Mietelmiä taas koira elämästä.

Mietin tuossa aiemmin, kuinka ristiriitaistakin tuo koiran elämä on. Sohvalle ja sänkyyn tulo on ensin kiellettyä, sitten saakin luvalla tulla sinne, ronilla homma lipsahtanut jo siihen että käskystä pitää pois lähteä. Ensin olen opettanut ettei ihmisiä päin saa hyppiä, sitten opetan käskystä hyppäämään itseä päin. En edes tiedä tempun tarkoituksellisuutta, onpahan helpompi rapsuttaa kun ei tarvitse kumartua. Ronilla olen sitä alkanut käyttää hihnan kiinnittämiseksi.

Jatkuvalla syötöllä rikon myös koirien irtipito lakia. Roni varsinkin on irti melkein jokapaikassa, ainoastaan vilkkailla paikoilla pidän hihnassa. Joskus hihna myös näön vuoksi roikkuu koiran perässä. Naureskelin yksissä hallitreeneissä että otan koiran kiinni kun tulemme halliin sisälle, voisi olla toisinkin päin. Helppohan se on kun koira on aina pysynyt lähellä ja tulee luo kutsusta. Vaikka olisi kuinka kiinnostavaa muualla saan koiran pysäytettyä yhdellä käskyllä. Remua en sentään pidä vapaana kuin metsässä tai myöhään illalla tässä lähistöllä.

Vaimo ei uskonut että koiran pystyy oikeasti opettamaan hakemaan postin. Lupasin sen opettaa ronille. Se onkin kesän projekti no1. :) Hyvään aikaan hajosi postilaatikkotelinekin, pääsen hyvällä syyllä tekemään siitä matalemman jotta tuo kääpiö yltää siihen.

Apula, tuo hajonneiden unelmien tyyssija. Siellä etsii kotia nuoria koiria, pitovaikeuksien vuoksi. On hankalaa koiraa, muuttuneita elämän tilanteita, allergiaa, ajan riittämättömyyttä ja muita "syitä". Kaikki ovat mielestäni tekosyitä, allergia nyt ehkä siinä rajalla mutta kun sekin olisi testattavissa. Koiran ottamista pitäisi miettiä muutama hetki pitempään, eikä vain ottaa sitä suloista pentua siitä naapurista, sitä metsästys- ja palveluskoiran sekoitusta. Josta jo ennakkoon tietää tulevan vaativa koira. Näistä sitten tulee niitä karkailevia ongelmakoiria, ihan vaan omistajan tyhmyyden vuoksi.

Ihmisille pitäisi saada taottua kalloon se ettei koiraa pidä ikinä ottaa säälistä, eikä tietämättömänä. Jonkunlainen koira-ajokortti tänne pitäisi saada. Mikä on muuttunut elämän tilanne. Pariskunta on muuttanut umpirakastuneena yhteen alle parikymppisenä ja ottaneet siihen kylkeen sen murren ja mustin sekoituksen. Sitten tulee lapsi ja koetaan että se kouluttamaton sessu on vaaraksi lapselle. Tai sitten tulee ero ja kumpikaan ei halua ottaa koiraa mukaansa sinne keskustan biletysyksiöön. Sehän rajoittaisi sitä sinkkuelämää. En pysty kuvittelemaan muita hyviä syitä muuttuneeksi elämäntilanteeksi kuin vakava sairaus tai onnettomuus, jolloin ei oikeasti pysty enää huolehtimaan siitä koirasta.

Silloin kun koiran ottaa, pitää sitoutua siihen että tekee kaikkensa ja tinkii vaikka omista menoistaan että sen koiran tarpeet tulee tyydytettyä. Pitää pystyä ajattelemaan mitä kaikkea voi tapahtua seuraavan 10-15 vuoden sisällä. Onko elämä jo niin tasapainoista että voi sitoutua siihen ettei viikonlopun huvit, lomat ja reissut enää sujukaan ihan noin vain.

Jos joskus tulen kasvattamaan pentuja, on kontrollini todella tarkka. Täytyy olla todella hyvä perustelija että saa minulta pennun ensimmäiseksi koiraksi, alle 25 vuotiaana tai lapsettomana pariskuntana. Pitää ymmärtää mitä se vastuu on ja ymmärtää oman ajan käytön rajallisuus.

Itselläni koirat ovat ainoa harrastukseni nykyään. Koirien kouluttaminen painottuu iltoihin, lasten nukkumaan menon jälkeen, lukuunottamatta tietenkään 1-2 ohjattua tai vakituista treeniä viikossa. Remu on ensimmäinen koirani, sekarotuinen, emä novascotia, isästä ei tietoa. Ja onhan se ollut vaativa koira, liiankin vaativa ensimmäiseksi koiraksi. Ajattelin alunperin että se perisi suurimmaksi osaksi emänsä luonteen. Mutta ei, vilkkaus tulee emältä mutta kaikki muu isältä. Valtavan dominoiva, rohkea, kova ja itsenäinen. Remu on vaatinut aina auktoriteettia, se pistää vieläkin vieraita 6-0. Harvassa on ne ihmiset ketkä se katsoo olevan sen arvoisia että niitä kannattaa totella. Paljon olen sen kanssa tehnyt töitä, opiskellut koirien käyttäytymisestä, opiskellut erilaisia koulutustekniikoita. Sen kanssa on pitänyt ammentaa tietoa vietti-pakko-vietti koulutuksesta, PeVistä jne. Yhdistellä vähän kaikkea. Mitään yksittäistä tekniikkaa en allekirjoita, useimmissa on hyviä ja huonoja juttuja. Helposti joku olisi siitä luopunut siinä 1-2 vuoden iässä, minun luonteeni ei antanut periksi. Ajattelin että kun koirassa ei mitään vikaa ole, saahan sen jotenkin kuriin.

Minulla oli Kaimion Pennunkoulutusopas kun remu tuli. Nopeasti se jäi hyllyyn pölyttymään ja sittemmin jo myyty kirpparilla. Kyllähän ne opit sopivat moniin koiriin, mutta ne eivät vain toimineet remun kanssa, se ei ollut lukenut sitä kirjaa. Ronin kanssa ne ovatkin toimineet paljon paremmin. En tiedä eroaako roni normaalista bordercolliesta, tuntuuhan se remun jälkeen helpolta koiralta. Näiden kahden väliin jää varmasti suurinosa koirista. Joskus haluan vielä remun tyyppisen toisen koiran, sitten kun lapset ovat isoja ja olen saanut vaimon puhuttua ympäri. Sikäli sillä on huonot muistot remun pentuajasta. Mutta käyttösaku tai käyttömali tulee vielä tähän talouteen. Sitä ennen talouteen tulee ainakin toinen bordercollie. On se vaan niin etevä harrastuskoirana ja myös perhekoirana. Se on sopivan nöyrä myös lasten seurassa.