan elämästään, olisin jo hyvin tyytyväinen.

Paimennuksessahan se on jo pro ikäisekseen, mutta siitä en voi ottaa kunniaa. Minulla on kouluttaja jonka ohjeisiin luotan tällä hetkellä täysin. Tottakai pidän myös omat silmät ja ajatuksen avoinna. Mutta vasta nyt alan löytämään sieltä ne asiat mitä pitää milloinkin vahvistaa, ja huomaan mitkä olisi kannattanut vahvistaa. Eli saan suht vapaasti etsiä omaa tietäni mutta perässä kulkee kouluttaja joka toppuuttelee tyhmimmän jutut.

Bradi kävi fyssarilla, hänen mielestään ristiluun tietämillä on ongelma paikka. Fyssari ei nähnyt kuvauksesta mitään hyötyä, mitään niin isoa siellä ei ole että sille voisi mitään. Muutenkin kotikoiralle tyypillisiä kolhuja oli vähän jokapuolella. Not, vaan ehkä se kielii koiran luonteesta, aina täysillä. Mutta vahvisti oman ajatukseni että siellä on jotain, ei vakavaa mutta joka tuo liikkeeseen omat ongelmat.

Sääliä saa ilmaiseksi, kateus pitää ansaita

Mä luulen että mulla on joku bipolaarinen mielialahäiriö. No diagnoosi ei ole mitenkään ammattimainen. Ainakin mää olen tunneihminen ja elän nimenomaan ääritunteiden kautta. Joskus olen kirjoittanut siitä kuinka haen niitä tunteita musiikin avulla. Ja nimenomaan sieltä kipeän ja masentavan musiikin kautta. Sieltä tunnetilasta noustessa tulee se "kukaan ei voita minua" mielentila. Sopivasti adrenaliinia veressä jotta jännitys jää taka-alalle sekä mieli virittyy siihen mielentilaan jossa ei tehdä virheitä vaan keskitytään olennaiseen. Kävin äskettäin toista kertaa ronin haudalla, se on niin kipeä paikka vieläkin etten sinne mielellään vielä mene. Se on se paikka jossa järjestelmällinen tunneihminen ei hallitse tunteitaan.

Kirjoitin sitten facebookkiin että onneksi ilona on tuossa. En tiedä ottaisinko uutta koiraa nyt, niin kipeää on tehnyt. Eilen katsoin Vain elämää sarjaa televisiosta. Tämä kappale kun tuli niin minun piti rutistaa ilona syliini.

Tuohon pieneen koiraan on ladattu niin paljon toiveita ja unelmia että pelkään vaativani siltä liikaa. Toisaalta pelkään kouluttaa sitä koska jos pilaan sen. Mutta samalla tajusin että sen vuoksihan tätä tehdään, tunteiden. Tänään treeneissä se sen teki, näytti kuinka niihin isoihin saappaisiin hypätään. Koutsi vei mut kauemmaksi ja annettiin koiralle tilaa tehdä. No sehän teki, paimensi sydämmensä kyllyydestä n. 15 lampaan laumaa. Seisoin paikoillaan pellolla ja ihaili, kuinka se paimensi viimeiset mukaan, kuinka se kävi kääntämässä johtaja uuhen. Kuinka se vei koko laumaa annettuun suuntaan, voimakkaasti, varmasti mutta käsitellen lampaita hienosti.

Me ollaan nyt paljon pidemmällä kuin osasin villeimmissä unelmissakaan unelmoida. Siitä tietty kunnia koutsille joka meitä opettaa. Mutta onhan tuo koira hieno. Siinä on juuri sitä mitä näin sen isän työskentelyssä viime vuonna. Se on järkevä, se on "keveä" mutta se on voimakas ja se tietää sen itsekin. Odotuksia on ehkä senkin vuoksi että olen suutani soittanut sen verran että yhden koiran kanssa pitäisi jo päästä näyttämään että me oikeasti osataan. Eikä vain teoriassa. Mutta kyllä se suunsoittaja esiin tulee, nyt on nousukausi. ;) Suomessa ollaan liian sovinnaisia, pitäisi löytyä enemmän röyhkeää itseluottamusta ja luottoa omaan tekemiseen. Minut ja ilonat näkee livenä Nuorten koirien Suomenmestaruuskisoissa 2018 ja 2019. Se on selkeä tavoite ja kaikki muu on tappio. Mä en halua sääliä.

Stressiä vaiko ei.

Palataanpa taas pohdiskelemaan asioita kun niitä pyörii päässäni jatkuvasti. Nykyään on muotia mainostaa "positiivista vahvistamista" ja ja kaikenmaailman erikoisuuksia ja uusia tuulia. Mutta kun mitään uutta ei ole tullut vuosikymmeniin. Joo, kouluttajat osaa enemmän, vahvistaminen on oikea-aikaisempaa ja asiat pilkotaan yhä pienemmiksi jotta kokonaisuudesta saadaan parempia. Mutta niin on mennyt jo kauan. En minä ainakaan ole 10v harrastusurani aikana nähnyt paljonkaan paljon puhuttuja väkivaltaisuuksia ja koiran kurmuuttamisia.

Muita epäjohdonmukaisuuksia näkee kyllä mutta se ei ole yhteydessä mihinkään "tyyliin" tai lajiin vaan niitä esiintyy kaikissa lajeissa, myös niillä pelkkää positiivisuutta naksuttelevilla. Kaikki ei vain osaa toimia ikinä rationaalisesti ja reilusti. Monilla tunteet on pelissä niin kovasti että koiraa inhimillistetään ja ajatellaan sen ajattelevan kuin ihminen. Ne pahoittaa mielensä, ne loukkaantuu, ne tuntee häpeää jne. Ei, ei ne tunne samanlaisia tunteita kuin ihminen. Koira ei osaa ajatella mitä siltä jää saamatta. Jos koira ei pääse tekemään agilitya ja muut pääsee, se ei muista sitä 20min päästä. Se ei kotona enää asiasta kiukuttele. Se ei kärsi siis siitä että siltä jää saamatta jotain. Ohjaaja itse kärsii kun mammanmussukka ei pääse tekemään sitä tai tätä.

Stressistä puhutaan paljon nykyään myös. Koira ei saa stressaantua, eikä se saa kiihtyä eikä se saa kokea painetta jne jne. Koirille aiheutetaan suuret määrät stressiä sitä ymmärtämättä, edellä mainittujen asioiden vuoksi esimerkiksi. Hallittu koiran stressi tai paineistus ei mielestäni ole vakavaa jos koira siitä palautetaan ja se osaa hallita itsensä. Se on eriasia taas kuinka se tehdään ja kuinka koira on opetettu hallitsemaan tunnetilojaan. Koiralle kuitenkin tulee hormonien muodossa samanlaisia hyvänolontiloja kuten ihmisellä. Kehossa virtaa adrenaliinia, vapautuu dopamiinia, serotiinia jne.

Jotkut koirat varsinkin nauttivat näistä, ne nauttivat saadessaan tuntea painetta joka tulee tehtävästä, ohjaajasta, tai esim paimennettavista eläimistä. Nämä koirat on juuri niitä jotka suorittavat annetut tehtävät huolimatta ohjaajan jännittämisestä, olosuhteista tai vaikka huonosta ilmasta. Ne oikein nauttivat kohdatessaan vastoinkäymisiä jotka voittavat, silloin kehossa virtaa ko aineita. Tietenkään niitä ei saa tulla liikaa, eikä jatkuvasti, se aiheuttaa negatiivistä stressiä. Mutta sopiva määrä stressiä on vain hyväksi ja hyvän koiran pitää se kestää ja siitä nauttia.

Mä kyllä huolehdin ryhmiä kouluttaessani siitä että koiria kohdellaan reilusti ja kaikki opetetaan positiivisella vahvistamisella. Samoin omat koirani koulutetaan positiivisesti vahvistamalla. Mutta silti käytän lisäksi negatiivista vahvistetta sekä pos/neg rangaistusta, kuten kaikki koiria kouluttavat. Se on vaan eriasia ymmärtääkö niitä käyttävänsä vai ei.

Ilonalle rakensin maahanmenon muutamalla treenillä lampaillakin toimivaksi. Käytin bradia kohteena kun se sitä paimentaa lenkillä. Ihan aluksi pienen väistämisen kautta maahan josta vahvisteena pääsi jatkamaan juoksemista. Väistämisen kauttahan pakottamalla tulee kuulemma haluttomia koiria, tässä 2. ja 3. päivä:

Teknisesti maahanmenoa oli treenattu pohjille siten että iltaisin se käy maassa ennen kuin pääsee ruokakupille. Näin sitä alettiin viedä viettiin. Vietissä tekeminen kun on ihan eriasia kuin tekninen osaaminen. Aina tulee mieleen tokovalio bordercollie jota ohjaaja ei ollut saanut maahan koko 30min paimennuksen aikana. Nopeastihan ilonan kanssa on edetty mutta kohteellisena tekeminen, sopivasti käyttäen neg vahvistetta ja lopuksi pos vahvistaen se onnistuu. Kun vielä koira on viisas ja tekemisen haluinen. Kahdessa viikossa 8kk penikka on opetettu menemään paimennuksessa maahan todella hyvin ja kotona se on opetettu jo pillille:

Ei onnistu huonolla koiralla, eikä pelkällä teknisellä treenillä pelkästään positiivisesti vahvistaen. Mutta ilona on hyvä koira. Se on ns. alkukantainen jolla on kaikki tarvittavat vietit tallessa jotta se pärjäisi jopa luonnossa. Ja kun nyt kerrankin näyttää että onnistun suhteen luomisessa heti pennusta. Me tehdään yhdessä vaikka koiralla on psynyt ns "oma tahto".

Bradilla taas ei ole omaa tahtoa, se on täysin riippuvainen minusta. Siksi minulla ei tule mitään sen kouluttamisesta. Tai tulisi mutta se vaatisi aikaa ja malttia, enemmän kuin minulla on. Se paineistuu niin herkästi pelkästään siitä että se ei ole 100% varma mitä siltä halutaan. Esim toistot aksassa saavat sen paineistumaan kun se luulee tehneensä väärin. Toisekseen se on jumissa koko ajan. En halua rasittaa sitä voimakkaasti kun ei se ole fyysisesti hyvässä kunnossa. Se menee aina täyttä eikä se ollenkaan osaa rajoittaa menoaan. Kuluttavaa.

Ilona on hypännyt ronin isoihin saappaisiin ja se on lunastamassa paikkaa kovaa vauhtia nuoresta iästä huolimatta. Olisin mielellään pitänyt ronit vielä vuoden opettamassa koiran mallia ilonalle mutta nyt saa opetella itsekseen. Ilonassa on samaa niin paljon kuin ronissa, se edelleen on kuin kuvittelemani ronin pentu. Sen kanssa arkikulkeminen on helppoa, se suunnilleen lukee ajatuksia eikä sen tekemisiin tartte puuttua. tietty sillä on askartelua ja muuta pentumaista suorittamista mutta noin kokonaisuutena erittäin tasapainoinen koira. Ei missään suhteessa liioiteltu.

Suru on kunniavieras

Suru muuttaa muotoaan, se muuttuu ikäväksi. Suru iskee aina harvemmin, ei enää ihan joka päivä. Silti se tulee, kuin meren aallot, toisena päivänä kovemmin kuin toisena, mutta et voi sitä pysäyttää. Huomaan olevani katkera, en voi sille mitään. Yritän taistella vastaan ja jatkaa eteenpäin.

Onneksi mulla on ilona kuka on astumassa isoihin saappaisiin, mutta ei vielä, se on nuori. Mutta siinä on se jokin. Se minkä remu mulle alunperin näytti, roni sen minulle opetti ja jos ilonan kanssa osaan sen jo käyttää hyödyksi.

Viikonloppuna oli isolla radalla PM/EM-karsinnat paimennuksessa. Isot pojat ja tytöt karsivat ketkä pääsee Suomea edustamaan. Jotenkin ajatus isoista radoista tuntuu kaukaiselta. Sitten mietin miltä tuntui alkujaan opettaa koiralle hakua ja kuinka mietin isoa voittajaluokan rataa mahdottomaksi. Koira hakee ihmistä 30m päästä ja jotenkin se pitäisi saada ohjattuna kiertämään koko iso rata. Paljonhan siinä helpottaa että on hyvä koira. Vaikka ronin kanssa jäi kisat kisaamatta, ehdin sen kanssa treeneissä nähdä että kun pohjatyö on tehty oikein, ei matkan lisääminen ole ongelma.

Mutta jos läpi matkan joudutaan etsimään kikkoja joilla radasta selviää, on ongelmia jo tiedossa. Siksi, nöyränä jatkamme ilonan kanssa perustyötä pienessä aitauksessa. Tinkimätöntä, ehdottomuutta vaativaa perustyötä. Sato kyllä korjataan aikanaan, kunhan perustukset on järkähtämättömät.

Itkuja varten on ihmisen silmät

Vierikää kyyneleet

Tuleehan tuolta se toinen päivä

Kun on kepeät askeleet

 

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt

Hajoaa se maahan multaan

Näät sen silti kukkana aina

Muistot on kalleinta kultaa

Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt

Lähti se muualle matkaan

Vielä se tulee mennäkseen jälleen

Lähemmäs kuin aavistatkaan

Murehtiminen ei takas eilistä tuo

Elämä jatkuu, ehkä. Jotenkin tuntuu että tämä teki kipeämpää kuin remun lähtö. Olimme päässeet jo syvemmälle yhteistyöhön ja oli aika alkaa korjata satoa. Mutta minkäs teet, elämä on, tuntuu että toisilla vain useammin kuin toisilla.

Ilonan kasvattaja ja hänen puolisonsa olivat meillä viikonlopun kun olivat kisareissulla täällä. Vierailu ja viikonlopun paimennuskisat myös katkaisivat suruajan hyvin ja vei ajatukset muualle. Kyyneleitä tulee ja menee varmasti vielä pitkään mutta sunnuntaina päätin että on aika jatkaa eteenpäin. Jepulta saimme hienon piirroksen johon tämä tarina on hyvä päättää. Ronin levollinen ilme on siihen vangittu hyvin.

Kasvattaja(t) oli tosiaan matkalla 12 koiran kanssa, joista yksitoista bordercollieta. Meillä oli siis lenkillä parhaimmillaan 13 bortsua. Melkoinen vilinä. Mukava oli tutustua heihin paremmin ja nähdä heidän laumaansa enemmän. Sikäli myös hienoa että edelleen ottaisin koiran sieltä, tietty se vaikuttaa että olen erittäin tyytyväinen siihen mitä ilona esittää jo nykyään. Paimennuskisatkin taas opetti paljon uutta ja sain uusia tuttavuuksiakin. Ilonan kasvattaja oli jutellut koutsini kanssa ja sain piikittelyä että olen vähän pehmoinen kouluttaja ja en uskalla edetä ilonan kanssa.

No piru edetään, maahanmenotreenit alkoi heti la iltana ja varasin tuplamäärän paimennusvalmennusta tälle kuulle. Toisena päivänä ilona osasi mennä maahan juostessaan bradin kanssa. Katotaan kasvattajapäivillä kuka sisaruksista on taitavin :) Eikun minua vaan pitää välillä vähän läpsiä poskille. Nyt loppui ilonan pentuaika, aika siirtyä kohti nuoren koiran haasteita ja velvollisuuksia. Eli vapaa surffailu pellolla loppuu ja aletaan neuvottelemaan kumpi määrää suunnan. Samalla aletaan pikkuhiljaa treenaamaan jo fysiikkaakin, hiekkakuopalla vapaana siis. Ei nuorelle koiralle sen kummempaa. Pääkoppa sillä on uskomaton ikäisekseen. On mulla melkoinen hiomaton timantti käsissä. Koirasta ei menestys jää kiinni. Matka kohti nuorten koirien mestaruuskisoja 2018 siis on nyt virallisesti alkanut.

P.S. Ilonan isä pääsi EM-kisoihin Young Handler kilpailuun. Siinä koirassa on jotain. Ja tietty ohjaajassakin :)

Mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus Ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa Koval duunil asiat vaan onnistuu Kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan Hanskat ei tipahda Periks ei anneta Ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata Mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt Ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen Jatkan jaksan vaikka väkisin Jos ois helppoo, kaikki tekis niin Mus on voima, jota en voi vaimentaa Pusken täysii aina vaan Mun ei täydy, vaan mä saan Katse eteen ja suupielet ylöspäin Teen vastoinkäymisistä voimaa Katse eteen ja suupielet ylöspäin Antaa tulla, kestän kyllä, Periks en tuu antamaan

Murehtiminen ei takas eilistä tuo Ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään Mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua Se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään Hakenu näkemystä mun meininkiini taas Monacon vipeistä slummeihin keniaan Kaiken sen jälkeen oon vaan positiivisempi Asenne ratkasee, oon nähny omin silmin senki Aitoo iloo vaikkei ympäril oo muut ku pahaa Ja toiset taas niin köyhii et ei niil oo muut ku rahaa Alotan ittestäni, korjaan mun mielen Nostan mun katseen ja mun suupielet